Olen menossa huomenna menossa kommentoimaan Taiken järjestämän viisiosaisen keskustelusarjan Polemiikkia taidekritiikistä neljänteen tilaisuuteen. Siellä on huomenna teemana kritiikki, taiteilija ja yleisö. Panelisteina toimivat Teemu Mäki ja Asko Mäkelä. Meille annetettiin pohdittavaksi ennakkoon kysymykset: Kenelle taidekritiikki on suunnattu? Tarvitaanko kritiikkiä ja jos, niin mihin? Miten yleisö suhtautuu kritiikkeihin? Entä taiteilijat?
Olen ollut kaikissa aikaisemmissa tilaisuuksissa kuuntelemassa keskusteluita ja panikoimassa osaanko tulevan roolini kommentoijana. Rima on ainakin asetettu korkealle. Aikaisemmin kommentoimassa ovat olleet mm. Eeva Rohas, Raili Kivelä, Jari Hoffren ja muita fiksuja ihmisiä. He ovat valmistautuneet erinomaisesti, puhuneet älykkäästi ladellen teräviä kommentteja ja lainaten muita viisaita ihmisiä. Aluksi ajattelin, että menen paikalle valmistautumatta ja yritän sanoa jotain mitä muut ei uskalla. En rohjennut olla niin spontaani vaan rupesin kirjoittamaan joitakin ajatuksia ylös.
Päätin tarkastella erityisesti kysymystä “Miten taiteilijat suhtautuvat kritiikkiin?” ja käyttää itseäni esimerkkinä. Päästäkseni kunnolla kiinni aiheeseen, etsin ohjaamistani näytelmistä Keskisuomalaisessa kirjoitettuja kritiikkejä. Olen ohjannut urani aikana reilun neljäkymmentä näytelmää, joista lähes kaikista on kirjoitettu kritiikki. Jotta niiden läpikäyminen ei olisi niin haastavaa, rajasin tarkasteluun vain Teatterikoneelle ohjaamani esitykset. Niitä on 12, plus kaksi joista olen ohjannut osan. Tuossa 14 ei ole yhdessä tehtyjä esityksiä eikä performansseja, joihin olen antanut panokseni, mutta niistä ei ole taidettu kirjoittaa kritiikkejäkään. Otin muutamaan lainaukseen kritiikkiä myös näyttelijäntyöstäni, kun olen myös näytellyt osasta ohjaamistani jutuista.
Luin kaikki kritiikit läpi ja kirjoitin niistä ohjausta koskevat lainaukset tähän. Merkitsin jokaisen perään myös + tai - merkin sen mukaan onko kritiikki minusta positiivinen vai negatiivinen. Sain tulokseksi 6 postiivista, 7 negatiivista ja yhden, jossa oli molempia. Olin yllättynyt. Minulla oli mielikuva, että lähes kaikki kritiikit ovat negatiivisia. Se ehkä johtuu siitä, että negatiiviset kritiikit jäävät hiertämään mieleen. Positiiviset eivät kauaa kannattele, jos jo seuraava juttu haukutaan.
Lainauksia kritiikeistä
Tässä on lainaukset Teatterikoneen kritiikeistä, joissa olen ollut ohjaajana. Olen kirjoittanut lainausten alle omia kommenttejani ja ajatuksiani kulloisestakin kritiikistä.
NEITO TANSSII… +
“Oli ilo katsoa taitavaa ja huolellisesti tehtyä teatteria. Teatterikoneen nelikko Annu Sankilampi, Satu Turunen, Aaro Vuotila ja Jani Kiiskilä ovat teatteritaiteen ammattilaisia. Käsiohjelma kertoo, että esitys on syntynyt devising-tekniikalla, jossa työryhmä tuottaa näytelmän käsikirjoituksen harjoitusprosessin aikana. Lopputuloksessa tämä näkyi saumattomana yhteistyönä kerronnan selkeänä rakenteena. … Nimiroolissa hehkui Annu Sankilampi vakavaa iloa ja tunteiden tuiverrusta. Sävelpuhtaus jäi joissakin lauluissa piirun verran kauas, mutta muuten hänen neitonsa vakuutti ja herätti myötätuntoa.”
