Mikä on menestymisen mittari taiteessa? Onko se raha, yleisömäärät, teoksen saama julkisuus, taiteen korkea taso, tekijän oma arvio, kriitikon arvio, katsoja-/kokijapalaute...?
Tuntuu, että tässä yhteiskunnassa saa puhua vain menestyksestä. On lähes kiellettyä kertoa, ettei kaikki menekään putkeen. Minä teen nyt sitä mikä on kiellettyä. Minä kirjoitan epäonnistumisesta!
Kirjoittamani ja ohjaamani näytelmä Kielletty -näytelmä seksuaalisuudesta sai ensi-iltansa Ravintola Rentukassa 24.10. Idea näytelmästä sai alkunsa reilu vuosi sitten ja siitä asti kannoin sitä mukanani ja kehittelin eteenpäin. Varsinaisen kirjoitustyön aloitin, kun sain apurahan kirjoittamista varten Keski-Suomen Taikelta.
Kun itse sekä kirjoittaa ja ohjaa näytelmän, se tuntuu vielä paljon henkilökohtaisemmalta kuin jos pelkästään ohjaa jotain. Ohjatessa toisen tekstiä on ikäänkuin tekstin suojissa, mutta kun kaiken tekee itse on paljaampana toisten kritiikille. Pohdiskelin tätä asiaa paljon videopäiväkirjoissa, joita kuvasimme koko prosessin ajan. Ne löytyvät täältä.
Ensi-ilta jännitti minua erityisen paljon. Kävin läpi kaikenlaisia mahdollisuuksia miten näytelmä otetaan vastaan. Olin positiivisesti yllättynyt, kun kriitikko ilmoittautui esitykseen ennen kuin kutsua oli edes lähetetty. Ajattelin sen kielivän siitä, että näytelmä kiinnostaa.
Ensi-iltaviikolla lippuvarauksia oli harmittavan vähän. Lauantain koittaessa paikalle kuitenkin saapui n. 50 ihmistä, joka tuntui hyvältä. Ensi-iltayleisö oli hienosti mukana ja tunnelma oli keskittynyt ja kuunteleva. Myös yleisön palaute esityksen jälkeen oli erittäin positiivista. Huokaisin helpotuksesta ja ajattelin, että tästä se lähtee!
Koitti seuraava viikko. Kritiikki ilmestyi Keskisuomalaisessa. Siinä kehuttiin videoprojisointeja ja musiikkia, mutta muuten se oli vähän mitäänsanomaton. Harmitti, olisi halunnut tiukkaa ruodintaa, pohdintaa ja analysointia. Katselimme esityksen varauksia. Niitä ei juuri ollut. Alkoi jännittää, että mitenköhän tässä käy.
Seuraavat kuusi esitystä taiteiltiin epävarmuuden tilassa, että tuleeko kukaan paikalle. Muutamia ryhmiä oli varannut paikkansa, mutta niihin esityksiin ei ryhmän lisäksi muita eksynytkään. Pahimmillaan esitys vedettiin 6 ihmiselle ja parhaimmillaan katsojia oli 20. Minun ja tuottajan lisäksi myös näyttelijät alkoivat olla henkisesti rikki ja pidimme hätäpalaverin, että onko tässä järkeä. Päätettiin pitää pieni hengitystauko ja peruttiin seuraavat kaksi esitystä.
Tässä nyt ollaan. Meillä on kuusi esitystä jäljellä. Erinäisiä markkinointitoimenpiteitä on tehty ja yritämme pitää esityksestä meteliä, ettei se hautaudu uusien ensi-iltojen alle. Mutta suurin kysymys on vailla vastausta: Miksi katsojat eivät tule?
Kysymyksiä on puoli tusinaa lisää, mutta niihinkään ei ole löytynyt vastausta. Miten löydämme ne katsojat jotka eivät tule, jotta voisimme kysyä heiltä: Eikö esityksen aihe kiinnosta? Onko paikka liian kaukana? Eikö Teatterikone kiinnosta? Onko esityksessä joku muu asia joka estää tulemasta?
Ne harvat katsojat, jotka esityksen ovat nähneet, ovat antaneet hyvää palautetta. Ehkä siksi tuntuukin niin ristiriitaiselta. Olenko minä nyt epäonnistunut, kun yleisöä ei tule, enkä pysty maksamaan palkkaa näyttelijöille? Vai onko sen määrittely yksinkertaista? Tätä Heidin palautetta lukiessani tunnen onnistuneeni varsin hyvin.
"Kiitos näytelmästä! Se puhui monella kielellä, ammenusta ja oivalluksia viisaampana. Rankkoja kohtia, puhuttelevevia, aihe, josta pitäisi osata puhua paljon enemmän ja avoimemmin, iästä riippumatta. Rakkaus ja seksi on kaunis asia. Upeita näyttelijöitä ja kaikinpuolin hyvä kokonaisuus! Suosittelen ehdottomasti."
2 kommenttia:
"Miksi katsojat eivät tule?"
Veikkaan, että se johtuu ajankohdasta. Ihmiset usein haluavat pikkujouluaikaan jotain kepeää. Ehkä voitte vetää toisen esityskauden alkuvuodesta?
Onko aihe liikaa kansalle joka marraskuun pimeydessä vaeltaa. Ehkä. Tämä on ajankohtana se synkän ja raskain. Halutaan kepeyttä, standuppia ja firman pikkujouluja. Ikävä kyllä.
Lähetä kommentti