Unelmien tulevaisuus - Suunnittelu ja kohtaaminen

Teatterikone sai Taikelta 15 000 euron apurahan puolen vuoden Unelmien tulevaisuus hankkeeseen. Sen tarkoitus on taiteen keinoin auttaa turvapaikanhakijanaisten kotouttamisessa.
Olin todella iloinen, että tekemäni hakemus sai myöntävän päätöksen, mutta pakko tunnustaa, että samalla alkoi jännittää miten tästä selvitään.

Toteutan hankkeen kahden kuvataiteilijan, Johanna Juvosen ja Biagio Rosan, kanssa. He ovat tehneet monelaisten ryhmien kanssa taidetta ja heillä molemmilla on kokemusta vieraassa maassa asumisesta. Johanna asui vuosia Italiassa ja Biagio on muuttanut Italiasta Suomeen seitsemän vuotta sitten. Heidän kokemuksistaan on varmasti apua tässä projektissa.

Kun tekee apurahahakemusta on tietynlainen mielikuva siitä miten aikoo toteuttaa projektin, johon rahaa hakee. Tämän hankeen taustalla minulla oli vahva ajatus miten voin hyödyntää opintojani tanssi-liiketerapian perusteista, joita teen parhaillaan. Mielikuvissani eheytin taiteen keinoin kovia kokeneita ihmisraunioita. Sellainen siirappinen kuva, jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Kuvia kuitenkin aina rakentaa päässään ja niiden törmätessä todellisuuteen tajuaa oman hölmöytensä.

Kuvat päässäni romahtivat viimeistään siinä vaiheessa, kun jännittyneenä menimme tapaamaan kahden eri vastaanottokeskuksen johtajia. Kerroimme hankkeesta ja kun innoissani selitin suunnitelmiani varoitti toinen johtajista, että ihmiset ovat kokeneet todella rankkoja juttuja ja meidän täytyy olla varovaisia mitä asioita nostamme esiin. Ettei käy niin, että revimme haavoja auki, joita emme pysty paikkaamaan. Taas kerran tajusin, että minun täytyy jarrutella suunnitelmieni kanssa ja ottaa ihan rauhallisesti. Johanna ja Biagio olivat onneksi enemmän kartalla ja vaikuttivat tilanteessa enemmän tolkuissaan olevilta.

Haimme rahoitusta hankkeen toteuttamiseen yhdessä vastaanottokeskuksessa yhden ryhmän kanssa. Palaverissa kävi kuitenkin ilmi, että toimintaa täytyy tasapuolisuuden nimissä järjestää Jyväskylässä molemmissa keskuksissa, jossa on naisia eli Puuppolassa ja Salmirannassa. Kun se oli sanottu, asia tuntui itsestään selvyydeltä, jota emme olleet osanneet ajatella. Suunnitelma kerran viikossa toteutettavasta työpajasta muuttui kerran kahdessa viikossa toteutettavaan työpajaan, vuorotellen kummassakin keskuksessa.

Aloimme miettiä johtajen kanssa aikataulua ja päädyimme siihen, että käymme esittelemässä hankkeen vastaanottokeskuksen naisille ennen varsinaista aloitusta. Johtajat sanoivat, että meidän täytyy hommata esittelykerralle persian, arabian ja somalian kielen tulkit, jotta saamme asiamme kerrottua. Olimme ällikällä lyötyjä. Meidänkö tulkit pitää hommata? Mistä niitä saa? Paljon se maksaa?  Meneekö meidän budjetti tulkkien palkkojen maksamiseen? Mutta mitään näistä kysymyksistä ei kysytty ääneen vaan jokainen pohti niitä hiljaa mielessään.

Lähdimme palaverista hämmentyneinä. Aulassa istustuskelevat ihmiset moikkailivat meitä hymyillen ja pois ajaessamme lapset tulivat vastaan koulureppujensa kanssa. Turvapaikanhakijat vaikuttivat tavallisilta ihmisiltä, se helpotti hämmennystä.

Menimme kahvilaan purkamaan kokemusta. Johannalla ja Biagiolla oli aikasempaa kokemusta turvapaikanhakijoiden kanssa työskentelystä ja he tiesivät mistä tulkkeja voisi kysellä. Heillä oli myös kokemusta siitä miten työskentely tulkin välityksellä saattoi olla hankalaa. Ihmiset kuuntelivat vain tulkkia ja tämän suhtautuminen tehtävään asiaan tuli suoran vuorovaikutuksen väliin. Eli jos tulkki ei ole kiinnostunut taiteesta, hänen asenteensa vaikuttaa projektin luonteeseen. Päädyimme lopulta siihen, että kirjoitamme hankkeesta esittelytekstin, jonka käännämme pyydetyille kielille ja yritämme pärjätä ilman tulkkia, elekielellä.

Johanna löysi tulkit ja saimme tekstit käännettyä. Sain kuulla, että somalian kielistä käännöstä ei tarvitakaan, persia ja arabia riittävät. Juttelin myös yhden luokkakaverini kanssa, joka oli tehnyt vastaavanlaisen projektin ja kerroin hänelle huolistani suhteessa omaan työskentelyyni. Hän kertoi, että kaikki harjoitteet, jotka synnyttävät naurua ja iloa, toimivat parhaiten. Kivi putosi sydämeltäni, minun ei tarvitsekaan alkaa tehdä jotain "teatteriterapiaa" jota en osaa, vaan tehdä teatterin perusharjoitteita, jotka osaan ja tiedän toimiviksi.

