5.3.12

Nuorta verta taloon

Otsikkoni saa varmasti aikaan paheksuntaa, mutta rohkelikkona aion sitä käyttää. Nyt on takana kolme virallista työpäivää Teatterikoneen uutena tuottajan. Olen jännityksen ja ihastuksen sekavassa pyörteessä. Kun aamulla herään ja ensimmäisenä tulee mieleen, että olen saanut oikean tuottajan työn, oikeasta teatterista.

Uudet ihmiset, joilla riittää puheenlahjoja ilmeikkäine kasvoineen saavat minut sanattomaksi, kun astun toimiston ovesta sisään. Välillä täytyy puhallella keväistä ilmaa sisään ja ulos ja kuiskata itselleen, että tämä on totta. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, elän unelmaani, työskentelin teatterissa. Oikeassa teatterissa, jonka oikea tuottaja olen. Ja se mistä olen tähän kaikkeen lähtenyt, on hyvin kaukana tuottajan työstä ihanassa kotoisassa toimistossa.

Minä olen kotoisin Pohjanmaalta pienestä kunnasta, jossa leikittiin käpylehmillä ja uitiin lehmän juottoaltaassa. Olen lypsänyt lehmiä työkseni ja tienannut mansikoita poimimalla 36 euroa rahaa päivältä. Sain ensimmäisen oman kodin kun olin kuusitoista, jossa myös ensimmäistä ja viimeistä kertaa sytytin vahingossa tukkani tuleen. Olen työskennellyt kehitysvammaistenparissa kymmenen vuotta ja opettanut kuukauden päivät kuuroja lapsia Afrikassa.

Kuutisen vuotta sitten laitoin uudet tennarit jalkaan ja suuntasin kohti Jyväskylää, ilman mitään suunnitelmia. Tämä nyt vain vaikutti niin mukavalta kaupungilta, sen yhden päivän kokemuksella, joka minulla oli.

Kolme vuotta tein lähihoitajan töitä ympäri kaupunkia, jonka jälkeen halusin kokeilla jotain uutta. Työvoimatoimiston esitteistä löytyi HUMAK, minun tieni onneen. Nousuja ja laskuja on ollut, kyyneliä, epävarmuutta ja ahdistusta. Kuitenkin aina jostain se päivä paistoi läpi, ja tässä sitä ollaan.

Huh, ja nyt tekee mieli hehkuttaa. Huutaa vastaantulijoille, että työskentelen kaupungin suurimpien sankareiden kanssa. Minustakin tulee sankari ihan kohta. Minusta tulee hyvä tuottaja Teatterikoneelle. Ihan varmasti, kunhan tässä ensin vähän aikaa venyttelen sankaritrikoitani ja muistelen kannattaako hypätä mieluummin jalat vai pää edellä pusikkoon.

Olen onnellinen nuori nainen uusissa sankaritrikoissani. Vihellellen menen tuon 500 metrin työmatkani, vaikka en vielä uskallakaan huudella kadun miehille.

Laura