KSML 5.7.2004 Leena Pikkumäki
Kommentti: Ihana kritiikki, jossa oli tuotu esiin miten näytelmä on syntynyt ja miten se näkyy lopputuloksessa. Koska tämä oli Teatterikoneen ensimmäinen esitys positiivisen kritiikin merkitys oli varmasti suuri syy jatkaa. Tuo kommentti laulutaidostani aiheutti kyllä valtavaa ahdistusta ja häpeää. Jokaisessa esityksessä jännitin laulamista ihan hulluna. Nyt olen päässyt kyllä asiata yli.
SALAISUUDEN VARTIJA +
“Annu Sankilammen ohjaama Salaisuuden vartija on satunäytelmä ja teatterileikki; kollektiivisesti synnytetty käännytysmatka nykyihmisen kiireiseen mieleen, joka jo ilmaisun keinostoillaankin raikastaa keski-suomalaisen suven näytelmäkirjoa. … On todellakin viehättävää katsoa kesäteatterissa tarinaa, joka pitää sisällään kovin todellisen ja vakavan aiheen, joka on kuitenkin kerrottu pehmeän oivaltavasti ja joka näytelmän lopussa luo lämpimän mielen, olon että: “No niin just! Kerrankin asiaa!” Valitettavan paljon kesäteatterin ohjelmistoksi runtatut näytelmät toistavat jo puhki kaluttua, eikä itsetarkoituksellinen huumori enää maistu. Tästä linjasta Salaisuuden vartija pysyttelee niin kaukana kuin mahdollista.”
KSML 4.7.2005 Saku Heinonen
Kommentti: Mannaa korville! Ohjaajana oli vielä alkutaipaleella ja tämä antoi potkua ja uskoa omaan tekemiseen. Myös kommentti siitä, että tällaista teatteria kaivataan oli itselle todella tärkeä.
MARIE VALERIE -
“Sankilampi on rakentanut monologinäytelmänsä usealle kerronnan tasolle. Vuoroin äänessä on vanhainkodissa elävä dementikko-Meeri, vuoroin nuori, iskelmätähden uraa aloitteleva Meeri, joskus tähdenlento Marie Valerie tai seestynyt keski-ikäinen Meeri. Näytelmäteksti on monoítahoinen ja moni-ilmeinen. … Kaikki tämä on kuultu ennenkin, eikä näytelmäteksti tuonut aiheeseen uutta. Tapahtumat olivat ennalta arvattavissa, eivätkä teksti tai sovitus luoneet jännitettä, joka olisi kantanut esitystä tai yllättänyt katsojan. Loppukohtaus - kliininen selostus Meerin viime hetkistä ja kukkakimpun asettaminen korokkeelle - oli turhan osoitteleva. Näytelmä olisi päättynyt ehjästi ja tyylikkäästi edeltävään laulunumeroon.”
KSML 5.11.2006 Maija-Liisa Westman
Kommentti: Ääh, jos kriitikolle kaikki on ennalta arvattavaa ja tuttua, niin voisiko hän miettiä onko se sitä minulle ja kaikille muille katsojille? Onko kriitikon mielestä turha puhua asioista, jotka hän jo tietää? Eikö näytelmä voisi nostaa niitä muidenkin tietoisuuteen ja näin vielä yleisempään keskusteluun? Itselle tämä aihe oli uusi ja sitä myöten tärkeä ja opettavainen matka vanhusten hoitoon. Mutta tämän kritiikin jälkeen siltä vietiin pohja. Tuli tunne, että minä olenkin tyhmä teatterintekijä, joka ei ymmärrä mistään mitään ja juttu on tehty turhaan.
