Opiskelu avartaa mieltä

Aloitin tänä syksynä opiskelun Turun YAMK:issa Taiteen uudet kontekstit opinto-ohjelmassa. Opiskelu on todella innostavaa ja kiinnostavaa, vaikka tällä hetkellä sen sovittaminen muuhun elämään tuottaa vielä haasteita. 

Olen saanut tutustua mahtaviin, innostaviin ihmisiin ja monenlaisiin kiinnostaviin teksteihin, jotka ovat avartaneet omaa ajattelua. Meillä oli tehtävänä kirjoittaa blogikirjoitus Taiteilija kehittäjänä: taiteelliseet interventiot työssä -kirjan pohjalta. Blogikirjoitukseni syntyi Maiju Pulkin Menestyksen pakkokilpajuoksu artikkelin pohjalta. Halusin laittaa sen tänne luettavaksi, jos se jollain tavalla inspiroisi tai herättäisi jotain ajatuksia sinussa. 

Minä olen astunut samaan kusilaariin kuin moni muu ja janoan menestystä. Koska menestyneet ihmiset ovat cool ja pop. Heillä on vaikutusvaltaa ja rahaa. Kaikki haluavat palkata heidät ja kuulla heiltä uusimmat trendit. Mutta miten taiteilija voi menestyä? Etenkin jos se asuu jossain hiton Jyväskylässä. Ja tekee jotain teatteria, joka ei kovin montaa kiinnosta. Paitsi, jos lavalla on telkkarista tuttu. Enkä minä ole. Kai minun täytyy vaan yrittää enemmän! Että tulisin kuuluisaksi ja pääsisin telkkariin, että minut huomattaisiin ja työstäni oltaisiin kiinnostuneita. Huonolta näyttää. Olen liian vanha ja elähtänyt tosi tv -ohjelmiin, ai niin, onhan siellä se ”Rakas sinusta on tullut pullukka”. Mutta ei sekään taida auttaa. Minun täytyy katsoa totuutta silmiin ja unohtaa menestys.

Vai täytyykö sittenkään! Lukiessani Maiju Pulkkisen artikkelia ymmärsin, että olin ehkä ajatellut menestyksen liian kapeasti. Minä olen tehnyt tinkimättömästi töitä niiden asioiden parissa, jotka olen kokenut tärkeäksi ja vienyt ne loppuun saakka. Olen ollut usein työstäni ylpeä, mutta myös oppinut virheistäni. Olen työllistänyt itseäni ja muita omalla taiteellani. Ehkä minä sittenkin olen menestyjä. Ja jos näin kerta on, niin miten minä voisin olla mukana kehittämässä tätä yhteiskuntaa taiteen avulla paremmaksi. Mitä minunlaisellani menestyvällä taiteilijalla olisi annettavaa?

Päätin tehdä listauksen, mitä ajatuksia minä voisin viedä yritykseen/organisaatioon, jossa arjen rutiinit ovat vieneet hetkestä nautinnon ja elämä on luiskahtanut työpäivän loppumisen ja palkkapäivän sekaiseen odotukseen.

1.       1. NAUTI HETKESTÄ

Jos joku asia ei sillä hetkellä onnistu, pidä tauko. Jos tila, jossa olet, tuntuu ankealta, mene johonkin tilaan missä on kiva olla.  Tee joku kiva juttu. Kuuntele biisi, syö suklaata, juo kahvia, katso ulos ikkunasta, tee vatsalihaliikkeitä… Ihan mitä vaan, mikä tuntuu sinusta hyvältä ja koita sitten jatkaa sitä mitä olit tekemässä.

2.       2. INNOSTU

Kokeile innostua siitä mitä teet. Yritä löytää siihen sellainen kulma, joka herättää sinussa innostumisen tunteen. Jos ei muuta, niin innostu siitä, että sitten kun juttu on tehty, se on tehty!!!

3.       3. KOHTAA TOISET

Kun kysyy muilta mitä kuuluu, niin monesti sen jälkeen sinultakin kysytään mitä kuuluu. Ja jos uskaltaa jakaa ilot ja harmitukset toisten kanssa, ne tuntuvat yleensä paljon merkityksellisimmiltä. Tuntuu, että on yhteydessä toisiin.

4.       4. HYVÄKSY

Joinakin päivinä vaan kaikki on jotenkin väärin. Kaikki ärsyttää ja harmittaa. Hyväksy se tunne ja suhtaudu itseesi lempeästi ja armollisesti. Tänään on näin. Yritä myös katsoa muita lempeästi. Tänään on näin. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta moni asia on helpompaa, jos ei lähde kaikkiin taisteluihin.

