Eilen vietettiin kansallista Yrittäjän päivää. Juhlapäivä meni ohi ilman kuplivaa, vaikka minäkin olisin siihen voinut tavallaan osallistua. Tahtomattani.
Kun Teatterikoneesta tuli keväällä osuuskunta, minä putosin perusturvan ulkopuolelle. Vaikka niin ei pitänyt käydä. Siitä alkoi koeaikani yrittäjyydestä ja ennenkaikkea yrittäjän epävarmuudesta.
Pätkä-, projekti- ja osa-aikatöitä valmistumisen jälkeen tehneenä, kuten kai suurin osa media-alan ammattilaisista, Kelan ja työkkärin tarjoama soviteltu päiväraha on ollut toimeentulon elinehto. Tämän perusturvan jatkumisen piti osuuskuntatoiminnan mahdollistaa, kunhan jäseniä on tarpeeksi. Ja Teatterikone Osk:ssa on. Lisäetuna toiminnan laajenemisen myötä minulle aukeni mahdollisuus laskuttaa omista töistä ilman alituista paperityötä verokorttien ja palkkakuittien kanssa. Sekä ylipäätään synergia muiden freelancereiden kanssa.
Osuuskunta tuntui turvalliselta ympäristöltä vakiinnuttaa omaa osaamista ja luoda kontakteja. Välimuodolta tai siirtymäajalta jossain yrittäjyyden ja ammatinharjoittajan ei-kenenkään maalla, ilman hyppyä tyhjän päälle. Yrittäjyyttä ilman suuria taloudellisia paineita, ilman pienyrittäjälle kohtuuttomia veroja tai huolta työntekijöiden palkanmaksusta. Tai pelkästä omasta toimeentulosta.
Tämän paratiisinomaisen välitilan olemassaolon on valtiokin verokarhuineen ja säästösaksineen huomannut, ja tiukentanut säädöksiään tänä vuonna. Sillä seurauksella, etteivät eri virastotkaan oikein tiedä missä mennään ja kuinka osuuskuntiin tulisi juridisesti suhtautua. Kun Teatterikoneen perään lisättiin Osk, tippui postilaatikkooni selvityspyyntö osa-aikaisuudesta. Työkkäri ei nähnyt ongelmaa osuuskuntatoiminnassa, minkä Kela puolestaan tulkitsi yrittäjyytenä ja katkaisi työttömyysturvani TE-toimiston lausunnosta huolimatta. Selvitys- ja yhteydenottopyyntörumbaa on jatkunut kohta puoli vuotta, ja lienee turhaa mainita sellainen itsestäänselvyys, että tältä ajalta kaikki korvaukset ovat jäissä.
Kesän aikana ovat tulleet selviksi yrittäjyyden pimeät puolet, etenkin ne henkiset katvealueet. Alituinen epävarmuus toimeentulosta, menojen ja tulojen epätasaisesta kamppailusta keskenään tai epäselvyys seuraavan kuun työtilanteesta rasittaa jo lyhyessä ajassa. Jos pimeän peitossa oleva tulevaisuus hermostuttaa minua, toivottavasti vain tilapäistä perusturvatonta, niin kuinka sen kokee pienyrittäjä, jolle epävarmuus on jatkuva olotila? Ehkä yrittäjyyden valinnut osaa siihen varautua etukäteen starttirahat ja luottamusta herättävä liikeidea turvanaan. Yht´äkkiä-yrittäjälle hyppy syvään päähän, on sama kuin vedettäisiin laituri alta, oli uimataitoa tai ei.
Siinä uimaan opetellessa ei ehdi miettiä, onko yrittäjähenkisyyttä siunattu alkuunkaan, tai koska pystyisi pitämään lomaa tai nukkua rauhalliset yöunet. Pimeimpinä epätoivon ja uupumisen hetkinä olen ymmärtänyt syrjäytymistä. Kuinka helppoa olisikaan mielenosoituksena nostaa kädet ylös ja heittäytyä kokonaan työttömäksi, kun yrityksistä työllistää itsensä rangaistaan ja sakotetaan saman tien.
- Tätähän halusitte, en edes yritä, oletteko nyt tyytyväisiä!
Valoa näkyy jo, ehkä. Työkkäri on oikaissut päätöksensä Kelan toivomalla tavalla ja varovasti uskon, että solmu aukeaa nyt ilman nurkan takana uhkaavaa puolen vuoden valituskierrosta. Ja onhan tämä opettanut. Vaikka byrokratia on kylmän kasvotonta, on minua silti kuunneltu, oltu myötätuntoisia ja autettu sen mitä pystytty pykälien ja käsittelyjonojen seassa. Uskon, että omalla asenteellakin on ollut vaikutusta. Kirveen olen jättänyt kotiin, ja vittuperkeleitten sijaan yrittänyt hymyillä yhteistyökykyisesti ja olla kaatamatta omaa epätoivoa säädöksiin sidotun virkailijan niskaan. Empatian kalastelu, kissakortin vilauttelu ja näennäinen usko huomiseen on virastoissa haistattelua tehokkaampaa viemään asioita eteenpäin.
Elämä kantaa, lopulta. Selkärankaahan tässä vain testataan. Universumi koettelee, jotta tietäisin mitä elämältä haluan. Pikkuisen kiristänyt ruuvia, jotta näkisin pettääkö sarkasmin alla lymyävä optimismi. Heilutellut peruspalikoita, jotta hahmottaisi ympäristöä vähän paremmin. Kannustaisi yrittämään. Sanan molemmissa merkityksissä.
Nyt minä ainakin yritän, muun muassa Facebookissa:
https://www.facebook.com/pages/Graafinen-suunnittelija-Riku-Suonio/167414183425357
Tykkäyssivulla on meneillään esimerkiksi Projekti 365, kuva jokaiselta päivältä vuoden verran. Lisäksi on niin arkistojen aarteita, Teatterikonetta kuin muuta ajankohtaista asiaa yht´äkkiä-yrittäjän yrityksistä.
1 kommentti:
Kiitos tästä kirjoituksesta. Herättää suurta ymmärrystä ja myötätuntoa. Itse en ole joutunut noiden virastojen "uhriksi" sillä olen täysipäiväinen yrittäjä, viimeiset 1,5 vuotta olen tehnyt myymälässäni työtä yksi eli 6 pvää viikossa ja toimeentulo riippuu ihan siitä miten ovi käy. Etukäteen ei voi tietää tai suunnitella, silti pitää kaikki kulut maksaa (firman ja omat). Jos haluaisi lisää saranaa kuluttaa, pitäisi mainostaa, messuta, toitottaa ja kampanjoida, mikä taasen maksaa niin paljon että siitä tulevat ylimääräiset tulot ehkä ne nippanappa kuittaavat. Ja lisätyötä se teettää. Suomessa ei juurikaan tueta yksinyrittäjää tai pieniä yrityksiä, vaikka yrittäjyyteen kannustetaan. Esimerkiksi itse en voi ketään avuksi palkata, sillä loppujen lopuksi itse kuitenkin teen työt kun työntekijä sairastaa, lomailee, lapsi sairastaa tai jotakin muuta. Työntekijän pitäisi myös rajusti olemassaolollaan lisätä yrityksen tuottoa, jotta hänelle pystyisi maksamaan ja usein näin ei käy ellei kyseessä ole joku superihminen. Noh, tätä samaa avautumista sitä jaksaisi jauhaa aina vaan eikä mikään muutu. Verot, yelit, perintäkulut, käräjät ja kaikki muu tulee kalliiksi, tämän rakkaan harrastuksen takia jota yrittämiseksi kutsutaan. Eroonkaan ei enää pääse koska velkaa jäisi enemmän kuin ihminen voi normaalityöllä kuitata joten tässä ollaan. Ainoa lohtu on se, että tykkään työstäni aivan kympillä eikä useinkaan vituta tulla tänne 6 aamuna viikosta, 9-11 tuntisia päiviä kaikki arki. Ja tänään on lauantai, jes!
Lähetä kommentti