MINUSTA TULEE ISONA -
“Annu Sankilampi on ohjannut tyttöjengin harmittavan stereotyyppiseksi. Kärjistetyt taitelijavanhemmat ovat hauskoja hahmoja, mutta kuluttavat itsensä loppuun. Minusta tulee isona jää jotenkin pinnalliseksi ja unohtuu pyörimään paikoilleen. Kasvamisen ja uskaltamisen teemoja olisi toivonut käsiteltävän vähemmän itsestään selvästi. Teatterikoneen kohdalla odotukseni olivat korkealla. Nyt keihäs ei lentänyt ihan finaalipaikkaan saakka.”
KSML 30.6.2007 Lotta Roukala
Kommentti: Petin luottamuksen. Kriitikko odotti enemmän ja minä en yltänyt siihen. Taaskaan. Voi paska! Haasteet jotka asetin itselleni, nukkehahmo näyttämöllä ja kuoro- sekä punklaulu, eivät nekään tuoneet juttuun mitään vähemmän itsestään selvää. Ideani ovat surkeita.
KOIRATORPAN KEISARI -
“Harkitusta menosta huolimatta minulle jäi vähän tyhjä olo. Mika Terävän näytelmäteksti sisälsi sellaisen määrän roolihenkilöitä, että huimasi. Esiintyjillä ei ollut vaikeuksia hypätä roolista toiseen. Päinvastoin: vaihdokset oli toteutettu pienin keinoin ja tosi kekseliäästi. Silti nopea kohtausten ja henkilöiden vaihtuminen enemmän hajotti kuin rakensi kokonaisuutta. Rytmi katosi, oma pääni meni pyörälle nimien ja tilanteiden vilistessä pikakelauksella ohi. Olisiko henkilögalleriaa kaventamalla saatu enemmän aikaan? Olisiko ohjaaja Annu Sankilampi saanut tiukemmalla sovituksella sisältöä kiteytetyksi?”
KSML 20.6.2011 Maija-Liisa Westman
Kommentti: Katsojanhan ei tiedä kuinka paljon olin jo sovitusta tehnyt. Eikä tietysti kuulukaan. Mutta jäähän se silti hiertämään mieltä, ettei onnistuttu.
PASKA ÄITI +
“Teatterikone tekee jälleen upean esityksen. Joko tämä nyt loppui? - kysymys herää tunnin mittaisesta esityksestä lähtiessä. Paska äiti on täynnä energiaa, avoimuutta ja rehellisyyttä. ...Näytelmän nimenä Paska äiti on jo pysäyttävä. Ennakkoahdistuksen aistii ennen esitystä: taasko kuullaan angstista kaunan ja syyllistämisen teinikitinää?Mutta kaiken ikävän keittiöpsykologian saa unohtaa: Paska äiti on vapauttava katsahdus todellisuuden peiliin ilman puukoniskuja. Tiina Huhtaniemi, Tuija Kiviranta, Nina Loimusalo ja Annu Sankilampi heittäytyvät sellaisella antaumuksella rooleihinsa, että oksat pois.”
KSML 13.2.2012 Jorma Pollari
Kommentti: Jee, minä onnistuin! Sekä ohjaajana, että näyttelijänä. Ehkä en olekaan sysipaska. Onko henkilökohtaisuus se juttu mikä toimii?
B FOR BABY +
Otsikko: Järisyttävän vahvaa teatteria - näytelmä on teatteritapaus Jyväskylässä
“Teatterikoneen esityksen plussana on myös se, että ohjaaja Annu Sankilampi osaa asiansa. Esitys on rytmisesti ehjä ja sen kerrokset avautuvat kohtaus kohtaukselta, niin että kaksi- ja puolituntisen näytelmän loppu tulee kuin yllättäen. Intensiteetti kestää.”
KSML 26.3.2012 Maija-Liisa Westman
Kommentti: Kyllä nyt kehutaan, kun ei ole minun kirjoittama teksti. Osaanko minä asiani? Ei ole monesti siltä tuntunut. Hyvä, jos tämä toimii.
