Tänään ne saapuivat. Apurahapäätökset. Kaiken sen odottamisen ja jännittämisen jälkeen tuli suuri pettymys. Minulle ei myönnetty apurahaa. Siinä luki EI!!!
Päässä alkaa hurja myrsky ja tunteet lyövät yli laidan: "Minut torjuttiin. Minä en kelpaa. En ole tehnyt tarpeeksi arvokasta työtä. Minun taidettani ei arvosteta. Enkä edes ole mikään taiteilija. Minua ei rakasteta. Hävettää. Olen surkea tyyppi."
Sitten vedän henkeä. Pyyhin harmituksen kyyneleet. Ja yritän ajatella positiivisesti. Meidän taloudessa toinen sentään sai apurahaa puoleksi vuodeksi. Voimme järjestellä laskuja ja siirtää eräpäiviä. Miehellä on töitä joista voi ottaa palkkaa vähän ennakkoon. Me selviämme sittenkin tämän kevään. Mutta ei turhia juhlita tai reissuja tehdä. Niin on asennoiduttava.
Työlista tekemättömistä töistä odottaa edelleen työpöydällä, vaikka rahahanat eivät auenneetkaan. Motivaatio on kyllä hukassa. Ehkä se tulee. Tai sen on tultava, koska olen luvannut tehdä ne työt. Ja jos en tee niitä töitä, ei ole mitään mahdollisuutta saada niitäkään tuloja joista mahdollisesta lipunmyynnistä tulee. Ja onhan ne tosi kivoja produktioita. Ihanien ihmisten kanssa. Murehdin vielä hetken kurjaa kohtaloani ja sitten alan taas taitelijaksi. Vai pitäisikö tehdä lotto?
10.2.14
5.2.14
Apua, apuraha!
Odotus tuntuu piinaavalta. Miksei päätökset jo tule! Ravaan postilaatikolla ja tarkistan netistä tunnin välein onko joku taho jo päivittänyt sivunsa. Hakemukset piti jättää lokakuun lopussa ja vieläkin on vain odotettava. Olen hakenut työskentelyapurahaa koko vuodeksi ja muutamia projektikohtaisia apurahoja. Nyt on siis monta onkea järvessä!
Välillä olen varma, että saan apurahaa: "Minä olen tehnyt kaikkia hienoja juttuja jo monta vuotta ja hakemus oli hyvä!" Välillä iskee epätoivo: "Ei minusta ole mihinkään, siellä on niin monta minua parempaa hakijaa, että eivät ne kuitenkaan anna."
En minä ensimmäistä kertaa ole apurahaa hakemassa. Mutta ennen en ole ollut näin uhkarohkea. Jättänyt kaikkea yhden kortina varaan. Sen apurahakortin. Olen täysin työllistetty koko kevään kaikkien lupaamieni projektien kanssa, mutta niistä tulee rahaa vain siinä tapauksessa, jos tulee tarpeeksi lipputuloja. Ja esitykset ovat vasta kesällä eli sekin mahdollinen raha tulee vasta silloin. Tässä tilanteessa on ihan kiva, että toinen lapsista on vaikeasti kehitysvammainen ja saan omaishoidontukea muutaman sata euroa kuussa. Huono vitsi, mutta tässä tilanteessa menköön.
Hain ensimmäistä kertaa vuoden työskentelyapurahaa. Vuodesta on jo ensimmäinen kuukausi mennyt, mutta päätökset eivät ole tulleet. Se syö vähän työskentelymotivaatiota ja pistää ihmettelemään koko systeemiä. Tänään en kestänyt enempää odotusta vaan soitin Taiken Keski-Suomen toimipisteeseen. Huomenna on kuulemma SE kokous, jossa minun tulevaisuudestani päätetään. Mietin, että pitäisikö soittaa kaikki taidetoimikunnan jäsenet läpi ja anella rahaa, mutta tajusin, että se voisi vaikuttaa heidän päätöksiinsä negatiivisesti. Huomisen kokouksen jälkeen päätökset kuulemma saapuvat viimeistään kahden viikon sisällä kotiin. Toimistossakin oltiin sitä mieltä, että systeemi on järjetön, mutta toimikunta täällä joutuu odottamaan Helsingin päätöksiä ennen kun voivat tehdä omansa. Ymmärrän tavallaan, mutta kyllä se silti harmittaa.
