Meillä oli eilen Hiekkiksen treenit. Viime harjoitus oli päättynyt jonkinmoiseen kaaokseen, kun eräs ahdistunut näyttelijä (saatoin olla minä) ei ymmärtänyt mistä tekstissä on kysymys ja purki omaa huonouden tunnetta ohjaajaan. Siitä seurasi, että käsikirjoittaja-ohjaaja meni itseensä, luki tekstin analyyttisesti läpi ja teki radikaaleja muutoksia. Muutokset käytiin yhdessä läpi ja todettiin, että ne toivat käsikirjoitukseen hyviä lisäahdistuksia ja selkeyttivät rakennetta. Ehkä joskus kannattaa kriiseillä, se saattaa olla hyvästäkin... vaikka se saa minunlaisessa huono itsetuntoisessa näyttelijässä aikaan syyllisyyttä, että on hankala ja vielä tyhmä. Mutta tällä aasinsillalla halusin päästä varsinaiseen aiheeseen.
Mika kysyi eilen ohimennen harjoituksissa, että mietinkö koskaan miksi teen teatteria. Vastasin, että päivittäin. Onhan tämä aivan järjetöntä hommaa. Tavallaan. Sitä treenaa monta kuukautta jotain esitystä, eikä koskaan ole takuita kiinnostuuko siitä kukaan. Se on joka esityksen kohdalla yhtä iso kysymysmerkki. Toki on niin sanottuja hittinäytelmiä (niin kuin Viulunsoittaja, jota miehenikin veivaa isolla talolla...) jotka tuovat katsojia. Mutta ei niissäkään välttämättä aina onnistuta ja pienillä teattereilla ei ole sellaiseen varakaan. Tämä teatterintekemisen probleema on taas tässä vaiheessa elämää pinnassa, kun ensi-ilta on kolmen viikon päästä.
Urani kamalin kokemus oli muutama vuosi sitten kun kirjoitin ja ohjasin jutun erääseen harrastajateatteriin. Siitä oli vain kaksi esitystä, koska kukaan ei halunnut tulla katsomaan sitä. Ei siis kukaan, kaikki muut esitykset peruttiin paitsi ensi-ilta ja Yläkaupunginyössä ollut ilmaisesitys. Se oli kyllä nöyryyttävää jos mikä. Syy jää hämärän peittoon. Aihe oli ajankohtainen, lehtikin kirjoitti, mielestäni juttu oli ihan hyvä, mutta ketään ei vaan kiinnostanut. Siinä vaiheessa mietin, että oliko tämä nyt tässä, minun teatterin tekemiseni. Pitäisikö vaihtaa alaa. En pystynyt, kun en muuta osaa tai halua. Teen tätä koska minulla on siihen joku sisäinen pakko ja ainakin silloin tällöin uskon, että teatteri antaa katsojalle jotain. Tässä surullisessa tapauksessa, toivottavasti prosessi oli edes näyttelijöille hyvä kokemus, koska katsojia ei juuri ollut...
Ja mikä on onnistunut esitys? Onko se sellainen, jonka näkee 100 000 ihmistä ja se saa huomiota kansainvälisesti vai sellainen joka estää yhden ihmisen riistämästä itseltään hengen?
Miksi katsoja ylipäänsä kiinnostuu jostain esityksestä? Miksi ihmiset katsovat teatteria? Mikä sinut saa lähtemään teatteriin?