5.       5. OLE LÄSNÄ

On hyvä kysyä itseltään, miltä minusta nyt tuntuu. Kun keskittyy hetkeksi kehoonsa ja tunteisiinsa, on helpompi olla toisillekin läsnä. Kun tunnistaa kiireen, kireyden, puutumisen, ärsytyksen tai jonkun muun omaa keskittymistä häiritsevän asian, siihen on helpompi puuttua tai jos sen tiedostaa, sen voi siirtää sivuun ja keskittyä ihmisiin ympärilläsi.

Tässä listauksessa oli viisi ensimmäisenä mieleeni tulevaa asiaa, joita pidän omassa työssä tärkeänä. En onnistu näissä kaikissa aina itse, mutta koen, että ne ovat tärkeitä. On varmasti paljon muitakin tärkeitä asioita, mutta jostain täytyi lähteä liikkeelle. Tämän pohdinnan pointti olkoon se, että inspiroiduin tosi paljon lukemastani ja se kirkasti minulle sen, että minulla taiteilijana on paljon annettavaa erilaisiin yhteisöihin. 

Jos sinä innostuit ja haluat taidetta yhteisöösi jollain tavalla, niin ota yhteyttä ja keksitään jotain :D

Uupunut?

Kevät on tullut. Kun katsoo ulos ikkunasta, ei näytä kuitenkaan siltä. Lunta on valtavasti. Mutta huhtikuu on kevätkuukausi. Ja vaikka olisi kuinka paljon lunta, kehokin tietää, että on kevät. Se alkaa herätä talvihorroksesta, kun valo lisääntyy ja tekee mieli liikkua. Ihana tunne!

Viimeiset kaksi kuukautta ei ole tehnyt mieli tehdä mitään. On vain väsyttänyt koko ajan ja tuntunut siltä, että on kipeä. Varasin ajan lääkäriin ja halusin tarkistaa onko kaikki kunnossa. Pelonsekasin tuntein menin kuulemaan lääkärin tuomion ja hän kertoi, että olen terve. Mahtava uutinen! Mutta miksi olen ollut niin väsynyt? Lääkäri kyseli työstäni ja siitä kuinka paljon työtä teen. Kun vastailin hänelle epämääräisesti, tajusin hyvin selkeästi, että teen aika paljon töitä. Välillä tosi paljon. Tai oikeastaan koko ajan. Olenko minä uupunut työstä?

Alkuvuosi on ollut haipakkaa. Meillä on ollut kolme ensi-iltaa Kulttuuritalo pop upissa ja esityksiä paljon. Ajatukset eivät jätä minua hetkeksikään rauhaan vaan mietin taukoamatta kaikkea Teatterikoneeseen liittyvää. Jos en ole esityksessä, niin mietin miten sinne saisi lisää katsojia, päivitän somea, suunnittelen tulevia esityksiä, kartoitan rahoitustahoja, listaan tahoja kenen kanssa voisi tehdä yhteistyötä, otan yhteyttä eri tahoihin, kirjoitan apurahahakemuksia, saan ideoita uusista näytelmistä, istun kokouksissa miettimässä Teatterikoneen ja koko vapaan teatterikentän asioita...  Lisäksi meille myönnettiin tänä vuonna ensimmäisenä teatterina Keski-Suomessa Taiken toiminta-avustus eli nyt pitää todistaa, että olemme sen arvoisia!

Lääkärissä käynti herätti. Minun olisi hyvä laittaa työajatukset välillä tauolle ja pidettävä niistä lomaa. Muuten käy huonosti. Jos nyt tuntuu uuvuttavalta, niin kuinka väsyksissä olen puolen vuoden tai vuoden päästä? Ja minkälainen äiti tai puoliso minä olen, jos ajatukset on koko ajan vain työssä?

On vain niin vaikea sopia rajoista itsensä kanssa, kun tekee työkseen rakastamaansa asiaa. Ei ole selkeitä työaikoja vaan töitä tehdään aamulla, päivällä ja illalla. Ja koko elämä on materiaalia, jota voi hyödyntää taiteeseen. Mutta jos jatkan näin, en enää jaksa ideoida mitään ja keho sanoo sopimuksen irti.

