24.5.16

Taitelijat ja kritiikki

Olen menossa huomenna menossa kommentoimaan Taiken järjestämän viisiosaisen keskustelusarjan Polemiikkia taidekritiikistä neljänteen tilaisuuteen. Siellä on huomenna teemana kritiikki, taiteilija ja yleisö. Panelisteina toimivat Teemu Mäki ja Asko Mäkelä. Meille annetettiin pohdittavaksi ennakkoon kysymykset: Kenelle taidekritiikki on suunnattu? Tarvitaanko kritiikkiä ja jos, niin mihin? Miten yleisö suhtautuu kritiikkeihin? Entä taiteilijat?

Olen ollut kaikissa aikaisemmissa tilaisuuksissa kuuntelemassa keskusteluita ja panikoimassa osaanko tulevan roolini kommentoijana. Rima on ainakin asetettu korkealle. Aikaisemmin kommentoimassa ovat olleet mm. Eeva Rohas, Raili Kivelä, Jari Hoffren ja muita fiksuja ihmisiä. He ovat valmistautuneet erinomaisesti, puhuneet älykkäästi ladellen teräviä kommentteja ja lainaten muita viisaita ihmisiä. Aluksi ajattelin, että menen paikalle valmistautumatta ja yritän sanoa jotain mitä muut ei uskalla. En rohjennut olla niin spontaani vaan rupesin kirjoittamaan joitakin ajatuksia ylös.

Päätin tarkastella erityisesti kysymystä “Miten taiteilijat suhtautuvat kritiikkiin?” ja käyttää itseäni esimerkkinä. Päästäkseni kunnolla kiinni aiheeseen, etsin ohjaamistani näytelmistä Keskisuomalaisessa kirjoitettuja kritiikkejä. Olen ohjannut urani aikana reilun neljäkymmentä näytelmää, joista lähes kaikista on kirjoitettu kritiikki. Jotta niiden läpikäyminen ei olisi niin haastavaa, rajasin tarkasteluun vain Teatterikoneelle ohjaamani esitykset. Niitä on 12, plus kaksi joista olen ohjannut osan. Tuossa 14 ei ole yhdessä tehtyjä esityksiä eikä performansseja, joihin olen antanut panokseni, mutta niistä ei ole taidettu kirjoittaa kritiikkejäkään. Otin muutamaan lainaukseen kritiikkiä myös näyttelijäntyöstäni, kun olen myös näytellyt osasta ohjaamistani jutuista.

Luin kaikki kritiikit läpi ja kirjoitin niistä ohjausta koskevat lainaukset tähän. Merkitsin jokaisen perään myös + tai - merkin sen mukaan onko kritiikki minusta positiivinen vai negatiivinen. Sain tulokseksi 6 postiivista, 7 negatiivista ja yhden, jossa oli molempia.  Olin yllättynyt. Minulla oli mielikuva, että lähes kaikki kritiikit ovat negatiivisia. Se ehkä johtuu siitä, että negatiiviset kritiikit jäävät hiertämään mieleen. Positiiviset eivät kauaa kannattele, jos jo seuraava juttu haukutaan.

Lainauksia kritiikeistä

Tässä on lainaukset Teatterikoneen kritiikeistä, joissa olen ollut ohjaajana. Olen kirjoittanut lainausten alle omia kommenttejani ja ajatuksiani kulloisestakin kritiikistä.

NEITO TANSSII… +
“Oli ilo katsoa taitavaa ja huolellisesti tehtyä teatteria. Teatterikoneen nelikko Annu Sankilampi, Satu Turunen, Aaro Vuotila ja Jani Kiiskilä ovat teatteritaiteen ammattilaisia. Käsiohjelma kertoo, että esitys on syntynyt devising-tekniikalla, jossa työryhmä tuottaa näytelmän käsikirjoituksen harjoitusprosessin aikana. Lopputuloksessa tämä näkyi saumattomana yhteistyönä kerronnan selkeänä rakenteena. … Nimiroolissa hehkui Annu Sankilampi vakavaa iloa ja tunteiden tuiverrusta. Sävelpuhtaus jäi joissakin lauluissa piirun verran kauas, mutta muuten hänen neitonsa vakuutti ja herätti myötätuntoa.”
KSML 5.7.2004 Leena Pikkumäki

Kommentti: Ihana kritiikki, jossa oli tuotu esiin miten näytelmä on syntynyt ja miten se näkyy lopputuloksessa. Koska tämä oli Teatterikoneen ensimmäinen esitys positiivisen kritiikin merkitys oli varmasti suuri syy jatkaa. Tuo kommentti laulutaidostani aiheutti kyllä valtavaa ahdistusta ja häpeää. Jokaisessa esityksessä jännitin laulamista ihan hulluna. Nyt olen päässyt kyllä asiata yli.

SALAISUUDEN VARTIJA +
“Annu Sankilammen ohjaama Salaisuuden vartija on satunäytelmä ja teatterileikki; kollektiivisesti synnytetty käännytysmatka nykyihmisen kiireiseen mieleen, joka jo ilmaisun keinostoillaankin raikastaa keski-suomalaisen suven näytelmäkirjoa. … On todellakin viehättävää katsoa kesäteatterissa tarinaa, joka pitää sisällään kovin todellisen ja vakavan aiheen, joka on kuitenkin kerrottu pehmeän oivaltavasti ja joka näytelmän lopussa luo lämpimän mielen, olon että: “No niin just! Kerrankin asiaa!” Valitettavan paljon kesäteatterin ohjelmistoksi runtatut näytelmät toistavat jo puhki kaluttua, eikä itsetarkoituksellinen huumori enää maistu. Tästä linjasta Salaisuuden vartija pysyttelee niin kaukana kuin mahdollista.”
KSML 4.7.2005 Saku Heinonen

Kommentti: Mannaa korville! Ohjaajana oli vielä alkutaipaleella ja tämä antoi potkua ja uskoa omaan tekemiseen. Myös kommentti siitä, että tällaista teatteria kaivataan oli itselle todella tärkeä.