MAUKKA JA VÄYKKÄ RAKENTAVAT TALON +
“Annu Sankilammen ohjauksessa on rento rytmi ja aivan pienillekin lapsille sopiva sympaattinen tunnelma. Draaman kaari ei ole kovin tiukka, vaan esiintyjät jutustelevat eteenpäin. On suvantovaiheitakin, joissa huomio voi seikkailla muualla.”
KSML 12.8.2012 Aino Martiskainen
Kommentti: Ihan ok arvio. Ei mikään huippu, mutta jää positiivisen puolelle. Osaan ohjata sympaattisen tunnelman.
MAX JA MORITZ KEPPOSTELEE -
“Teatterin tekeminen pienille lapsille on takuulla vaikea laji. Lastenkulttuuri ei tarkoita sitä, että huonompikin kelpaa - jos lapselle jo tarjotaan haastavaa ja monikerroksista, sitä se jatkossakin osaa vaatia. Teatterikone ja Jyväskylän kaupunginteatteri tarjoavat yhteistuotantonaan näytelmän Max ja Moritz keppostelee. Sitä mainostetaan lastenmusikaalina, mutta nimitys on hiukan harhaanjohtava.
Musiikki ei ole 45-minuuttisen esityksen pääosassa eikä se ole erityisen vaikuttavaa tai mieleenjäävää. Näytelmästä puuttuu myös visuaalinen näyttävyys, joka yleensä yhdistetään musikaaleihin. Sen sijaan Annu Sankilammen ohjaus tarjoaa aika tavanomaisen lastenteatteriesityksen kahdesta veljeksestä, joiden perusharrastus, tietokone- ja kännykkäpelien pelaaminen, keskeytyy sähkökatkoksen takia. … Potkut takapuoleen taisivat saada ensi-illan yleisöltä parhaat naurut. Aikuisille suunnatut jutut eivät ainakaan nousseet hauskan tasolle. Tietenkään esitystä ei ole tehty aikuiskriitikkoja varten, mutta tämä nimenomainen epäilee, ettei itse olisi pienenäkään jaksanut siitä innostua. Sadunomaisuutta puuttuu, samoin lapsenomaista riemua.”
KSML 9.3.2013 Aino Martiskainen
Kommentti: Ei osunnut eikä uponnut! Väärin markkinoitu ja muutenkin huono. Ehkä kohderyhmä: pojat, olisi pitänyt kirjoittaa johonkin isolla. Rivien välistä ja riveistä voi lukea, että tämä on sitä huonompaa lastenteatteria. Visuaalista näyttävyyttä rajoittaa se, että esityksen pitää mahtua peräkärryyn, jotta voimme viedä sen kiertueelle. Olisiko se pitänyt kirjoittaa johonkin näkyviin?
JALAT ALTA +/-
“Teatterikoneen uutuus Jalat alta! kertoo avioeroista ja parisuhteen ongelmista. … Esityksen rakenne on virkistävä. Kaikki neljä ovat kirjoittaneet episodeja omista hahmoistaan ja myös ohjanneet ne, eli toisiaan. Lisäksi tekijät piipahtavat lavalla omina itseinään. Tyylien erilaisuus saman aihepiirin sisällä ei hajota vaan toimii hauskasti, vaikka väkisinkin kohtausten laaduissa on eroja. Annu Sankilammen ja Kirsi Sulosen ohjaamat tarinat tuntuvat nousevan esiin, ensimmäinen realistisimpana, jälkimmäinen osuvana irrotteluna. … Esityksessä on paljon toimivia ohjauksellisia keksintöjä. Harmi, että sisällössä ei ole pyritty oivalluksiin, vaan se liikkuu turvallisia ja koettuja vesiä. Syvälle ei mennä, analyysia ei tehdä eikä uusia ajatuksia synny.”