En halua olla koko ajan väsynyt. Haluan muutosta. Lupaan, että alan opetella jättämään työasiat sivuun ja pitämään välillä vapaata. Olen myös viime aikoina valittanut valtavasti. Se vie itseltä ja muilta paljon energiaa, joten pyrin ottamaan Noora Västisen -luennolla kuulemaani viisauden taas käyttöön: "Älä valita - ala valita"  ja alan tehdä asioita valittamisen sijaan.

Koko talven valitin kuinka haluaisin hiihtamään, mutta koskaan ei ehdi. Pääsiäisenä valitsin hiihtämisen sohvalla makoilun sijaan ja sain itseni suksien päälle. Se oli mahtavaa! Luultavasti en enää saa itseäni ladulle tänä vuonna, mutta ei se haittaa! Liikkua voi monella muullakin tavalla ja liikkuessa pääkin saa rauhan työajatuksista!

Voimaannuttavaa kevättä!

98 päivää selvinpäin - Loppu häämöttää

98 päivää vaihtui 85 päivään, mutta olen silti itsestäni todella ylpeä. Olen näiden viikkojen aikana joutunut pohtimaan omaa alkoholinkäyttöäni ja kehoni on saanut olla ilman myrkytystiloja. Mutta pakko myöntää, että odotan tämän kokeilun päättymistä ja nyt minulla on enää 10 päivää jäljellä! Sitten koittaa tämän selväpäisen kauden loppu ja minulla on itseni myöntämä lupa nauttia taas alkoholia.

Toisaalta tunnen syyllisyyttä tästä innostuksesta ja tuntuu, että petän itseni tai muiden odotukset, että en lopeta juomista kokonaan. Olen kyllä mestari keräämään syyllisyyttä kaikesta, joten en ihmettele tätä reaktiota. Ja joudun myös tarttumaan tuohon ”muiden odotukset”. Minulle ei ole kukaan läheinen koskaan sanonut, että lopeta juominen. Se tarve nousi ihan minusta itsestäni. Minusta on varmasti oltu huolissaan, kun olen ollut viihteellä hulluna humalassa ja hukannut tavaroitani. Kerran viettänyt jopa yön putkassa. Mutta silti. Yritän teroittaa itselleni, että tämä on ollut oma haasteeni, enkä ole tehnyt tätä muiden vuoksi, vain itseni.

Tämän haasteen loppuminen tuntuu helpottavalta. Ehkä eniten siksi, että olen kokenut olevani muusta maailmasta irrallaan ja jollain tavalla erakoitunut. Minua ei ole huvittanut lähteä ulos juhlimaan selvinpäin. Se ei vaan tunnu mitenkään mahdolliselta. Viime viikonloppuna kyllä pidin ystävilleni saunaillan. Sekin oli uusi kokemus. Saunailta selvinpäin. Meillä oli mukavaa, juttu luisti ja seuraavana päivänä pääsi aamusta lenkille. Mutta silti. Joku tästä elämästä tuntuu puuttuvan alkoholittomuuden myötä.

Minun on ollut myös vaikea päästää miestä juhlimaan, kun tuntuu, että se on minulta pois. Se että toisella on kännissä kivaa. Olen ihan kamala vaimo! Toivottavasti tämä tästä muuttuu taas mukavammaksi eli minä muutun, kun tämä kausi on ohi. Rehellisesti sanottuna odotin myös jotain suurempaa valaistumista. Odotin, että muutun älykkäämmäksi, mieleni tasaantuu, laihdun ja olen kaikin puolin parempi ihminen. Mutta elämä ei taida olla niin yksinkertaista.

Luin Jere Karalahdesta kertovan kirjan. Hänelle on juhliminen maistunut ja monenlaiset päihteet sen myötä. Hän sanoi olevansa koukussa juhlimiseen. Saan todella hyvin kiinni siitä ajatuksesta. Minäkään en osaa juhlia selvinpäin. Johtuuko se siitä, että olen alkanut jo nuoresta käyttää alkoholia ja se on aina ollut juhlimisessa mukana? Sitä samaa fiilistä ei vaan saa selvinpäin. Mietin myös, että jos nainen käyttäytyisi niin kuin Jere on käyttäytynyt, niin arvostaisiko häntä enää kukaan? Sallitaanko miehille enemmän kännitoilailuja kuin naisille? Voiko äiti toistuvasti hävitä viikonlopuksi kavereiden kanssa ryyppäämään ja isä on lasten kanssa kotona?

Kymmenen päivää. Ja sittenkö palaan entiseen? Vai onko tästä jäänyt jotain eväitä tulevaan? Se jää nähtäväksi.