MARIE VALERIE -
“Sankilampi on rakentanut monologinäytelmänsä usealle kerronnan tasolle. Vuoroin äänessä on vanhainkodissa elävä dementikko-Meeri, vuoroin nuori, iskelmätähden uraa aloitteleva Meeri, joskus tähdenlento Marie Valerie tai seestynyt keski-ikäinen Meeri. Näytelmäteksti on monoítahoinen ja moni-ilmeinen. … Kaikki tämä on kuultu ennenkin, eikä näytelmäteksti tuonut aiheeseen uutta. Tapahtumat olivat ennalta arvattavissa, eivätkä teksti tai sovitus luoneet jännitettä, joka olisi kantanut esitystä tai yllättänyt katsojan. Loppukohtaus - kliininen selostus Meerin viime hetkistä ja kukkakimpun asettaminen korokkeelle - oli turhan osoitteleva. Näytelmä olisi päättynyt ehjästi ja tyylikkäästi edeltävään laulunumeroon.”
KSML 5.11.2006 Maija-Liisa Westman

Kommentti: Ääh, jos kriitikolle kaikki on ennalta arvattavaa ja tuttua, niin voisiko hän miettiä onko se sitä minulle ja kaikille muille katsojille? Onko kriitikon mielestä turha puhua asioista, jotka hän jo tietää? Eikö näytelmä voisi nostaa niitä muidenkin tietoisuuteen ja näin vielä yleisempään keskusteluun? Itselle tämä aihe oli uusi ja sitä myöten tärkeä ja opettavainen matka vanhusten hoitoon. Mutta tämän kritiikin jälkeen siltä vietiin pohja. Tuli tunne, että minä olenkin tyhmä teatterintekijä, joka ei ymmärrä mistään mitään ja juttu on tehty turhaan.

MINUSTA TULEE ISONA -
“Annu Sankilampi on ohjannut tyttöjengin harmittavan stereotyyppiseksi. Kärjistetyt taitelijavanhemmat ovat hauskoja hahmoja, mutta kuluttavat itsensä loppuun. Minusta tulee isona jää jotenkin pinnalliseksi ja unohtuu pyörimään paikoilleen. Kasvamisen ja uskaltamisen teemoja olisi toivonut käsiteltävän vähemmän itsestään selvästi. Teatterikoneen kohdalla odotukseni olivat korkealla. Nyt keihäs ei lentänyt ihan finaalipaikkaan saakka.”
KSML 30.6.2007 Lotta Roukala

Kommentti: Petin luottamuksen. Kriitikko odotti enemmän ja minä en yltänyt siihen. Taaskaan. Voi paska! Haasteet jotka asetin itselleni, nukkehahmo näyttämöllä ja kuoro- sekä punklaulu, eivät nekään tuoneet juttuun mitään vähemmän itsestään selvää. Ideani ovat surkeita.

KOIRATORPAN KEISARI -
“Harkitusta menosta huolimatta minulle jäi vähän tyhjä olo. Mika Terävän näytelmäteksti sisälsi sellaisen määrän roolihenkilöitä, että huimasi. Esiintyjillä ei ollut vaikeuksia hypätä roolista toiseen. Päinvastoin: vaihdokset oli toteutettu pienin keinoin ja tosi kekseliäästi. Silti nopea kohtausten ja henkilöiden vaihtuminen enemmän hajotti kuin rakensi kokonaisuutta. Rytmi katosi, oma pääni meni pyörälle nimien ja tilanteiden vilistessä pikakelauksella ohi. Olisiko henkilögalleriaa kaventamalla saatu enemmän aikaan? Olisiko ohjaaja Annu Sankilampi saanut tiukemmalla sovituksella sisältöä kiteytetyksi?”
KSML 20.6.2011 Maija-Liisa Westman

Kommentti: Katsojanhan ei tiedä kuinka paljon olin jo sovitusta tehnyt. Eikä tietysti kuulukaan. Mutta jäähän se silti hiertämään mieltä, ettei onnistuttu.

PASKA ÄITI +
“Teatterikone tekee jälleen upean esityksen. Joko tämä nyt loppui? - kysymys herää tunnin mittaisesta esityksestä lähtiessä. Paska äiti on täynnä energiaa, avoimuutta ja rehellisyyttä. ...Näytelmän nimenä Paska äiti on jo pysäyttävä. Ennakkoahdistuksen aistii ennen esitystä: taasko kuullaan angstista kaunan ja syyllistämisen teinikitinää?Mutta kaiken ikävän keittiöpsykologian saa unohtaa: Paska äiti on vapauttava katsahdus todellisuuden peiliin ilman puukoniskuja. Tiina Huhtaniemi, Tuija Kiviranta, Nina Loimusalo ja Annu Sankilampi heittäytyvät sellaisella antaumuksella rooleihinsa, että oksat pois.”
KSML 13.2.2012 Jorma Pollari

Kommentti: Jee, minä onnistuin! Sekä ohjaajana, että näyttelijänä. Ehkä en olekaan sysipaska. Onko henkilökohtaisuus se juttu mikä toimii?

B FOR BABY +
Otsikko: Järisyttävän vahvaa teatteria - näytelmä on teatteritapaus Jyväskylässä
“Teatterikoneen esityksen plussana on myös se, että ohjaaja Annu Sankilampi osaa asiansa. Esitys on rytmisesti ehjä ja sen kerrokset avautuvat kohtaus kohtaukselta, niin että kaksi- ja puolituntisen näytelmän loppu tulee kuin yllättäen. Intensiteetti kestää.”
KSML 26.3.2012 Maija-Liisa Westman

Kommentti: Kyllä nyt kehutaan, kun ei ole minun kirjoittama teksti. Osaanko minä asiani? Ei ole monesti siltä tuntunut. Hyvä, jos tämä toimii.

MAUKKA JA VÄYKKÄ RAKENTAVAT TALON +
“Annu Sankilammen ohjauksessa on rento rytmi ja aivan pienillekin lapsille sopiva sympaattinen tunnelma. Draaman kaari ei ole kovin tiukka, vaan esiintyjät jutustelevat eteenpäin. On suvantovaiheitakin, joissa huomio voi seikkailla muualla.”
KSML 12.8.2012 Aino Martiskainen

Kommentti: Ihan ok arvio. Ei mikään huippu, mutta jää positiivisen puolelle. Osaan ohjata sympaattisen tunnelman.

MAX JA MORITZ KEPPOSTELEE -
“Teatterin tekeminen pienille lapsille on takuulla vaikea laji. Lastenkulttuuri ei tarkoita sitä, että huonompikin kelpaa - jos lapselle jo tarjotaan haastavaa ja monikerroksista, sitä se jatkossakin osaa vaatia. Teatterikone ja Jyväskylän kaupunginteatteri tarjoavat yhteistuotantonaan näytelmän Max ja Moritz keppostelee. Sitä mainostetaan lastenmusikaalina, mutta nimitys on hiukan harhaanjohtava.

