Teatteria vanhuksille

Neljän esityksen jälkeen tunnelmat Buffo ja Bella näytelmän viemisestä vanhainkoteihin ovat korkealla.

Yleisössä olevia ihmisiä on hieno tavata.
Tänään meillä oli kaksi esitystä. Ensimmäinen Keljon vanhainkodin ruokalassa ja toinen saman talon b-osastolla. Jälkimmäisessä yleisön ikähaitari oli 96 vuotta. Nuorin katsoja oli 5-vuotias ja vanhin 101-vuotias. Harvoin pääsee esiintymään yhtä laaja-ikäiselle yleisöpohjalle.
Ensimmäisen esityksen jälkeen sain naiskatsojalta arvoituksen: "Kaksi karvaa vastakkain ja muna killuu välissä?" Lisäksi olen tänään saanut kuulla tarinoita elämän poluilla sattuneista tapahtumista.

Buffo ja Bella esityksen tekeminen sai alkunsa kun Keljon vanhainkodin ideapankki Helena Hjelt keksi hakea Keski-Suomen Taidetoimikunnalta apurahaa teatterin tuomiseksi Keljon vanhuksille. Helena otti yhteyttä meihin ja kysyi olisimmeko halukkaita toteuttamaan esityksen mikäli apuraha saataisiin. Me olimme ja apuraha saatiin.

Olin miettinyt mahdollista vanhustentaloihin vietävää esitystä jo parin vuoden ajan. Ennen tätä en kuitenkaan ollut tehnyt vielä mitään konkreettista esityksen eteen. En tiennyt mitä tälle yleisölle voisi tehdä.

Lähihoitaja, gerontologian opiskeljia Essi Rantala oli esiintymiskokemuksensa ja ammattinsa puolesta luonnollinen valinta toiseksi esiintyjäksi. Gerontologia on ikääntymisen ja vanhenemisprosessin tutkimusta. Essin vahvuudet ovat juuri hänen kokemuksensa iäkkäiden kanssa työskentelystä, sekä hänen aiempi esiintymiskokemuksensa.

Alkuperäinen ajatus esityksestä on kulkenut pitkän kehityksen tien, kuten esitykset usein tekevät. Aluksi mietimme erilaisia osallistamisen keinoja. Yleisöä voisi käyttää lavasteina? Yleisö voisi toimia esityksen teknikkoina? Esityksen sisällön voisi kerätä yleisöltä? Yleisöltä voisi kysyä apua näytelmän henkilöiden tilanteisiin?

Yrityksen ja erehdyksen kautta oikea tie alkoi hiljalleen löytyä. Ensimmäisenä tippui pois kitara ja kiusallisen huono aloitusbiisi. Seuraavaksi pois jäi matkalaukku ja pyörätuoli. Annu Sankilampi ohjasi meitä ideoiden suosta kohti kantavaa maastoa. Mutkia, joiden kautta kuljimme oli enemmänkin ja lopulta osallistumisen muodoksi tuli se tärkein; yleisö saa osallistua näytelmään katsojina. Mikä oivallus!

Alkuperäisistä pohdinnoista jäi jäljelle tahtomme antaa katsojille tunteita, ajatuksia ja elämyksiä. Roolihenkilöt rakentuivat omien ajatustemme päälle ja näytelmä sai muotonsa sisällön kautta.

Teatteritaide ei synny katsojalähtöisesti, kyllä, tämä on yleistys, mutta ohitan sen. Jos taiteilijan lähtökohtana toimii se mitä hän uskoo, olettaa tai vaikka tietääkin yleisön haluavan nähdä on lähtökohta silloin väärä. Taiteilijan on toimittava omasta itsestään käsin. Tuotava toimintansa kautta oma näkemyksensä tai kysymyksensä esille ja purettava ihmisyyden mysteeriä joka karkaa kuitenkin aina.

Kohtaaminen yleisön kanssa on näyttelijälle tärkeää. Ainakin minulle.

Kohtaaminen tämän esityksen kohderyhmän kanssa on ollut minulle tärkeää. Se on auttanut minua. Miten se on minua auttanut, en osaa selittää, mutta tunnen kulkevani oikeaa tietä tätä työtä tehdessäni.

Niin ja se "Kaksi karvaa vastakkain ja muna killuu välissä?" Voin kertoa, että yksi jos toinenkin sellainen on kostunut näissä esityksissä ja se on tietenkin sielun peili, silmä.

Aaro Vuotila