98 päivää selvinpäin - Jotain mitä odottaa

Olen ollut kohta kaksi kuukautta juomatta. Tämä on alkanut tuntumaan jo ihan normaalilta. Enää ei päivittäin mieti juomista ja on helppo valita kaupasta alkoholittomia oluita tai limsaa saunajuomaksi. Mutta viime perjantaina totesin, että en halua lopettaa juomista kokonaan. Haluan muuttaa juomakäyttäytymistäni, mutta en halua luopua tästä sallitusta myrkystä kokonaan.

Mieheni oli muutamalla perjantaina ja huomasin olevani kateellinen hänelle. Että hän pystyi lähtemään ulos tapaamaan ihmisiä ja rentoutumaan juomalla muutaman. Tajusin hyvin kirkkaasti, että minäkin haluan tehdä niin! Ja samalla tajusin, että eihän kukaan estä minua tekemästä niin. Olen itse määritellyt itselleni tämän haasteen, kukaan ei ole haastanut tai pakottanut minua siihen. Minä itse olen itseni pahin ja paras kilpakumppani. Olen jo nyt todistanut itselleni jotain sellaista, johon en olisi uskonut pystyväni. Ja olen siitä ylpeä. Niinpä tein päätöksen, että lopetan kokeiluni mieheni seuraavaan ensi-iltaan, joka on marraskuun 18. päivä. Jään tavoitteestani 13 päivää eli tällöin päiviä kertyy yhteensä 85. Mutta kuten jo totesin, olen itsestäni ylpeä jo nyt ja olen pystynyt näyttämään itselleni, että viikonloppu sujuu mukavasti myös ilman alkoholia.

Tämä päätös hykerryttää minua. Minulla on jotain mitä odottaa. Juhlat! En ole koko tänä alkoholittomana aikana odottanut mitään näin paljon. Mahanpohjasta ottaa, kun mietin miltä nousuhumala tuntuu tauon jälkeen. Odotan myös sitä, että jaksan valvoa, eikä tee mieli mennä nukkumaan. Ja että olen yhdessä mieheni kanssa juhlimassa, ilman että minun tarvitsee ahdistua. Ja että voin jauhaa niitä typeriä kännijuttuja, jotka sillä hetkellä tuntuvat maailman hauskimmilta. Voi miten odotankaan niitä juhlia! Ja samalla olen surullinen, että miksi en saa samanlaista fiilistä lähtiessäni selvinpäin juhliin. Onko humalan ihastuttava vaikutus siinä, että on vähän itsestään irrallaan eikä pysty kontrolloimaan itseään niin paljon?

Poistin viime kirjoituksesta läheiselle kirjoittamani osuuden hänen pyynnöstään. Ymmärrän kyllä hänen reaktionsa. Alkoholistit ovat monien mielestä pohjasakkaa ja heitä katsotaan nenänvartta pitkin. Minutkin osittain ajoi tähän kokeiluun pelko siitä, että olen alkoholisti. Ehkä tulevaisuus tämän kokeilun jälkeen näyttää minulle onko minulla todella syytä huoleen vai pystynkö muuttamaan juomistani järkevämmäksi. Osoittelu ja syyllistäminen ei auta kuitenkaan ketään vaan tuottaa lisää häpeää ja ongelmien piilottelua. Apua pitäisi olla tarjolla nykyistä enemmän ja rehellistä puhetta.

En halua syyllistää ketään alkoholistia, mutta en myöskään halua vähätellä niitä kipuja, joita juomisella läheisille aiheutetaan. Haluaisinkin tietää tajuaako alkoholisti satuttavansa toisia? Jos tietää, niin miksi hän tarttuu siihen pulloon uudestaan ja uudestaan?

Itselläkin tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Välillä ajattelen, että mitä helvettiä se alkoholisti vikisee ongelmistaan, että senkun lopettaa juomisen ja ongelmat ratkeavat sen jälkeen. Ja toisinaan olen valmis tekemään mitä vaan toisen puolesta. Isoimpana taustalla on huoli ja hätä rakkaan ihmisen puolesta. Vähän aikaa sitten huoli ajoi minut soittamaan eräälle raitistuneelle tuttavalleni ja kysymään apua, että miten voin auttaa juovaa läheistäni. Katkaisenko välit kokonaan vai yritänkö saada häntä lopettamaan juomisen? Raitistunut tuttavani sanoi, että kun alkoholisti juo, hänen maailmassaan ei ole silloin mitään muuta kuin hän ja alkoholi. Mutta joskus sieltä putkesta haluaa tulla ulos ja silloin on hyvä, että tietää vielä jonkun olevan olemassa. Laitoin viestin läheiselleni ja ilmoitin, että olen hänestä huolissani ja hän voi soittaa, kun saa putkensa poikki.

