Tänä keväänä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä kun valmistuin teatterialalle Stadiasta. Tein alan töitä jo sitä ennen ja olin opiskellut teatteria Outokummussa reilun kaksi vuotta, mutta taiteilijuuteni katson varsinaisesti alkaneen tuon Helsingin koulun jälkeen.
Olen työllistänyt itseni valmistumiseni jälkeen, sekä freelancerina että yrittäjänä, enkä ole ollut päivääkään työttömänä. Tästä olen ylpeä, koska ei tämä ala ole mikään helppo ala työllistyä. Olen kyllä ollut äitiyslomalla ja hoitovapaalla, mutta nekin ajat ovat menneet hyvin kokonaisvaltaisesti teatterin parissa.
Olen aina hehkuttanut kaikille kuinka mahtavaa on tehdä työtä jota rakastaa. Vaikka on ollut taloudellisesti tiukkoja jaksoja ja tulevaisuudesta ei koskaan tiedä, olen rakastanut epävarmuutta ja sitä että voi itse päättää tekemisistään. Olen saanut olla tekemässä todella hienoja produktioita mahtavien ihmisten kanssa. Kuten Ronja Ryövärintytär -metsäseikkailu, Olemme kotona -esityssarja Jyväskylän Kesässä, Forumin nuoret -forumteatteria nuorille, Ilonen talo, Pumpgirl, Paska äiti, B for baby, Kuin ensimmäistä päivää, Tyynymies, Iso ja vihreä, Inishmaanin rampa.... ja monet monet muut!
Viimeiset pari vuotta on työtahti ollut, no, sanotaanko kiivas. Töitä on usein sekä päivällä, että illalla, kunnon lomia ei ole juurikaan ollut ja silti on ollut taloudellisesti välillä todella tiukkaa. Vielä kun yritystoiminnasta jäi tuhasien eurojen mätkyt maksettavaksi tuntui, että joku tässä yhtälössä ei täsmää. Yritystoiminnan loputtua reilu vuosi sitten pystyin taas hakemaan apurahoja. Olen hakenut niitä siinä toivossa, että olisi aikaa pysähtyä hetkeksi taiteen äärelle ja kaivella sitä luovuuden lähdettä rauhassa, ilman taloudellista painetta. Apurahaa ei ole kuitenkaan herunut.
Olen onnellisessa asemassa, kun olen saanut tehdä ohjauksia ympäri maakuntaa Teatterikoneen töiden lisäksi. Koneen työt, kun tuppaavat usein olemaan taloudellisia riskejä, kun emme saa mitään jatkuvaa avustusta. Riskillä tehdyistä avoimista esityksistä kun jaetaan palkka viidelle kuudelle hengelle, se harvoin vastaa minkään alan minimituntipalkkaa. Mutta saamme toteuttaa omaa rakasta ammattiamme, se on hienoa. Ja onneksi aina silloin tällöin joku säätiö kokee työmme tärkeäksi ja saamme apurahan, jolla voimme maksaa palkkoja, jotka ovat edes vähän lähempänä suosituksia.
Mutta. Viime aikoina on alkanut tuntua raskaalta. Intohimoammatti, jota olen saanut toteuttaa kymmenen vuotta on alkanut ottaa enemmän kuin antaa. Esimerkkinä tämän viikon maanatai. Aamulla lehdessä oli kritiikki Kolmen iloisen rosvon ensi-illasta, joka ei ollut kovin mairitteleva. Purimme kritiikkkiä koneen viikkopalaverissa, mutta ainahan se harmittaa, kun kriitikko ei tykkää. Illaksi ajoin Saarijärvelle ohjaamaan Niskavuoren leipää, jonka ensi-ilta on tällä viikolla. Kotoa lähtiessä tytär kysyi, että onko minun pakko taas lähteä. Harjoituksista tulin kotiin umpiväsyneenä puolen yön aikaan. Harjoitukset eivät sujuneet kuten olin toivonut ja tuntui mahdottomalta saattaa uutta jutta ensi-iltaan, kun edellinen oli juuri tyrmätty. Pöydällä oli tyttäreltä piirrustus, johon hän oli piirtänyt kuvansa ja ja puhekuplan jossa sanottiin: "rakastan sua mami".
Onko taiteen tekeminen todella tämän arvoista, että väsytän itseni loppuun? Tunnen itseni riittämättömäksi taiteilijana, äitinä, vaimona, ihmisenä. Poden syyllisyyttä, etten tee asioita tarpeeksi hyvin ja ole läsnä lapsille. Harmittaa, etten ole menestynyt tarpeeksi (mitä se sitten tarkoittaakaan) ja tuntuu etten ole saavuttanut mitään. Pelkään että paljastun ja kaikki näkevät ettei minusta olekaan mihinkään,
Itsestänikin alkaa kuulostaa sille, ettei tässä ole järkeä. Mutta mitä vaihtoehdoja minulla on? Jos apurahaa ei tule, en voi jäädä "taiteilemaan". Töitä on pakko hakea ja tehdä, jotta saa laskut ja lainat maksettua ja pysyy yhteiskuntakelpoisena. Ja edelleen minun sisälläni on se intohimo, mutta se uhkaa hautautua työmäärän alle. Siksi kysynkin, mitä sitten tehdään kun taiteilija väsyy?
1 kommentti:
Hienoa työtä teette ja saa väsyä, jos minulta kysytään. Itse painiskelen osittain samojen asioiden kanssa, mutta siitä näkökulmasta, että ns.normaalityö (vaikka musiikin opettaminen on kyllä parhaimmillaan kaikkea muuta kuin "normityötä") vie aikaa liikaa siltä taiteelliselta puolelta. Ihailen ja kadehdin teitä, jotka uskallatte tehdä oikeasti taidetta kokopäiväisesti.
mikä on minkäkin arvoista, kuinka paljon on oikea määrä olla pois kotoa pienten lasten luota taiteen tai muun työn nimissä? Eihän näihin mitään oikeita vastauksia ole, mutta itseään ja toivottavasti myös muita kuuntelemalla toivoisi pääsevänsä sellaiseen ratkaisuun, että ei tarvitsisi myöhemmin ainakaan hirveästi katua, että voi kun olisin silloin tehnyt noin tai näin.
Menestyksestä puheen ollen, millä sitä mitataan? Palkinnoilla, kunniakirjoilla ja apurahoilla? Itse olen monesti kokenut vaivaannuttavaksi sen, että kun on käynyt musisoimassa jossain niin siihen esittelylitaniaan on aina pakko laittaa ne pakolliset "ollut siellä ja täällä bla bla..." Se aiheuttaa vaan ylimääräistä stressiä kun pitää jotenkin todistaa, että on noiden esittelyjen arvoinen.
Siinä on helposti myös joku sellainen lume-vaikutus, että kun ihmiset lukevat että tämä juttu on jo palkittu/arvostettu korkealle aikaisemmin niin tietysti se on hyvä, eikä enää nähdä tai kuulla oikeasti.
Ymmärrän kyllä tuon taloudellisen puolen tiukkuuden, jos paahtaa pitkää päivää ja käteen ei jää tarpeeksi. Ei nämä taiteilija=köyhä -vitsit ihan tuulesta temmattuja ole, vaikka köyhyyttäkin on monentasoista.
Eiköhän hengitetä muutaman kerran syvään ja kuunnella sen jälkeen mitä sydän sanoo, sieltä se oikea suunta varmasti löytyy.
Lähetä kommentti