10.2.14

Kukaan ei rakasta mua!

Tänään ne saapuivat. Apurahapäätökset. Kaiken sen odottamisen ja jännittämisen jälkeen tuli suuri pettymys. Minulle ei myönnetty apurahaa. Siinä luki EI!!!

Päässä alkaa hurja myrsky ja tunteet lyövät yli laidan: "Minut torjuttiin. Minä en kelpaa. En ole tehnyt tarpeeksi arvokasta työtä. Minun taidettani ei arvosteta. Enkä edes ole mikään taiteilija. Minua ei rakasteta. Hävettää. Olen surkea tyyppi."

Sitten vedän henkeä. Pyyhin harmituksen kyyneleet. Ja yritän ajatella positiivisesti. Meidän taloudessa toinen sentään sai apurahaa puoleksi vuodeksi. Voimme järjestellä laskuja ja siirtää eräpäiviä. Miehellä on töitä joista voi ottaa palkkaa vähän ennakkoon. Me selviämme sittenkin tämän kevään. Mutta ei turhia juhlita tai reissuja tehdä. Niin on asennoiduttava.

Työlista tekemättömistä töistä odottaa edelleen työpöydällä, vaikka rahahanat eivät auenneetkaan. Motivaatio on kyllä hukassa. Ehkä se tulee. Tai sen on tultava, koska olen luvannut tehdä ne työt. Ja jos en tee niitä töitä, ei ole mitään mahdollisuutta saada niitäkään tuloja joista mahdollisesta lipunmyynnistä tulee. Ja onhan ne tosi kivoja produktioita. Ihanien ihmisten kanssa. Murehdin vielä hetken kurjaa kohtaloani ja sitten alan taas taitelijaksi. Vai pitäisikö tehdä lotto?

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Lotto vetämään! Minäkin laitan ja sitten lähetän Teatterikoneelle voitto-osuuden. Olette huippuja!

Anonyymi kirjoitti...

Tiedän tunteen. Olen itse perustellut itselleni ja muillekin apurahoja hakeville tuttaville monesti, että "sinne vaan paperit vetämään" eihän siinä voi hävitä mitään muuta kuin hieman aikaa joka menee papereita täytellessä. Mutta asia ei ole kuitenkaan ihan näin yksinkertaista. Kyllä siinä joka kerta asettaa itsensä ja projektinsa arvioitavaksi ja arvotettavaksi, osan itseään. Ottaa osaa eräänlaiseen kilpailuun, joka on kulttuurin ja taiteen kohdalla monesti monisyisempi asia kuin esim. urheilussa, jossa on helppoa mitata kuka juoksee nopeimmin/heittää pisimmälle jne.

Ehkä apurahat pitäisi jakaa sillä tavalla, että ne saisi ihan yllätyksenä jos saisi, eikä niitä haettaisi. Olisi joku tyyppi (tosi pätevä ja ehtivä), joka kävisi katsomassa näytöksiä, teoksia, konsertteja ym. ja jakaisi apurahat käteen käteisenä välittömästi kun näkisi jotain joka kolahtaa ja koskettaa. Tyyliin salkku auki ja: "Ottakaas tästä nyt vaikka 20 tonnia, sen verran hyvin veditte ton jutun". Tällä perusteella teille olisi myönnetty jo monet apurahat. Olen nähnyt tosin vain kaksi Teatterikoneen esitystä, mutta ne koskettivat.

Olli Hirvanen



Annu kirjoitti...

Kiitos kommenteista ja tsempistä!

Halusin kirjoittaa tuntojani tästä "savotasta", koska luulen etten ole ainoa joka näitä pettymyksen kyyneleitä nielee. Näennäisesti kysymys on rahasta, mutta tunnetasolla paljon muustakin. Jatkuva taloudellinen paine ei tietenkään ole sekään mukava, mutta sitä on helpompi käsitellä ja järkeistää.

Kun sadepilvet häipyy, paistaa taas aurinko!