Haluaisin saada esitykseeni alkoholistin läheisten näkökulman lisäksi myös alkoholistin näkökulman, jotta kumpikin puoli olisi jollain tavalla käsittelyssä. Läheisten tarinat kirjoitan monologeiksi ja alkoholistin näkökulmat tulevat laulujen muotoon. Etsinkin nyt tarinoita kummalta puolelta tahansa. Jos haluat lähestyä minua tarinalla, sen voi lähettää osoitteeseen annu@teatterikone.fi

Läheiseni putki on nyt poikki. Ja elämä on taas mallillaan.  Hän on meidän elämässämme läsnä, häneltä saa apua ja hänen kanssaan on mukava viettää aikaa. Toivon, että tämä kestää. Niinkuin aina toivon. Tulevasta ei koskaan tiedä. Kukaan meistä.

98 päivää selvinpäin - Tänään

Halusin tehdä esityksen, joka käsittelee alkoholistin läheisenä oloa, koska se on iso osa minun elämääni. Se on tavallaan jatko-osa Erityisen äidille, joka on myös monologi henkilökohtaisesta aiheesta. Mietin mikä esityksen nimi voisi olla. Mikä kuvastaa niitä pettymyksiä, joita joutuu nieleskelemään, kun läheinen onkin taas humalassa. Nimeksi tuli Lupaukset, jotka eivät koskaan toteutuneet.  

Tämä 98 päivää selvinpäin -haaste on osa esityksen valmistamisprosessia. Halusin tietää kuinka vaikeaa on olla juomatta. Halusin tietää mitä minä läheiseltäni vaadin, kun haluan hänen olevan juomatta. Minulla on 43 selvää päivää takana. Ei se ihan helppoa ole ollut, mutta ei mahdotonta. Ja oloni siitä, että en ole alkoholisti, on vahvistunut.  

Ensimmäinen esitykseen liittyvä tekstipätkä on syntynyt. Se kertonee tämänhetkiset ajatukseni.

Esitykseen kirjoitettu on tekstinpätkä on poistettu 9.10.2017 asianosaisten pyynnöstä. 

98 päivää selvinpäin - Kuukausi täynnä!

Tänään on kulunut tasan kuukausi tämän projektin aloittamisesta. Mahtavaa! Olo tuntuu hyvältä ja mieli tasaiselta. Mukava on ollut myös huomata, että tämä projekti on vaikuttanut myös puolison alkoholin käyttöön. Hän oli seuranani selvinpäin viikonlopun ensi-iltajuhlissa ja lähdimme samaa matkaa kotiin. Seuraana päivänä jaksoimmekin lähteä heti aamupäivällä seikkailupuistoon ja nauttia auringosta täysin rinnoin. Jotenkin toivon, että pahimmat kipuilut olisivat takana, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Olen tekemässä näytelmää nimeltä Lupaukset, jotka eivät koskaan toteutuneet. Olen saanut esityksen tekemiseen Taiken apurahan ja tämäkin projekti on osa esityksen käsikirjoitus-/valmistusprosessia. Aluksi ajattelin, että näkökulma esityksessä on alkoholistin läheisillä, joka itsekin olen. Halusin tämän kolmen kuukauden tipattomalla kokea myös itse miltä tuntuu lopettaa alkoholinkäyttö, edes määräajaksi. Tämän projektin herättelemänä olen tajunnut, että haluan laittaa itseni esityksessä enemmän peliin kuin pelkästään kärsivänä osapuolena. Haluan olla lavalla myös alkoholinkäyttäjänä, koska on minulla siitäkin kokemusta. Ja nykymääritelmien mukaan juomiseni on kohtalaisen riskin tasolla.

Ystäväni kävi lääkärissä ja häneltä kysyttiin hänen alkoholinkäytöstään. Minun näkökulmastani ystäväni ei todellakaan juo liikaa. Mutta kun lääkärille oli selvinnyt, että ystäväni juo noin kerran kuussa yli kuusi annosta, lääkäri piti hänelle saarnan alkoholin vaaroista. Ensimmäinen reaktio oli itselläni tämän kuullessani, että “hitto mitä holhousta!” Sitten aloin miettiä, että miksi reagoin näin. Mikä saa minut hyökkäämään terveydellisiä faktoja vastaan. Miksi minulla on tarve halveksua totuutta? Yritänkö suojella itseäni ja väittää, että minun elintapani ovat oikeat, koska minuahan ei ulkopuolelta määräillä! Omaa juomistani on ollut hankala kritisoida ja sen on pystynyt perustelemaan monella tavalla, mutta tupakoitsijoita kritisoin aina mielessäni. Paitsi kun itse poltin, silloin ei kiinnostanut kuunnella muiden puheita polttamisen vaarallisuudesta.