Musiikki ei ole 45-minuuttisen esityksen pääosassa eikä se ole erityisen vaikuttavaa tai mieleenjäävää. Näytelmästä puuttuu myös visuaalinen näyttävyys, joka yleensä yhdistetään musikaaleihin. Sen sijaan Annu Sankilammen ohjaus tarjoaa aika tavanomaisen lastenteatteriesityksen kahdesta veljeksestä, joiden perusharrastus, tietokone- ja kännykkäpelien pelaaminen, keskeytyy sähkökatkoksen takia. … Potkut takapuoleen taisivat saada ensi-illan yleisöltä parhaat naurut. Aikuisille suunnatut jutut eivät ainakaan nousseet hauskan tasolle. Tietenkään esitystä ei ole tehty aikuiskriitikkoja varten, mutta tämä nimenomainen epäilee, ettei itse olisi pienenäkään jaksanut siitä innostua. Sadunomaisuutta puuttuu, samoin lapsenomaista riemua.”
KSML 9.3.2013 Aino Martiskainen

Kommentti: Ei osunnut eikä uponnut! Väärin markkinoitu ja muutenkin huono. Ehkä kohderyhmä: pojat, olisi pitänyt kirjoittaa johonkin isolla. Rivien välistä ja riveistä voi lukea, että tämä on sitä huonompaa lastenteatteria. Visuaalista näyttävyyttä rajoittaa se, että esityksen pitää mahtua peräkärryyn, jotta voimme viedä sen kiertueelle. Olisiko se pitänyt kirjoittaa johonkin näkyviin?

JALAT ALTA +/-
“Teatterikoneen uutuus Jalat alta! kertoo avioeroista ja parisuhteen ongelmista. … Esityksen rakenne on virkistävä. Kaikki neljä ovat kirjoittaneet episodeja omista hahmoistaan ja myös ohjanneet ne, eli toisiaan. Lisäksi tekijät piipahtavat lavalla omina itseinään. Tyylien erilaisuus saman aihepiirin sisällä ei hajota vaan toimii hauskasti, vaikka väkisinkin kohtausten laaduissa on eroja. Annu Sankilammen ja Kirsi Sulosen ohjaamat tarinat tuntuvat nousevan esiin, ensimmäinen realistisimpana, jälkimmäinen osuvana irrotteluna. … Esityksessä on paljon toimivia ohjauksellisia keksintöjä. Harmi, että sisällössä ei ole pyritty oivalluksiin, vaan se liikkuu turvallisia ja koettuja vesiä. Syvälle ei mennä, analyysia ei tehdä eikä uusia ajatuksia synny.”
KSML 28.10.2013 Aino Martiskainen

Kommentti: Kiva, että rakennetta kehutaan ja nostetaan esiin miten esitys on syntynyt. Onhan se kiva, että myös minun kirjoittamaa ja ohjaamaa tarinaa kehutaan. Tuo kritiikki sisällön oivalluksettomuudesta ja tuttuudesta hämmentää. Mitä teatterin pitäisi tarjota? Jotain aivan uuttako? Eikö samaistuminen ja sitä kautta omasta elämästä oivaltaminen ole juuri se juttu? Mitä katsojan pitäsi oivaltaa, jota hän ei nyt oivaltanut?

OLEMME KOTONA -
“Teatterikone on tehnyt neljä erilaista pientä esitystä Jyväskylän Kesään hieman epätavallisemmalla konseptilla. Teksti perustuu todellisten ihmisten haastatteluihin ja esityspaikkana ja lavasteina toimii heidän kotinsa.
Oma ennakko-odotukseni oli, että keskiössä olisi joku suru tai vaikea elämänmuutos, koska sellainen monesti tulee ensimmäisenä mieleen draaman aineksia miettiessä. Ensimmäinen esitys, Annu Sankilammen ohjaama Vaihtuvat kodit, kertoikin elämäntarinaa, jossa muutokset olivat läsnä. … Tunnelma on kiva ja rauhallinen ja esiintyjistä haluaa kovasti pitää. Teatterin taika ei kuitenkaan imaise mukaansa, eikä katsoja hetkeksikään unohda katsovansa esiintyjiä kuvittamassa suoraviivaista ja yksinkertaista kertomusta.”
KSML 9.7.2014 Aino Martiskainen

Kommentti: Kriitikolla oli ennakko-odotus, joka ei täyttynyt ja hän on pettynyt. Hän odotti draamaa, esitystä jostain vaikeasta tilanteesta. Mitä jos ihmisen kertoma tarina ei ollut sellainen? Olisiko meidän pitänyt väkisin vääntää se sellaiseksi? Ärsyttävää! Ja ennen kaikkea se, että tämä todella uudenlainen konsepti jää kriitikon harmituksen alle. Voi jumalauta, kun ei mikään kelpaa!

KOLME ILOISTA ROSVOA -
“Teatterikoneen ja Loiskis-orkesterin toteutus on lyhennetty versio, kestoltaan alle tunnin. Tarinan keskeisimmät käänteet ovat mukana ja ne soljuvat sellaista vauhtia, että tunnelmia ei juurikaan ehdi syntyä. Vauhti vie vaikuttavuuden mennessään ja kokonaisuus jättää vaikutelman pikemmin musiikillisesta draamatuokiosta kuin musiikkinäytelmästä.  

Tämä näytelmä oli minun elämäni ensimmäinen teatterikokemus vanhassa JKL:n työväenteaterissa yli 40 vuoden takaa. Siitä on jäänyt tunnemuistiin teatterin suuri lumo, elämys, joka syntyi näyttelijöiden ja meidän pienten vuorovaikutuksesta, värimaailman lämmöstä, lavastuksen ja puvustuksen illusorisesta näyttävyydestä. Nyt esitys toteutetaan huomattavasti pienemmillä resursseilla. Ankeassa esitystilassa ja vaatimattomassa valo-ja tehostemaailmassa musiikkisatu etenee kohokohditta - tosin leijona on oivallus.”
KSML 9.2.2015 Jorma Pollari

Kommentti: Nyt alkaa jo riittää kura niskaan! Eikö tämä kriitikko todellakaan tiedä mikä Teatterikone on? Se on kiertävä teatteri! Meillä ei ole mahdollisuutta tehdä sellaisia visuaalisia tykityksiä kuin kaupunginteatteri, kun jokaisen esityksen jälkeen pitää esitys purkaa Loiskiksen minibussiin, jonne pitää vielä mahtua kaikki esiintyjät! Eikä meillä ole resursseja parempiin valoihin, eikä edes teknikkoon. Kun kukaan ei ole myöntänyt meille mitään avustuksia! Hitto vieköön! Ja miten sinä voit verrata tätä kokemusta omaan johonkin lapsuuden kokemukseen, eikö se nyt ole jo helvetin kaukaa haettu?!

