Tyhmyys voimavaraksi!

Olin viime viikolla Bisnes&Kulttuuri -seminaarissa Tampereella. Ajattelin mennä sinne hakemaan uusia ideoita ja ajatuksia Teatterikoneen tulevaisuutta ajatellen. Viikkoa ennen seminaaria lähetettiin kysymyksiä osallistujille pohdittavaksi. Kun sain ne ajattelin, että olen tainnut ilmoittautua seminaariin, jonka kohderyhmään en kuulu. Kysymykset olivat minulle aivan liian korkealentoisia enkä saanut niistä mitään irti. Kysymykset kuuluivat: "Mitä meidän kaikkien toimintaan vaikuttavaa 
muutosta on tulossa esim. 10-20 vuoden tai 30-50 vuoden säteellä? Millaisiin muutoksiin olette yksilöinä tai organisaatioina varautuneet? Mitä te näistä pidätte teille erityisen tärkeänä, joko uhkien tai mahdollisuuksien kautta? Millaisia mahdollisia muutoksia tulevaisuudessa nähdään johtamisessa? Mitä tulevaisuuden yritykselle merkitsee vastuullisuus? Miten me toimijoina voimme olla tukemassa menestyvää ja kilpailukykyistä yritystoimintaa? Mitä hyviä käytäntöjä on jo olemassa, jotka vievät eteenpäin positiivista kehitystä? Mitä mahdollisia vanhentuneita käytäntöjä oman kulttuuriyhteisösi toiminnassa on, joista tulevaisuudessa joudutaan luopumaan tai murtamaan? Mitä uudet, erilaiset ja rohkeat ratkaisut voivat sinun yhteisössäsi olla?"

Työnsin tuon epämielyttävän tunteen kuitenkin mielestäni ja lähdin seminaarin intoa puhkuen käyntikortit kassissa, kuten seminaarikutsussa oli kehoitettu. Seminaari alkoi verkostoitumislounaalla. Ilmoittautuessa Tampere-talon aulassa rintaansa sai omalla nimellä varustetun kyltin, jotta tietäisimme ketä me olemme ja voisimme tuijotella toistemme rintapieliä.

Menin ensin istumaan yksin erääseen pöytään, mutta ruokaa hakiessa rohkaistuin ja menin istumaan kahden tuntemattoman ihmisen pöytään. Ruoka oli hyvää ja luultavasti auttoi, koska istuin kahden keskustelua syntyi vaivattomasti. En tosin kehdannut tuijottaa heidän lappujaan kovin montaa kertaa, joten nimet jäivät unholaan.

Ruuan jälkeen suuntasimme Sorsapuistosaliin. Jokaisella oli omassa nimikyltissään kolme numeroa ja niiden mukaan vaihdoimme pöytäseuruettamme kolme kertaa. Ensimmäisessä pöydässä oli puolituttuja ihmisiä, jotka olin tavannut aikaisemminkin. Toinen oli tuttu Mikkelin näyttämöpäiviltä ja toinen heistä asui myös Jyväskylässä. Tuntui kuitenkin etten kuulu joukkoon, enkä puhu muiden kanssa samaa  kieltä, joten onneksi ohjelma alkoi. Seminaarin avasi Tampereen kaupunginvaltuuston puheejohtaja Sanna Marin. Hän puhui Tampereen kulttuuripoliittisista linjauksista ja tunsin suurta alemmuutta ollessani niinkin kulttuurivihamielisestä kaupungista kuin Jyväskylästä. Ainakin Sannan puheiden perusteella Tampere on kulttuurin edelläkävijä. Luultavasti kaikki tamperelaiset ovat kulttuurin suurkuluttajia ja elävät muita kauemmin...