KSML 28.10.2013 Aino Martiskainen
Kommentti: Kiva, että rakennetta kehutaan ja nostetaan esiin miten esitys on syntynyt. Onhan se kiva, että myös minun kirjoittamaa ja ohjaamaa tarinaa kehutaan. Tuo kritiikki sisällön oivalluksettomuudesta ja tuttuudesta hämmentää. Mitä teatterin pitäisi tarjota? Jotain aivan uuttako? Eikö samaistuminen ja sitä kautta omasta elämästä oivaltaminen ole juuri se juttu? Mitä katsojan pitäsi oivaltaa, jota hän ei nyt oivaltanut?
OLEMME KOTONA -
“Teatterikone on tehnyt neljä erilaista pientä esitystä Jyväskylän Kesään hieman epätavallisemmalla konseptilla. Teksti perustuu todellisten ihmisten haastatteluihin ja esityspaikkana ja lavasteina toimii heidän kotinsa.
Oma ennakko-odotukseni oli, että keskiössä olisi joku suru tai vaikea elämänmuutos, koska sellainen monesti tulee ensimmäisenä mieleen draaman aineksia miettiessä. Ensimmäinen esitys, Annu Sankilammen ohjaama Vaihtuvat kodit, kertoikin elämäntarinaa, jossa muutokset olivat läsnä. … Tunnelma on kiva ja rauhallinen ja esiintyjistä haluaa kovasti pitää. Teatterin taika ei kuitenkaan imaise mukaansa, eikä katsoja hetkeksikään unohda katsovansa esiintyjiä kuvittamassa suoraviivaista ja yksinkertaista kertomusta.”
KSML 9.7.2014 Aino Martiskainen
Kommentti: Kriitikolla oli ennakko-odotus, joka ei täyttynyt ja hän on pettynyt. Hän odotti draamaa, esitystä jostain vaikeasta tilanteesta. Mitä jos ihmisen kertoma tarina ei ollut sellainen? Olisiko meidän pitänyt väkisin vääntää se sellaiseksi? Ärsyttävää! Ja ennen kaikkea se, että tämä todella uudenlainen konsepti jää kriitikon harmituksen alle. Voi jumalauta, kun ei mikään kelpaa!
KOLME ILOISTA ROSVOA -
“Teatterikoneen ja Loiskis-orkesterin toteutus on lyhennetty versio, kestoltaan alle tunnin. Tarinan keskeisimmät käänteet ovat mukana ja ne soljuvat sellaista vauhtia, että tunnelmia ei juurikaan ehdi syntyä. Vauhti vie vaikuttavuuden mennessään ja kokonaisuus jättää vaikutelman pikemmin musiikillisesta draamatuokiosta kuin musiikkinäytelmästä.
Tämä näytelmä oli minun elämäni ensimmäinen teatterikokemus vanhassa JKL:n työväenteaterissa yli 40 vuoden takaa. Siitä on jäänyt tunnemuistiin teatterin suuri lumo, elämys, joka syntyi näyttelijöiden ja meidän pienten vuorovaikutuksesta, värimaailman lämmöstä, lavastuksen ja puvustuksen illusorisesta näyttävyydestä. Nyt esitys toteutetaan huomattavasti pienemmillä resursseilla. Ankeassa esitystilassa ja vaatimattomassa valo-ja tehostemaailmassa musiikkisatu etenee kohokohditta - tosin leijona on oivallus.”
KSML 9.2.2015 Jorma Pollari
Kommentti: Nyt alkaa jo riittää kura niskaan! Eikö tämä kriitikko todellakaan tiedä mikä Teatterikone on? Se on kiertävä teatteri! Meillä ei ole mahdollisuutta tehdä sellaisia visuaalisia tykityksiä kuin kaupunginteatteri, kun jokaisen esityksen jälkeen pitää esitys purkaa Loiskiksen minibussiin, jonne pitää vielä mahtua kaikki esiintyjät! Eikä meillä ole resursseja parempiin valoihin, eikä edes teknikkoon. Kun kukaan ei ole myöntänyt meille mitään avustuksia! Hitto vieköön! Ja miten sinä voit verrata tätä kokemusta omaan johonkin lapsuuden kokemukseen, eikö se nyt ole jo helvetin kaukaa haettu?!