SATUIHIN EKSYNYT +
“Suru on monelle vaikea asia käsitellä. Nyt siihen tarjoutuu oiva tilaisuus Teatterikoneen avustamana. Ryhmä esittää Toivolan vanhalla pihalla koko perheen näytelmää Satuihin eksynyt, jonka on käsikirjoittanut Aaro Vuotila ja ohjannut Annu Sankilampi. … Sankilampi ohjaa esityksen kuitenkin turvalliseksi ja selkeäksi katsottaksi, mutta ihailtavalla tavalla ei peittele aiheen kipeyttä, jos ei sillä liioin hersyttelekään.”
KSML 10.7.2015 Jorma Pollari

Kommentti: Nyt sentää ei puututa ankeaan lavastukseen! Huh! Aihe näköjään osui kriitikon tykkäyshaarukkaan, enkä minäkään ole mokannut. Kiitos.

KIELLETTY -
Otsikko: Seksuaalisuudesta, selkokielellä ja valistaen - Teatterikoneen Kielletty juuttuu liiaksi kliseisiin
“Käsikirjoittaja Annu Sankilampi on valinnut aiheekseen seksuaalisuuden, koska alun insertin mukaan kaikilla on oikeus seksuaalisuuden tuomaan nautintoon. Väitettä ei voi kiistää. … Seksuaalisuus on rannaton teema, mutta juuttuminen kliseisiin asetelmiin teki esityksestä ennalta arvattavan.”
KSML 26.10.2015 Maija-Liisa Westman

Kommentti: Taas on ennalta arvattavaa ja kliseistä settiä. Onko aihe ja sen käsittely kaikille kliseistä? Mitä klise tässä yhteydessä tarkoittaa? Miten minun olisi pitänyt aihetta käsitellä? Tässä kritiikissä taas tuntuu, että kriitikko nostaa itsensä minun yläpuolelleni. Hän tietää jotain mitä minä en, mutta ei kerro minulle tietojaan. Ja mitä pahaa on ennalta arvattavuudessa? Onko se itseisarvo, ettei alussa voi tietää miten lopussa käy? Tästä kritiikistä tuli paha mieli. Tuntuu, että minulta vietiin ilo, eikä annettu toivoa.

Yhteenveto

Miten minä suhtaudun kritiikkiin? Tunteella. En voi suhtautua siihen järjellä, vaikka kuinka yritän. Silloin kun kritiikki koskettaa minun henkilökohtaista työtäni, jota olen tehnyt intohimolla ja sydänverellä, kritisoidaan negatiivisesti ylhäältä päin, niin ettei ole edes yritetty ymmärtää miksi esitys on tehty, loukkaannun. Koen, että minua ei ole nähty taiteilijana eikä ihmisenä, kun minulle tärkeä työ latistetaan joidenkin puolihuolimattoman tuntuisten lauseiden alle.

Entä mihin kritiikkiä tarvitaan? Tuntuu, ettei nykyisessä muodossaan mihinkään. Lukeeko niitä edes kukaan muu kuin muut taiteentekijät? Jos ei ole resursseja kirjoittaa niin, että esityksiä arvioitaisiin suhteessa vallitsevaan yhteiskuntaan, taidekenttään ja teatterihistoriaan, niin antaa olla. Ne muutamat kehut voin kyllä yrittää onkia jostain muualtakin ja haukut jätän mielelläni väliin. Toivon, että katsojat tulevat paikalle puskaradion saattelemina, jos esityksen aihe heitä kiinnostaa. Enkä minä teatteria kriitikoille tee. Teen sitä, koska minun on pakko. Se kumpuaa minun sisältäni halusin tai en, oli se paskaa tai ei. Teen sitä rakkaudesta lajiin, sanomisen halusta ja halusta tulla nähdyksi.

Katsoja, saat olla rehellinen arvioidessasi teostani, mutta tee se lempeästi, pyydän.  

13.4.16

Unelmien tulevaisuus - Suunnitelmat on tehty romutettaviksi

Tutustumiskerran jälkeen meillä on ollut kolme pajakertaa vastaanottokeskuksissa, kaksi Salmirannassa ja yksi Puuppolassa. Jokaista kertaa varten on palaveerattu useamman kerran Johannan ja Biagion kanssa, osa kasvokkain ja osa puhelimessa. Olemme yrittäneet miettiä miten lähestyä aihetta (unelmien tulevaisuus) ja ihmisten kiinnostuksen kohteita ilman kieltä. Emme ole vieläkään löytäneet siihen vedenpivää ratkaisua.

Salmirannan vastaanottokeskuksessa oli ensimmäisellä pajakerralla hyvä ja rento tunnelma. Tosin kun menimme paikalle, ei naisia näkynyt missään. Selvisi, että samaan aikaan on suomen kielen opetusta ja meidän täytyy siirtää omaa pajaa puolella tunnilla, jotta naiset ehtivät mukaan. Olimme vähän hämmästyneitä, että kukaan ei ollut puhunut meille asiasta siinä vaiheessa, kun sovimme työpajoista, mutta nielimme purinat ja aloimme odottaa, että tunti päättyy. Lopulta tunnin päättyessä, siellä oli vain muutama nainen ja joku lähti etsimään heitä ulkoa. Odottelun jälkeen paikalle saapuikin joukko iloisia naisia, mutta olimme aloitusajasta puoli tuntia myöhässä.

Olimme sopineet, että minä aloitan teettämällä ilmaisuharjoituksia ja sitten Johanna ja Biagio nappaavat ohjausvastuun. Aloitimme hommat ja meillä oli hauskaa, kun leikimme seuraa johtajaa ja irvistelimme jonossa kilpaa toisillemme. Tosin porukkaa tuli ja meni ja välillä oli vaikea hahmottaa ketkä kaikki ovat mukana ja ketkä eivät. Paikalle alkoi myös ilmestyä lapsia, vaikka ovella luki isolla EI LAPSIA - no children.