Olen tällä uhkarohkeudella ajanut itseni ja perheeni sietämättömään tilanteeseen. Jos rahaa ei tule, täytyy soittaa pankkiin ja anoa lainanlyhennyksien jäädyttämistä ainakin kevään ajaksi ja varata työkkäristä sekä kirpparilta aika.Tämä on toki monelle ihmiselle arkipäivää näinä aikoina, enkä minä sääliä sillä yritä kalastaa. Ehkä yritän avata kulissien takaista elämää ja sitä miten joskus omasta työstään innostuu niin paljon ettei ajattele järkevästi. Katsotaan mihin se johtaa.
Välillä olen varma, että saan apurahaa: "Minä olen tehnyt kaikkia hienoja juttuja jo monta vuotta ja hakemus oli hyvä!" Välillä iskee epätoivo: "Ei minusta ole mihinkään, siellä on niin monta minua parempaa hakijaa, että eivät ne kuitenkaan anna."
En minä ensimmäistä kertaa ole apurahaa hakemassa. Mutta ennen en ole ollut näin uhkarohkea. Jättänyt kaikkea yhden kortina varaan. Sen apurahakortin. Olen täysin työllistetty koko kevään kaikkien lupaamieni projektien kanssa, mutta niistä tulee rahaa vain siinä tapauksessa, jos tulee tarpeeksi lipputuloja. Ja esitykset ovat vasta kesällä eli sekin mahdollinen raha tulee vasta silloin. Tässä tilanteessa on ihan kiva, että toinen lapsista on vaikeasti kehitysvammainen ja saan omaishoidontukea muutaman sata euroa kuussa. Huono vitsi, mutta tässä tilanteessa menköön.
Hain ensimmäistä kertaa vuoden työskentelyapurahaa. Vuodesta on jo ensimmäinen kuukausi mennyt, mutta päätökset eivät ole tulleet. Se syö vähän työskentelymotivaatiota ja pistää ihmettelemään koko systeemiä. Tänään en kestänyt enempää odotusta vaan soitin Taiken Keski-Suomen toimipisteeseen. Huomenna on kuulemma SE kokous, jossa minun tulevaisuudestani päätetään. Mietin, että pitäisikö soittaa kaikki taidetoimikunnan jäsenet läpi ja anella rahaa, mutta tajusin, että se voisi vaikuttaa heidän päätöksiinsä negatiivisesti. Huomisen kokouksen jälkeen päätökset kuulemma saapuvat viimeistään kahden viikon sisällä kotiin. Toimistossakin oltiin sitä mieltä, että systeemi on järjetön, mutta toimikunta täällä joutuu odottamaan Helsingin päätöksiä ennen kun voivat tehdä omansa. Ymmärrän tavallaan, mutta kyllä se silti harmittaa.
Olen tällä uhkarohkeudella ajanut itseni ja perheeni sietämättömään tilanteeseen. Jos rahaa ei tule, täytyy soittaa pankkiin ja anoa lainanlyhennyksien jäädyttämistä ainakin kevään ajaksi ja varata työkkäristä sekä kirpparilta aika.Tämä on toki monelle ihmiselle arkipäivää näinä aikoina, enkä minä sääliä sillä yritä kalastaa. Ehkä yritän avata kulissien takaista elämää ja sitä miten joskus omasta työstään innostuu niin paljon ettei ajattele järkevästi. Katsotaan mihin se johtaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)