SATUIHIN EKSYNYT +
“Suru on monelle vaikea asia käsitellä. Nyt siihen tarjoutuu oiva tilaisuus Teatterikoneen avustamana. Ryhmä esittää Toivolan vanhalla pihalla koko perheen näytelmää Satuihin eksynyt, jonka on käsikirjoittanut Aaro Vuotila ja ohjannut Annu Sankilampi. … Sankilampi ohjaa esityksen kuitenkin turvalliseksi ja selkeäksi katsottaksi, mutta ihailtavalla tavalla ei peittele aiheen kipeyttä, jos ei sillä liioin hersyttelekään.”
KSML 10.7.2015 Jorma Pollari
Kommentti: Nyt sentää ei puututa ankeaan lavastukseen! Huh! Aihe näköjään osui kriitikon tykkäyshaarukkaan, enkä minäkään ole mokannut. Kiitos.
KIELLETTY -
Otsikko: Seksuaalisuudesta, selkokielellä ja valistaen - Teatterikoneen Kielletty juuttuu liiaksi kliseisiin
“Käsikirjoittaja Annu Sankilampi on valinnut aiheekseen seksuaalisuuden, koska alun insertin mukaan kaikilla on oikeus seksuaalisuuden tuomaan nautintoon. Väitettä ei voi kiistää. … Seksuaalisuus on rannaton teema, mutta juuttuminen kliseisiin asetelmiin teki esityksestä ennalta arvattavan.”
KSML 26.10.2015 Maija-Liisa Westman
Kommentti: Taas on ennalta arvattavaa ja kliseistä settiä. Onko aihe ja sen käsittely kaikille kliseistä? Mitä klise tässä yhteydessä tarkoittaa? Miten minun olisi pitänyt aihetta käsitellä? Tässä kritiikissä taas tuntuu, että kriitikko nostaa itsensä minun yläpuolelleni. Hän tietää jotain mitä minä en, mutta ei kerro minulle tietojaan. Ja mitä pahaa on ennalta arvattavuudessa? Onko se itseisarvo, ettei alussa voi tietää miten lopussa käy? Tästä kritiikistä tuli paha mieli. Tuntuu, että minulta vietiin ilo, eikä annettu toivoa.
Yhteenveto
Miten minä suhtaudun kritiikkiin? Tunteella. En voi suhtautua siihen järjellä, vaikka kuinka yritän. Silloin kun kritiikki koskettaa minun henkilökohtaista työtäni, jota olen tehnyt intohimolla ja sydänverellä, kritisoidaan negatiivisesti ylhäältä päin, niin ettei ole edes yritetty ymmärtää miksi esitys on tehty, loukkaannun. Koen, että minua ei ole nähty taiteilijana eikä ihmisenä, kun minulle tärkeä työ latistetaan joidenkin puolihuolimattoman tuntuisten lauseiden alle.
Entä mihin kritiikkiä tarvitaan? Tuntuu, ettei nykyisessä muodossaan mihinkään. Lukeeko niitä edes kukaan muu kuin muut taiteentekijät? Jos ei ole resursseja kirjoittaa niin, että esityksiä arvioitaisiin suhteessa vallitsevaan yhteiskuntaan, taidekenttään ja teatterihistoriaan, niin antaa olla. Ne muutamat kehut voin kyllä yrittää onkia jostain muualtakin ja haukut jätän mielelläni väliin. Toivon, että katsojat tulevat paikalle puskaradion saattelemina, jos esityksen aihe heitä kiinnostaa. Enkä minä teatteria kriitikoille tee. Teen sitä, koska minun on pakko. Se kumpuaa minun sisältäni halusin tai en, oli se paskaa tai ei. Teen sitä rakkaudesta lajiin, sanomisen halusta ja halusta tulla nähdyksi.
Katsoja, saat olla rehellinen arvioidessasi teostani, mutta tee se lempeästi, pyydän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti