1.10.07

Miksi teatteria tehdään / katsotaan?

Meillä oli eilen Hiekkiksen treenit. Viime harjoitus oli päättynyt jonkinmoiseen kaaokseen, kun eräs ahdistunut näyttelijä (saatoin olla minä) ei ymmärtänyt mistä tekstissä on kysymys ja purki omaa huonouden tunnetta ohjaajaan. Siitä seurasi, että käsikirjoittaja-ohjaaja meni itseensä, luki tekstin analyyttisesti läpi ja teki radikaaleja muutoksia. Muutokset käytiin yhdessä läpi ja todettiin, että ne toivat käsikirjoitukseen hyviä lisäahdistuksia ja selkeyttivät rakennetta. Ehkä joskus kannattaa kriiseillä, se saattaa olla hyvästäkin... vaikka se saa minunlaisessa huono itsetuntoisessa näyttelijässä aikaan syyllisyyttä, että on hankala ja vielä tyhmä. Mutta tällä aasinsillalla halusin päästä varsinaiseen aiheeseen.

Mika kysyi eilen ohimennen harjoituksissa, että mietinkö koskaan miksi teen teatteria. Vastasin, että päivittäin. Onhan tämä aivan järjetöntä hommaa. Tavallaan. Sitä treenaa monta kuukautta jotain esitystä, eikä koskaan ole takuita kiinnostuuko siitä kukaan. Se on joka esityksen kohdalla yhtä iso kysymysmerkki. Toki on niin sanottuja hittinäytelmiä (niin kuin Viulunsoittaja, jota miehenikin veivaa isolla talolla...) jotka tuovat katsojia. Mutta ei niissäkään välttämättä aina onnistuta ja pienillä teattereilla ei ole sellaiseen varakaan. Tämä teatterintekemisen probleema on taas tässä vaiheessa elämää pinnassa, kun ensi-ilta on kolmen viikon päästä.

Urani kamalin kokemus oli muutama vuosi sitten kun kirjoitin ja ohjasin jutun erääseen harrastajateatteriin. Siitä oli vain kaksi esitystä, koska kukaan ei halunnut tulla katsomaan sitä. Ei siis kukaan, kaikki muut esitykset peruttiin paitsi ensi-ilta ja Yläkaupunginyössä ollut ilmaisesitys. Se oli kyllä nöyryyttävää jos mikä. Syy jää hämärän peittoon. Aihe oli ajankohtainen, lehtikin kirjoitti, mielestäni juttu oli ihan hyvä, mutta ketään ei vaan kiinnostanut. Siinä vaiheessa mietin, että oliko tämä nyt tässä, minun teatterin tekemiseni. Pitäisikö vaihtaa alaa. En pystynyt, kun en muuta osaa tai halua. Teen tätä koska minulla on siihen joku sisäinen pakko ja ainakin silloin tällöin uskon, että teatteri antaa katsojalle jotain. Tässä surullisessa tapauksessa, toivottavasti prosessi oli edes näyttelijöille hyvä kokemus, koska katsojia ei juuri ollut...

Ja mikä on onnistunut esitys? Onko se sellainen, jonka näkee 100 000 ihmistä ja se saa huomiota kansainvälisesti vai sellainen joka estää yhden ihmisen riistämästä itseltään hengen?
Miksi katsoja ylipäänsä kiinnostuu jostain esityksestä? Miksi ihmiset katsovat teatteria? Mikä sinut saa lähtemään teatteriin?

4 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Tärkeitä asioita otit esiin. Katsomamäärät eivät tietenkään kerro laadusta vaan lähinnä huomioarvosta, mutta sekään ei sitten selitä mitään. Paras markkinoija olisi kai puskaradio, mutta eihän sekään toimi, jos ei esityksiä ole.

Miksi sitten itse käyn teatterissa? Samasta syystä kuin käyn elokuvissa ja taidenäyttelyissä, luen kirjoja, kuuntelen musiikkia. Teatteri on taidetta ja taide on leikkiä ja leikkiessään ihminen on eheä. Koskee sekä taiteen tekijöitä että vastaanottajia. Hyvä taide tarjoaa myös yhteyden oman pään sisälle, omiin tunteisiin, piilossakin oleviin. Se jos mikä tekee ihmiselle hyvää. Valitettavasti ihmiset kuitenkin usein hakevat mieluummin helposti sulavaa viihdettä ja perustelevat sitä sillä, että sen parissa ei tarvitse ajatella. Absurdi ajatus, että esim. dekkarin voisi lukea ajattelematta. Mielestäni se, mikä erottaa taiteen ja viihteen, ei olekaan ajattelu vaan tunne. Kun katsoo jotain hömppää (anteeksi sananvalinta), katsojan ei tarvitse tuntea mitään, riittää kun viihtyy, eikä siitä jälkeenpäin ole välttämättä mitään jäljellä. Sen sijaan hyvän taiteen parissa katsojassa itsessään tapahtuu jotain, hän pelkää, rakastaa, pettyy sen mukaan millaisia prosesseja esitys hänessä herättää. En nyt asettele raja-aitoja taiteen ja viihteen välille, sellainen on tarpeetonta ja tylsää, mutta harmittelen vain sitä, että ihmiset eivät ota rohkeammin riskejä teatterivalinnoissaan.

Annu kirjoitti...

Hieno kirjoitus. Olen miettinyt myös sitä, että mihin se tietynlainen anarkia on katoamassa teatterista. En ainakaan heti muista, että olisin nähnyt pitkään aikaan esitystä joka rikkoisi reilusti kaikkia rajoja, olisi rosoinen ja täynnä tekemisen vimmaa. Johtuuko se siitä, että ei uskalleta tehdä, etteivät katsojat säikähdä ja halutaanko helpoilla valinnoilla varmistaa yleisön tuleminen. Vai onko anarkia tekijöistä hävinnyt?

Nimetön kirjoitti...

Etsin teatterista oivallusta - ahaa, noinkin voi ajatella, tai -ehkä se onkin noin, tai parhaimmillaan, joo noin se on.

Joskus katson pelkästään sitä, tippuuko joku puhe/tekovuoroaan odottava omiin unelmiinsa, kuinka ihmiset liitää ( siis näyttää liitävän) tunnetilasta toiseen. Silloin en yleensä tykkää esityksestä erityisesti.

Olen oppinut, että ihmiset tarvitsevat hömppää ja ettei senkään tekeminen ole ihan helppoa.Silti minua joskus harmittaa, että ammatti-ihmisten pitää sellaista tehdä.

Ja siksi minä rakastan Teatterikonetta, kun se ei mene viihdyttävissäkään esityksissä takuuvarman hömpän turviin.

Nimetön kirjoitti...

Niinhän se on, että teatterikatsojan viihtyminen ei vaadi hömppää, ja vastaavasti hömpästä suurin osa on sellaista, etten itse ainakaan sen parissa viihdy. Mitä enemmän tätä ajattelee, sitä hassummalta tuntuu koko viihde-sana. Kyllä minä hautajaisissa viihdyn itse asiassa paremmin kuin häissä, jotka yleensä ovatkin vain - hömppää:)