Kuva: Johanna Juvonen


Lämmittelyn ja tutustumisen jälkeen Johanna ja Biagio ottivat esille maalaustarvikkeet ja kaikki pääsivät maalaamaan kahvilla. Emme ajaneet lapsia pois, kun emme olleet varmoja miten heihin pitäisi suhtautua. Minä otin pienimmän vauvan hoitooni, että tämän äiti pääsi osallistumaan maalaamiseen. Mitään aihetta ei annettu vaan jokainen sai tehdä mitä halusi, jotta näkisimme mitä alkaa syntymään ja mikä kiinnostaa. Naiset tarttuivat innoissaan toimeen ja tunti hujahti nopeasti. Minä kuljin vauvan kanssa katsomassa mitä naiset maalasivat ja toimin musiikkivastaavana. Vielä loppuun teetin muutaman harjoitteen ja naiset tekivät pienet tanssiesitykset. Kerrasta jäi hyvä mieli, mutta jäimme pohtimaan miten teemaa voisi tuoda esille. Mitä alamme tehdä yhdessä ja mikä on se loppuhuipennus, joka naisten kanssa tehdään?

Seuraava kerta olikin Puuppolassa. Olimme olleet yhteydessä pajojen välissä ja yrittäneet viedä ajatuksia eteenpäin.  Ajatus oli tehdä paljon paperikukkia ja niistä jonkinlainen installaatio. Kukkaidea oli tullut naisilta tutustumiskerralla. Tullessamme paikalle, ei yhtään naista näkynyt missään. Lisäksi kuulimme, että meidän pitäisi lopettaa toimintamme puoli tuntia aikaisemmin ruokailun vuoksi. Mieleen hiipi epäusko, miksei kukaan ollut kertonut tästä aikaisemmin?

Pikkuhiljaa saimme paikalle haalittua muutamia naisia ja toisia odotellessa Johanna neuvoi jo heille miten kukkia voisi tehdä paperista. Muutama paikalle tullut nainen alkoi innokkaasti tehdä kukkia. Paikalle valui pikkuhiljaa pari lisää. Kiinnostuneita miehiä ja lapsia kävi ruokalan ovensuussa, mutta kerroimme, että tämä paja oli naisille suunnattu. Osa lapsista saatiin käännytettyä, mutta osa halusi tulla mukaan emmekä keksineet keinoa, joilla heidät olisi saanut pidettyä poissa, kun tilassa ei ole toimivaa ovea.

Aika kului naisia odotellessa sekä lapsia hätistellessä ja lopulta minä en ehtinyt tekemään yhtään harjoitusta vaan koko kerta meni kukkien tekemiseen. Jäi hölmö fiilis. Olin suunnitellut vaikka mitä harjoitteita, mutta yksikään niistä ei toteutunut. Paikalle tuli naisia niin tipottain, ettei ollut järkevä aloittaa harjoitteilla ja meidän aika lyheni ruokailun vuoksi, joten toiminnalle ei olisi jäänyt kunnolla aikaa. Turhauttavaa!

Purimme pajan jälkeen ulkona tapahtumia ja sanoin Johannalle ja Biagiolle, että tämä tuntuu oman ammattitaidon haaskaamiselta. Ja ajankin haaskaamiselta. Johanna yritti lohduttaa, että emmehän me voi mitään näille muuttuville tilanteille ja naiset kuitenkin nauttivat tekemisestä kovasti, minä myöntelin. Tosin lapsille pitäisi keksiä jotain, koska joku naisista oli antanut palautetta, että lapset häiritsevät. Se oli totta, alkuperäinen ajatus siitä, että naiset saisivat tehdä rauhassa omia juttuja ei toteudu, jos lapset hääräävät ympärillä. Lisäksi kaikki kolme kovasti pohdimme, että mikä se meidän yhteinen päämäärä on, miten ja missä se toteutetaan?

Kuva: Johanna Juvonen


Ennen seuraavaa kertaa Salmirannassa juttelimme useaan otteeseen ja yritimme kirkastaa ideaa. Koko ajan törmäsimme siihen hankaluuteen, että meiltä puuttuu yhteinen kieli. Pyörittelin mielessäni kaikenlaisia harjoitteita. Tuntui, että haluaisi päästä kiinni aiheeseen ja todelliseen toimintaan, mutta mitään kovin monimutkaista ei voi selittää elekielellä. Toinen mielessä kaihertava asia oli toisen vastaanottokeskuksen johtajan varoitukset, ettei voi käsitellä mitään liian rankkaa. Mutta mistä minä tiedän mikä on liian rankkaa?

Päädyimme siihen, että tehdään kukkia molemmissa paikoissa ja tehdään niistä yhteinen teos jonnekin, Halusimme. että paikka teokselle olisi jossain kaikkien näkyvillä ja se tavoittaisi mahdollisimman monen jyväskyläläisen silmät ja sitä kautta nämä naiset tulisivat nähdyksi. Johanna oli yrittänyt soittaa kaupunginkirjastolle, mutta ei ollut saanut sieltä kiinni ihmistä, joka näyttelyistä vastasi. Edelleen olimme samassa tiedottomuudessa kuin aikaisemmin.

Tänään meillä oli toinen pajakerta Salmirannassa. Puhkuin intoa. Olin päättänyt kokeilla kohtauksien tekemistä ja vaikka mitä silläkin riskillä, etten saa ideaani ymmärretyksi. Menimme paikalle hyvissä ajoin, jotta ehtisimme laittaa tavarat paikoilleen. Tila oli kuitenkin varattu, joten odottelimme puoli tuntia sen vapautumista. Odotteluajan Biagio leikki käytävällä olevien lasten kanssa jatkoroikan pätkällä hyppynarua. En olisi itse keksinyt.

Kun pääsimme tilaan, ei naisia ollut paikalla kuin kaksi. Lapsia sitä vastaan yritti työntyä luokkaan monin verroin. Yksi naisista lähti etsintäretkelle ja saimme pari lisää. Olimme sopineet, että minä aloitan, ettei käy niinkuin viimeksi, enkä pääse tekemään mitään. Aika kului. Johanna alkoi nostella tavaroita kukkien tekoa varten esille, ettei siihen mene enää aikaa siinä vaiheessa, kun niitä aletaan tehdä. Naiset tulivat kiinnostuneina katsomaan. Sanoin, että annetaan heidän tehdä kukkia odotellessa ja naiset alkoivat hommiin. Paikalle tuli pikkuhiljaa lisää naisia. Lapset kävivät hakkaamassa ovella, mutta pysyimme tiukkana emmekä päästäneet heitä sisään. Minulla oli taas vauvanhoito vastuu.