Sitten oli ensimmäisen inspiraatiopuheenvuoron aika. Mikko Alatalo puhui 15 minuuttia ihan todella monesta asiasta. Mikko puhui hyvin ja paljon, mutta muistiinpanoihini en saanut muuta kirjoitettua kuin kysymyksen: Kulttuurin verotus??!!! Alv. - miksi??? Mikon jälkeen puhui ulkomailla asuva kuvataiteilija Osmo Rauhala, jonka puheenvuorosta en kirjoittanut mitään muistiinpanoja. Ja sen jälkeen seurasi ensimmäinen pöytäkeskustelu. Pöytäkeskusteluja olivat vetämässä kulttuurista kiinnostuneet, työssään ansioituneet tamperelaiset vaikuttajat.  Keskuteluja käytiin etukäteen määriteltyjen kysymysten perusteella. En ollut saanut kysymyksistä kiinni, en ennen enkä myöskään puheenvuorojen aikana. Pöydässäni kaikki ihmiset alkoivat kilvan kehua omia organisaatioitaan jotenkin viitaten käsillä olevaan kysymykseen. Kun minun vuoroni tuli minä vain mölisin jotain kulttuurin verottamisen vääryydestä. Sitten vaihdettiin pöytää. Se oli hyvä, koska hävetti omat kommentit, joista kukaan ei ollut kiinnostunut. Kuuntelimme uusia inspiraatiopuheenvuoroja, joista osittain inspiroiduin, mutta pöytäkeskusteluissa olin jokseenkin yhtä pihalla ja tunsin itseni edelleen tyhmäksi, kokemattomaksi ja kaikin puolin huonoksi.

Viimeinen inspiraatiopuheenvuoro oli Santtu -Matias Rouvalilta, joka tuli hikisenä, suoraan harjoituksista paikalle. Häntä haastatteli joku vanhempi rouva, joka selkeästi ihaili Santtu-Matiasta suuresti, enkä yhtään ihmettele. Mutta rouvan kysymykset olivat kummallisia ja niin kaukana Rouvalin hahmosta, että tilanne oli koominen. Nämä kaksi olivat kuin eri planeetoilta. Santtu-Matias ei tiennyt mihin seminaariin hänet oli pyydetty puhumaan, kenelle, mitä ja miksi. Hän vaikutti kyllästyneeltä rouvan älyttömiin kysymyksiin ja halusi tilanteesta mahdollisimman nopeasti pois. Minuun hän teki kuitenkin suuren vaikutuksen. Tämä suuri kapellimestaritähti ei yrittänytkään vastata älykkäästi hänelle osotettuihin kysymyksiin tai nöyristellä ketään vaan oli aidosti oma itsensä.

Viimeistään Santtu-Matiaksen haastattelun jälkeen tajusin miltä minusta koko seminaari tuntui: Kaikki yrittävät esittää fiksumpia kuin ovatkaan, puhua asioista mahdollisimman hienoja sivistyssanoja käyttäen ja koko jutusta ei jää mitään muuta käteen kuin kasa käyntikortteja ihmisiltä joista et ole oikeasti kiinnostunut. Minäkin tahdon olla yhtä aito kuin Santtu-Matias! Olen reilusti tyhmä, enkä väitäkään mitään muuta. Alan markkinoida itseäni tyhmyydellä: Palkatkaa ohjaaja, joka ei tiedä eikä tajua mistään mikään! Vai pitäisikö perustaa tyhmien puolue? Tämä tyhmyys alkaa selkeästi toimia, kun ideoita alkaa virrata. Älä siis kätke tyhmyyttäsi vakan alle!

Mutte teille seminaarien järjestäjät minulla on pyyntö, voitteko järjestää tapahtuman minun kaltaisille tyhmille ihmsille? Siellä ei pönötettä, asioista puhuttaan kansantajuisesti ja päämääränä on synnyttää ideoita käytännöntasolla, joissa bisnes ja kulttuuri kohtaavat niin, että rahaa virtaa kaikkiin suuntiin. Myös sen tyhmän taiteilijan taskuun.