Kävin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sivuilla. Uusimpien tutkimusten mukaan naisten terveydelle ei haitallinen määrä alkoholia on 1 annos (0,33 pullo olutta/siideriä, 12 cl viiniä tai 4 cl viinaa)  päivässä ja miehillä 2 annosta. Kerralla ei saisi juoda 5-6 annosta enempää. Jos viikossa juo yli 14 annosta alkaa olla jo kohtalaisen riskin tasolla ja jos viikkomäärät ylittävät 23 annosta ollaan korkean riskin tasolla. Riskirajoilla tarkoitetaan sitä millaiset käyttömäärät lisäävät sairastavuutta ja kuolleisuutta merkittävästi. Aika hurjaa.

Mietin, että miksi lähipiirissäni edelleen (ja minä itse muiden mukana!) niin usein hekumoidaan humalalla ja toilailuilla, joita kännissä on tehty. Miksei hekumoida selvinpäin ololla ja sillä miten se tuo hyvää fiilistä?  Onko tämä jäänne jostain teini-iän kapinasta? Tosin nyt kapinan kohteena on vain oma keho. Voiko läheisten juomista kritisoida saamatta heiltä paskaa niskaan? Miten suomalaiset oppisivat elämään tämän laillisen huumeen kanssa mahdollisimman vähin vaurioin?

98 päivää selvinpäin - 25 päivää takana

Viikonloppu meni hyvin. Alkaa tuntua jo ihan normaalilta olla ottamatta yhtään alkoholia, vaikka katsookin telkkarista Vain elämää. Oli helppoa, kun sai olla kotona, ilman mitään erikoista. Ja pitkästä aikaa ehdin olla lasten kanssa, tekemättä mitään ihmeellistä. Se oli aika ihmeellistä. Ja ihanaa.

Lapsista pääsenkin siihen, mitä olen pohdiskellut. Minkälaisen käsityksen lapseni saavat minulta alkoholinkäytöstä? Vanhempi lapseni on tavallaan onnekkaassa asemassa, ettei hän koskaan kopioi ympäristöstään tällaisia asioita, eikä hänen tarvitse pohtia miltä näyttää toisten silmissä. Ei tarvitse, eikä voi, kun hänellä ei ole siihen kehitysvamman myötä kykyä. Nuorempi lapseni sen sijaan imee vaikutteita ja suhtautumista meiltä vanhemmilta moniin asioihin. Välttelen lasten edessä humalassa olemasta. Mutta olen useamman kerran maannut krapulassa sohvalla ja tyttäreni on tullut kysymään, huolta äänessään, että olenko kipeä. Se on aiheuttanut piston sydämeen, kun omalla juomisellaan pilannut koko seuraavan päivän. Ja ihan syystä.

Olen saanut paljon palautetta, sekä Facebookin kautta, että kasvotusten näistä kirjoituksistani. Tsemppaus on tuntunut hyvältä. Se auttaa jaksamaan ja jatkamaan. Osa kommenteista myös ärsyttää. Kun joku ikäänkuin asettuu ongelmani yläpuolelle ja vähättelee minun kokemustani. Tai kun joku sanoo, että en minä voikaan puhua sinulle juomisestani, kun sinä tulet kateelliseksi. Tottakai kommentteja on monenlaisia ja kaikenlaista tulee vastaan, kun asioista tekee julkisia. Mutta silti se ärsyttää. Ja herättää haluan ymmärtää. Projisoiko se toinen salaista pelkoaan omasta tai läheisten liiallisesta alkoholinkäytöstä minuun? Vai onko hänellä vain tarve kertoa, että on parempi kun minä? Enkä minä epäile, etteikö se olisi totta. Minua voi olla parempi monella tavalla.

Vaikka olo tuntuu nyt hyvältä ja tasaiselta, saan itseni jatkuvasti kiinni siitä, että hekumoin juhlilla, joita tulen viettämään tämän selvän kauden jälkeen. Aloitan viikottain monta kertaa lauseen: “Sitten kun tämän projekti on ohi…” Käsittääkseni alkoholisit kutsuvat tätä kuivanarkkaukseksi. Ja kun puhun alkoholisteista, en tiedä kuulunko itse siihen porukkaan. Mistä sen tietää? Onko minulla se alkoholistigeeni, joka osalla on? Entä jos tämän kauden jälkeen juon, niin repeääkö juominen käsistä vai olenko oppinut jotain tästä jaksosta? Jos en enää koskaan juo, niin miten kaikki tulevat ensi-iltajuhlat ja illanistujaiset? Alkavatko ihmiset karttaa minua eivät halua minua mukaan saunailtoihin tai muihin kosteisiin juhliin?

Huomaan, että tulevaisuuden ajattelu aiheuttaa minussa ahdistusta. Yksi päivä on helppo yksikkö ajatella, mutta iso hahmoton tulevaisuus suorastaan kammottaa. Olen opetellut tuntemaan itseni räväkkänä persoonana, joka nauttii huomiosta. Siihen mielikuvaan kuuluu myös reipas alkoholinkäyttö. Kuinka kauan kestää muuttaaa tuota kuvaa itsestään? Ja haluanko muuttaa sitä? Äiti minussa huutaa, että tottakai haluan! Haluan olla luotettava, lämmin ja läsnäoleva äiti, jolle voi aina soittaa ja joku tulee aina apuun. Taiteilija minussa taas sanoo, että en halua jäädä ulkopuolelle niistä kaikista kosteista juhlista ja illoista, joissa keksitään mielettömiä ideoita ja jotka tuntuvat maagisilta, vaikka niistä ei muista puoliakaan. Ja se joku ihminen noiden välissä, ei vielä tiedä kuka on ja anelee armoa, että hänelle jäisi aikaa löytää itsensä.

98 päivää selvinpäin - Kolmas viikonloppu

No, nyt se tuli. Ulkopuolisuuden tunne ja suru, ettei kuulu joukkoon.

Juhlissa juomattomuus on suhteellisen helppoa, kun ympärillä on hyvää seuraa ja hyviä keskusteluja. Mutta kun ei enää tunne kuuluvansa joukkoon muiden humalan takia, olo muuttuu ahdistavaksi. Tai kun haluat kotiin, mutta puoliso haluaa jatkaa juhlimista ja joudut lähtemään yksin. Silloin tuntuu tosi yksinäiseltä ja surulliselta. Etenkin, kun tajuaa kristallinkirkkaasti, että juuri samalla tavalla itsekin toimisi, jos olisi humalassa.  

Miehellä oli lauantaina ensi-ilta. Ensi-iltajuhliin liittyy vahva sisäänpäinlämpiävyys. Työryhmä ahertaa keskenään esityksen eteen tiiviisti monta kuukautta. Harjoituskaudella syntyy sisäpiirin vitsejä, kommelluksia ja salaisuuksia. Työryhmä on hetken kuin perhe, joka asuu jossain vieraalla planeetalla, jota muut eivät tunne. Ensi-illassa pitää planeetta esitellä muille ja siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Teatterissa kasvaneena ja nykyään sitä työksi tekevänä, olen juhlinut monet ensi-illat. Juominen on liittynyt niihin aina vahvasti. Planeetalta maahan tipahtaminen vaatii pehmennystä.

Yritin valmistautua ensi-juhliin huolella. Rohkaista itseäni, että olen hauska ja hyvää seuraa myös selvinpäin. Ja yrittämällä manipuloida mieltäni, että ehkä näissä juhlissa ei olisi niin ulkopuolinen fiilis, vaikka ei ole osa työryhmää.

Lauantaina väsytti, eikä olisi tehnyt mieli lähteä juhliin ollenkaan. Ääni pääni sisällä moitti minua, että miksi olen niin masentava. Kyllä minun täytyy lähteä juhlimaan mieheni työn jälkeä. Taistelin väsymystä ja ankeaa fiilistä vastaan, koska olin järjestänyt lastenhoidonkin sitä varten, että voin lähteä.  

Alkuillasta olikin mukavaa. Join muutaman alkoholittoman oluen ja tuntui ihan normaalilta juhlaillalta. Kokeiluni kimmotti tosi kiinnostavia keskusteluita alkoholinkäytöstä ja niihin liittyvistä lieveilmiöistä. Näin pitkästä aikaa ystävää ja oli aikaa päivittää rauhassa kuulumisia. Toimin kuskina, kun siirryimme baarista toiseen ja tarjouduin heittämään muutaman ystävän kotiin saakka, kun he lähtivät puolen yön maissa. Se oli minulle ihan uutta, en ole ollut koskaan kuskina.