Annoin tilanteelle periksi ja hylkäsin omat ennakkosuunnitelmani lopullisesti. Hyväksyin sen, että tämä kukkien askartelu on tähän hetkeen se mitä tarvitaan ja minä voin auttaa hypyttämällä vauvaa sylissäni. Pyysin erästä naista laittamaan YouTubesta musiikkia mitä hän haluaisi kuunnella. Hän yritti saada arabiankielisiä kirjaimia puhelimeeni, mutta en tiennyt mistä ne saa, joten lempiartistia ei löytynyt. Kirjoitin hakukenttään arabic music ja sieltä löytyi soittolista, jonka laitoin soimaan. Se toimi hienosti. Naiset selkeästi tunnistivat biisejä ja tunnelma vapautui entisestään.

Kuva: Johanna Juvonen


Paikalle oli jossain vaiheessa vauvan lisäksi ilmestynyt pieni poika, noin kaksi vuotias. Poika alkoi tanssia musiikin tahtiin ja minä aloin matkia häntä samalla vauvaa tanssittaen. Oli hieno peilata pojan liikkeitä ja tanssia hänen kanssaan. Naiset nauroivat meidän touhuille lämpimästi. Biagio oli tuonut mukanaan rikkinäisiä sateenvarjoja, joihin valmistuvia kukkia laitettiin. Ne näyttivät hienoilta ja naisetkin selvästi ymmärsivät mitä olimme tekemässä.

Jossain vaiheessa istuin huilaamaan ja viereeni tuli nainen, joka osasi englantia aika hyvin. Hän kysyi mitä teen työkseni ja kertoi, että on kotoisin Afganistanista. Heidän kulttuurissaan naiset ovat hiljaa ja kuuntelevat. Hän kertoi haluavansa saada äänensä kuuluviin ja auttaa muitakin naisia saamaan tarinansa ilmoille. Hän kertoi toiveestaan koota suurempi joukko naisia ja tehdä heidän kansssaan sen kaltaista työtä, jossa vääryyksistä voitaisiin puhua. Lupasin miettiä miten voisin auttaa häntä. Hieno kohtaaminen. Jotenkin olimme pystyneet herättämään hänene luottamuksensa, että hän halusi tulla kertomaan minulle tuon asian. Vaikka tuntui, että oman ammattitaidon toteuttaminen oli jäänyt mitättömän pieneksi, niin mikä minä olen määrittelemään asioiden tärkeyttä joillekin toisille. Kiinnostaako minun ammattitaitoni loppujen lopuksi ketään muuta kuin itseäni vai pitäisikö vain uskaltaa olla tilanteissa läsnä ja kuunnella toisia? Vaikka olisi minkälaisia suunnitelmia, niin onko niillä mitään merkitystä, jos ne eivät sillä hetkellä palvele sitä kohderyhmää kenelle ne on suunniteltu?

Niin. Taidan tietää vastaukset itsekin.

Jatkamme silti miettimistä ja suunnittelua, saa nähdä mitä tästä tulee :D  

23.3.16

Unelmien tulevaisuus - Suunnittelu ja kohtaaminen

Teatterikone sai Taikelta 15 000 euron apurahan puolen vuoden Unelmien tulevaisuus hankkeeseen. Sen tarkoitus on taiteen keinoin auttaa turvapaikanhakijanaisten kotouttamisessa.
Olin todella iloinen, että tekemäni hakemus sai myöntävän päätöksen, mutta pakko tunnustaa, että samalla alkoi jännittää miten tästä selvitään.

Toteutan hankkeen kahden kuvataiteilijan, Johanna Juvosen ja Biagio Rosan, kanssa. He ovat tehneet monelaisten ryhmien kanssa taidetta ja heillä molemmilla on kokemusta vieraassa maassa asumisesta. Johanna asui vuosia Italiassa ja Biagio on muuttanut Italiasta Suomeen seitsemän vuotta sitten. Heidän kokemuksistaan on varmasti apua tässä projektissa.

Kun tekee apurahahakemusta on tietynlainen mielikuva siitä miten aikoo toteuttaa projektin, johon rahaa hakee. Tämän hankeen taustalla minulla oli vahva ajatus miten voin hyödyntää opintojani tanssi-liiketerapian perusteista, joita teen parhaillaan. Mielikuvissani eheytin taiteen keinoin kovia kokeneita ihmisraunioita. Sellainen siirappinen kuva, jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Kuvia kuitenkin aina rakentaa päässään ja niiden törmätessä todellisuuteen tajuaa oman hölmöytensä.

Kuvat päässäni romahtivat viimeistään siinä vaiheessa, kun jännittyneenä menimme tapaamaan kahden eri vastaanottokeskuksen johtajia. Kerroimme hankkeesta ja kun innoissani selitin suunnitelmiani varoitti toinen johtajista, että ihmiset ovat kokeneet todella rankkoja juttuja ja meidän täytyy olla varovaisia mitä asioita nostamme esiin. Ettei käy niin, että revimme haavoja auki, joita emme pysty paikkaamaan. Taas kerran tajusin, että minun täytyy jarrutella suunnitelmieni kanssa ja ottaa ihan rauhallisesti. Johanna ja Biagio olivat onneksi enemmän kartalla ja vaikuttivat tilanteessa enemmän tolkuissaan olevilta.

Haimme rahoitusta hankkeen toteuttamiseen yhdessä vastaanottokeskuksessa yhden ryhmän kanssa. Palaverissa kävi kuitenkin ilmi, että toimintaa täytyy tasapuolisuuden nimissä järjestää Jyväskylässä molemmissa keskuksissa, jossa on naisia eli Puuppolassa ja Salmirannassa. Kun se oli sanottu, asia tuntui itsestään selvyydeltä, jota emme olleet osanneet ajatella. Suunnitelma kerran viikossa toteutettavasta työpajasta muuttui kerran kahdessa viikossa toteutettavaan työpajaan, vuorotellen kummassakin keskuksessa.

Aloimme miettiä johtajen kanssa aikataulua ja päädyimme siihen, että käymme esittelemässä hankkeen vastaanottokeskuksen naisille ennen varsinaista aloitusta. Johtajat sanoivat, että meidän täytyy hommata esittelykerralle persian, arabian ja somalian kielen tulkit, jotta saamme asiamme kerrottua. Olimme ällikällä lyötyjä. Meidänkö tulkit pitää hommata? Mistä niitä saa? Paljon se maksaa?  Meneekö meidän budjetti tulkkien palkkojen maksamiseen? Mutta mitään näistä kysymyksistä ei kysytty ääneen vaan jokainen pohti niitä hiljaa mielessään.

Lähdimme palaverista hämmentyneinä. Aulassa istustuskelevat ihmiset moikkailivat meitä hymyillen ja pois ajaessamme lapset tulivat vastaan koulureppujensa kanssa. Turvapaikanhakijat vaikuttivat tavallisilta ihmisiltä, se helpotti hämmennystä.

Menimme kahvilaan purkamaan kokemusta. Johannalla ja Biagiolla oli aikasempaa kokemusta turvapaikanhakijoiden kanssa työskentelystä ja he tiesivät mistä tulkkeja voisi kysellä. Heillä oli myös kokemusta siitä miten työskentely tulkin välityksellä saattoi olla hankalaa. Ihmiset kuuntelivat vain tulkkia ja tämän suhtautuminen tehtävään asiaan tuli suoran vuorovaikutuksen väliin. Eli jos tulkki ei ole kiinnostunut taiteesta, hänen asenteensa vaikuttaa projektin luonteeseen. Päädyimme lopulta siihen, että kirjoitamme hankkeesta esittelytekstin, jonka käännämme pyydetyille kielille ja yritämme pärjätä ilman tulkkia, elekielellä.

Johanna löysi tulkit ja saimme tekstit käännettyä. Sain kuulla, että somalian kielistä käännöstä ei tarvitakaan, persia ja arabia riittävät. Juttelin myös yhden luokkakaverini kanssa, joka oli tehnyt vastaavanlaisen projektin ja kerroin hänelle huolistani suhteessa omaan työskentelyyni. Hän kertoi, että kaikki harjoitteet, jotka synnyttävät naurua ja iloa, toimivat parhaiten. Kivi putosi sydämeltäni, minun ei tarvitsekaan alkaa tehdä jotain "teatteriterapiaa" jota en osaa, vaan tehdä teatterin perusharjoitteita, jotka osaan ja tiedän toimiviksi.

Vihdoin koitti tuo päivä, jonka olimme sopineet idean esittelypäiväksi molempiin vastaanottokeskuksiin. Soittelin aamulla Johannalle paniikissa, että mitä me nyt tehdään ja kuka tulostaa ja mitä. Johanna lupasi tulostaa persian ja arabian kieliset esittelyt ja minä kokosin työpajapäivät kumpaankin vastaanottokeskukseen. Lisäksi Johanna aikoi esitellä hänen ja Biagion tekemiä töitä eri ryhmien kanssa ja minä sanoin teettäväni muutaman tutustumisharjoitteen. Olimme sopineet klo 13 tapaamisen Puuppolaan ja klo 15 Salmirantaan. Ajaessani Puuppolaan pohdin, että tuleeko paikalle ketään ja onko kukaan millään tavalla kiinnostunut meidän projekstista.

Löydettyämme perille kello oli jo muutaman minuutin yli yksi ja ovi jonka löysimme oli lukossa. Löysimme oven pielestä ovikellon, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Juuri, kun Johanna lähti etsimään toista reittiä, tuli joku avaamaan oven. Aulassa meitä oli vastassa SPR:n työntekijä, joka sanoi meidän olevan myöhässä. Hän ohjasi meidät ruokasaliin, jossa tapaaminen olisi. Hävetti. Ruokalassa istui muutama hämmentyneen näköinen nainen. Toinen työntekijä kävi kysymässä, että onko meillä tulkit mukana ja totesimme vaivaantuneina, että meillä on vain esittelyt lapulle kirjoitettuna. Työntekijä totesi, että kaikki eivät osaa lukea. Johanna yritti saada tablettiaan toimimaan, jotta voisi esitellä sielä kuvia taideprojekteista. Mietin mielessäni, että mitähän tästä tulee.

Naisia alkoi tulla paikalle. Johanna oli edelleen tabletin kimpussa ja me Biagion kanssa aloimme jakaa hymyillen esittelylappuja naisille. Joku naisista onneksi osasi vähän englantia ja kertoi muille mistä oli kyse. Laput oli luettu. Tunnelma oli odottava. Esittelimme itsemme ja naiset toistivat meidän nimemme. Päätin ottaa tilanteen haltuun. Pyysin ihmisiä nousemaan tuoleilta ja raivasimme pöytiä pois tieltä. Päätin teettää harjoitteen, jonka teen yleensä aina kaikkien uusien ryhmien kanssa. Teimme suuren ringin ja jokainen esitteli itsensä liittämällä nimeensä jonkun liikkeen, jonka toiset toistivat perässä. Johanna ja Biagio olivat vieressäni ja kun he matkivat minua ja minä heitä, ymmärsivät muutkin mistä oli kyse. Ihmisiä alkoi naurattaa ja tunnelma vapautui.

Teetin vielä muutaman harjoitteen ja vaikka niitä ei ymmärretty ihan niin kuin oli tarkoitus, se ei haitannut. Kaikilla oli hauskaa. Johanna ja Biagio esittelivät kuvia erilaisten ryhmien kanssa tekemistään töistä ja lopuksi selvittelimme mitä naiset mahdollisesti haluaisivat meidän kanssa tehdä. Ymmärsin, että osa ainakin haluaa tanssia ja näytellä. Sitten joku toi kukan, jonka oli tehnyt paperista. Kukkia tuotiin yhtäkkiä lisää.  Ja päättelimme, että niitä myös haluttiin tehdä lisää. Naiset tuntuivat olevan innoissaan projekstista ja siitä, että tämä oli vain heille tarkoitettu. Joku heistä huusikin ovelle ilmestyneelle miehelle jotain tyyliin, että tänne saavat tulla vain naiset. Tästä pääsisimme hyvin liikkeelle!

Mennessämme Salmirantaan olo oli jo paljon helpottuneempi ja tuntui siltä, että tästä selvitään. Teetin samoja harjoitteita kuin Puuppolassa ja ne saivat yhtä innostuneen vastaanoton. Kerroimme ohjaajille ja naisille, että toivoimme lapsien jäävän tilanteista ulkopuolelle, jotta naiset saisivat keskittyä itseensä ja omaan tekemiseensä. Naiset tuntuivat olevan helpottuneita asiasta.

Kaikkien pelkojen ja jännitysten jälkeen olo on helpottunut ja iloisen odottava projektia kohtaan. Ajatukset ovat selkiytyneet ja jäsentyneet. Molemmissa vastaanottokeskuksissa on ensimmäisen tapaamisen perusteella mukavankokoiset ryhmät, toisessa n. 15 ja toisessa 20. Tuntuu hienolta, että voin omalla ammattitaidollani tuottaa ihmisille hyvää mieltä. Ennakkoajatukseni siitä, että minun pitäisi pystyä olemaan joku superihminen romuttui ja syntyi ymmärrys, että se mitä osaan jo riittää. Ei vuosien saatossa kertynyt ammattitaito häviä, vaan voin hyödyntää sitä myös näiden ihmisten kanssa. Pelot on tehty voitettaviksi!





28.1.16

Auta apurahanhakijaa - arvioi hakemukseni!

Olen usein miettinyt, että olisipa kiinnostava lukea toisten apurahahakemuksia, jotta tietäisi miten muut niitä tekevät. Ja olisi kiinnostava tietää mitä minun hakemuksistani ajatellaan, että saako niistä ulkopuolinen selkoa. 

Nyt on meneillään Suomen Kulttuurirahaston Maakuntarahastojen apurahahaku, joka päättyy 10.2. SKR:n sivuilla hakuohjeissa kehotetaan: "Asiantuntija ei välttämättä ole juuri sinun erityisosaamisesi asiantuntija, siksi yleistajuisuus on tärkeää. Kannattaa luetuttaa työsuunnitelmaa kollegoilla, tiivistelmää jopa asiaa tuntemattomalla naapurilla."

Siksi rohkaisen mieleni ja laitan tänne hakemukseni yleisesti arvioitavaksi. Pyydän, että lukisit hakemukseni ja antaisit minulle palautetta. Vastaako se alla oleviin hyvän hakemuksen kriteereihin? 

"Hyvä hakemus on suunniteltu ja perusteltu, selkeästi ja ymmärrettävästi kirjoitettu ja tiiviisti esitetty. Kerro mitä teet. Ole vakuuttava. Väännä rautalangasta mitä aiot tehdä. Innoita lukija."

En ole vielä lähettänyt tätä hakemusta. Toiveeni on, että saisin vielä hyviä neuvoja hakemuksen hiomiseksi ja pelkoni on, että se teilataan täysin. Mutta virheistä oppii, vaikka se sattuu. Ja jos joku muu lähtee tähän leikkiin, niin luen mielelläni toisten hakemuksia ja kommentoin niitä!

Nyt kun yhteiset raamit lukemiselle on luotu, heitän itseni susien eteen ja annan apurahahakemukseni teidän arvioitavaksi.

HAKEMUS

Haen työskentelyapurahaa Erityisen äiti - monologi kehitysvammaisen lapsen äitiydestä, työstämiseen. 

Olen valmistunut teatteri-ilmaisunohjaajaksi vuonna 2005, jonka jälkeen olen toiminut teatteriohjaajana ja näyttelijänä Jyväskylässä ja lähialueilla. Opiskelen tällä hetkellä tanssi-liiketerapian perusteita laajentaakseni omaa osaamistani. 

Oppiakseni hyödyntämään työssäni uutta näkökulmaa, sovellan tanssi-liiketerapeuttista lähestymistapaa monologinäytelmän valmistamisessa. Monologi käsittelee kehitysvammaisen lapsen äitinä olemista. Sen ensi-ilta on Jyväskylässä kesäkuussa 2016, jonka jälkeen myyn sitä kiertue-esityksenä Kehitysvammaliiton sopeutumisvalmennuskursseille ja seminaareihin sekä kehistysvamma-alan opiskelijoille.

Teatterintekijänä haluan haastaa itseäni tarttumalla henkilökohtaisiin aiheisiin ja tehdä näkyväksi asioita, joita on vaikea sanoittaa. Teatterin kautta asiat saavat muodon ja niistä voidaan puhua yhdessä ääneen.

Minulla on 15-vuotias vaikeasti kehitysvammainen poika, joka vammautui synnytyksessä. Meillä on poikani kanssa erityinen suhde, kuten varmasti kaikilla vanhemilla lapsiinsa. Mutta kehitysvammaisen lapsen kanssa vanhempi joutuu kohtaamaan kysymyksiä ja ajatuksia, joita "tavallisen lapsen" kanssa ei tarvitse miettiä. 

Vanhempi on kehitysvammaiseen lapseensa sidoksissa aivan toisella tavalla kuin "tavalliseen", koska vaikeasti kehitysvammainen ihminen on aina riippuvainen toisten avusta. Puutteellinen sanallinen ilmaisu ja ymmärtämisen haasteet kärjistävät tilanteita toisinaan aiheuttaen konflikteja, mutta myös rakkauden osoitukset ovat äärimmäisen suuria. Kehitysvammaisen lapsen äitiys on hyvin kokonaisvaltaista sekä fyysisesti että henkisesti.

Esityksessä tutkin liikelähtöisesti näitä erilaisia tunteita ja teen teatterin keinoin näkyväksi yhteistä matkaa poikani kanssa, iloineen ja suruineen.

Esityksen tarkoitus on toimia vertaistukena muille vammaisten tai haastavasti käyttäytyvien lasten vanhemmille, sekä lisätä tietoa kehitysvammaisuudesta asiaa vähemmän tunteville.

Työstän puolen tunnin mittaista esitystä puolipäiväisesti touko- ja kesäkuussa. Kirjoitan esityksen käsikirjoitusta vanhojen päiväkirjojen ja omien muistojen pohjalta. Teen monologia yksin ja käytän apuna oman työni arviointiin videokuvausta ns. ulkopuolisena silmänä. 

Liikemateriaalin lähtökohtana käytän kuutta kehityksellistä perusliikettä (antautuminen, työntäminen, kurottaminen, tarttuminen, vetäminen, irtipäästäminen), johon kaiken ihmisen liikkeen ajatellaan tanssi-liiketerapiassa perustuvan. 

Ensi-ilta on alustavasti suunniteltu pidettävän Oppimis- ja ohjauskeskus Valterin tiloissa. He tarjoavat koulupalveluita näkö- ja kuulovammaisille oppilaille Jyväskylässä. Valterin lisäksi käyn neuvotteluja yhteistyöstä kehitysvammaisten tukiliiton Best Buddies -kaveritoimintaa Jyväskylässä järjestävän tahon kanssa, 

Haen 2000€ taiteellisen työskentelyyn ja lisäksi 300€ esityksen julisteen suunnitteluun ja painatukseen.