Monesti humala häivyttää väsymyksen. Jaksaa juhlia neljään asti ja vielä pidempään, eikä tee mieli lähteä kotiin. Mutta selvinpäin väsyttää. Etenkin kun juttujen taso laskee ja ihmisten puhe muuttuu huutamiseksi. Ystävien kuskaamisen jälkeen baarissa istuminen ei tuntunut enää mielekkäältä. Halusin ottaa oman miehen sieltä mukaani ja viedä hänet kotiin.

Mutta miespä ei halunnutkaan lähteä. Hänellä oli ilta hyvässä nosteessa. Yhtäkkiä alkoholi erotti minut rakkaastani. Välillemme tuli kuilu. Miehelläni oli tarve, jota minä en voinut täyttää. Ei olisi auttanut, vaikka olisin sanonut mitä. Suutuin ja menin autoon. Sitten tuli itku. Lähdin ajamaan nöyryytettynä kotiin. Matkalla mietin, että miksi olen niin tyhmä, että edes ajattelin hänen lähtevän minun kanssani kotiin? Tottakai mies halusi juhlia. Hänellä oli ensi-ilta ja kello kääntyi vielä syntymäpäivienkin puolelle. Hänellä oli monta syytä juhlia! Ja kaikilla muilla on hauskaa. Kaikki muut olivat hauskoja ja mielenkiintoisia, toisin kuin minä. Ja heillä oli yhteys. Sitäpaitsi, jos olisin ollut kännissä, niin minäkin olisin halunnut jäädä!

Kun aamulla heräsin, ei ollut krapulaa, mutta väsytti. Ja edelleen oli kurja fiilis. Tällaistako tämä on? Seuraavat juhlat alkavat tuntua ahdistavalta. Yksinäisyys. Eristyneisyys. Juomattomuus. En minä halua olla selvinpäin, jos jään ulkopuolelle ja olen yksin!

98 päivää selvinpäin - Toisen viikonlopun jälkeen

Vasta kaksi viikonloppua takana! Jotenkin erehdyin ajattelemaan, että niitä oli jo kolme. Ensimmäinen sujui uutuudenviehätyksen voimalla, toinenkin ihan mukavasti. Mutta viikonloppujen välillä on alkanut olla kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita. En tiedä mikä on syy ja seuraus vai onko tämä kaikki jotain isompaa prosessia, joka olisi tullut vastaan ilman tätä testiäkin.

Minä olen käyttänyt alkoholia jo 13-vuotiaasta. Sitä juotiin viikonloppuisin diskon läheisessä metsässä, kotibileissä, festareilla ja missä milloinkin. Se turrutti pahan olon, lisäsi kierroksia hauskanpitoon ja sen avulla uskalsi tehdä asioita, joita muuten ei olisi uskaltanut. Ehkä niistä samoista syistä on juonut näihin päiviin saakka. Enää se ei tietenkään ole ollut kiellettyä, joten jännitys siitä on hävinnyt.

Olen käynyt viime ja tällä viikolla aikamoisilla kierroksilla työhön liittyvien kiireiden vuoksi. Päivät ovat venyneet pitkiksi ja viikonloppukin meni töiden merkeissä, joten ei ole ehtinyt kunnolla palautumaan. Mielialat vaihtelevat, itkettää ja elämä tuntuu turhalta. Nyt huomaa kirkkaasti miten aikaisemmin olen toiminut. Kun kokee elämän raskaaksi ja kärsivänsä, on oikeuttanut itselleen kännin juonnin. Se tyhjentää mielen ja seuraavan päivän saa vain maata krapulassa sohvalla. Mutta nyt, kun ei ole sitä mahdollisuutta, joudun käsittelemään näitä kaikkia epämääräisiä tunteita ja pohtimaan niiden syitä. En pääse pakoon humalaan vaan joudun oikeasti miettimään, mistä joku tunne juontaa juurensa.

Sain kiinni tänään tunteen, jonka tunnistin samaksi, jota olen nuorena kokenut. Jonkinlainen epäonnistumisen ja hylkäämisen kokemus. Näistä ikävistä tunteista puhuminen tekee kipeää. Ei haluaisi kertoa muille olevansa niin surkea, mitä tuntee. Mutta nyt kun ei pääse pakoon, on pakko puhua, että voi hengittää.

Minä tein niin, puhuin pelosta huolimatta. Ja pakko sanoa, että tuntuu paremmalta. Eikä minua edes harmittanut, kun mies otti saunakaljan ja minä limsan.