Vihdoin koitti tuo päivä, jonka olimme sopineet idean esittelypäiväksi molempiin vastaanottokeskuksiin. Soittelin aamulla Johannalle paniikissa, että mitä me nyt tehdään ja kuka tulostaa ja mitä. Johanna lupasi tulostaa persian ja arabian kieliset esittelyt ja minä kokosin työpajapäivät kumpaankin vastaanottokeskukseen. Lisäksi Johanna aikoi esitellä hänen ja Biagion tekemiä töitä eri ryhmien kanssa ja minä sanoin teettäväni muutaman tutustumisharjoitteen. Olimme sopineet klo 13 tapaamisen Puuppolaan ja klo 15 Salmirantaan. Ajaessani Puuppolaan pohdin, että tuleeko paikalle ketään ja onko kukaan millään tavalla kiinnostunut meidän projekstista.

Löydettyämme perille kello oli jo muutaman minuutin yli yksi ja ovi jonka löysimme oli lukossa. Löysimme oven pielestä ovikellon, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Juuri, kun Johanna lähti etsimään toista reittiä, tuli joku avaamaan oven. Aulassa meitä oli vastassa SPR:n työntekijä, joka sanoi meidän olevan myöhässä. Hän ohjasi meidät ruokasaliin, jossa tapaaminen olisi. Hävetti. Ruokalassa istui muutama hämmentyneen näköinen nainen. Toinen työntekijä kävi kysymässä, että onko meillä tulkit mukana ja totesimme vaivaantuneina, että meillä on vain esittelyt lapulle kirjoitettuna. Työntekijä totesi, että kaikki eivät osaa lukea. Johanna yritti saada tablettiaan toimimaan, jotta voisi esitellä sielä kuvia taideprojekteista. Mietin mielessäni, että mitähän tästä tulee.

Naisia alkoi tulla paikalle. Johanna oli edelleen tabletin kimpussa ja me Biagion kanssa aloimme jakaa hymyillen esittelylappuja naisille. Joku naisista onneksi osasi vähän englantia ja kertoi muille mistä oli kyse. Laput oli luettu. Tunnelma oli odottava. Esittelimme itsemme ja naiset toistivat meidän nimemme. Päätin ottaa tilanteen haltuun. Pyysin ihmisiä nousemaan tuoleilta ja raivasimme pöytiä pois tieltä. Päätin teettää harjoitteen, jonka teen yleensä aina kaikkien uusien ryhmien kanssa. Teimme suuren ringin ja jokainen esitteli itsensä liittämällä nimeensä jonkun liikkeen, jonka toiset toistivat perässä. Johanna ja Biagio olivat vieressäni ja kun he matkivat minua ja minä heitä, ymmärsivät muutkin mistä oli kyse. Ihmisiä alkoi naurattaa ja tunnelma vapautui.

Teetin vielä muutaman harjoitteen ja vaikka niitä ei ymmärretty ihan niin kuin oli tarkoitus, se ei haitannut. Kaikilla oli hauskaa. Johanna ja Biagio esittelivät kuvia erilaisten ryhmien kanssa tekemistään töistä ja lopuksi selvittelimme mitä naiset mahdollisesti haluaisivat meidän kanssa tehdä. Ymmärsin, että osa ainakin haluaa tanssia ja näytellä. Sitten joku toi kukan, jonka oli tehnyt paperista. Kukkia tuotiin yhtäkkiä lisää.  Ja päättelimme, että niitä myös haluttiin tehdä lisää. Naiset tuntuivat olevan innoissaan projekstista ja siitä, että tämä oli vain heille tarkoitettu. Joku heistä huusikin ovelle ilmestyneelle miehelle jotain tyyliin, että tänne saavat tulla vain naiset. Tästä pääsisimme hyvin liikkeelle!

Mennessämme Salmirantaan olo oli jo paljon helpottuneempi ja tuntui siltä, että tästä selvitään. Teetin samoja harjoitteita kuin Puuppolassa ja ne saivat yhtä innostuneen vastaanoton. Kerroimme ohjaajille ja naisille, että toivoimme lapsien jäävän tilanteista ulkopuolelle, jotta naiset saisivat keskittyä itseensä ja omaan tekemiseensä. Naiset tuntuivat olevan helpottuneita asiasta.

Kaikkien pelkojen ja jännitysten jälkeen olo on helpottunut ja iloisen odottava projektia kohtaan. Ajatukset ovat selkiytyneet ja jäsentyneet. Molemmissa vastaanottokeskuksissa on ensimmäisen tapaamisen perusteella mukavankokoiset ryhmät, toisessa n. 15 ja toisessa 20. Tuntuu hienolta, että voin omalla ammattitaidollani tuottaa ihmisille hyvää mieltä. Ennakkoajatukseni siitä, että minun pitäisi pystyä olemaan joku superihminen romuttui ja syntyi ymmärrys, että se mitä osaan jo riittää. Ei vuosien saatossa kertynyt ammattitaito häviä, vaan voin hyödyntää sitä myös näiden ihmisten kanssa. Pelot on tehty voitettaviksi!

Onko epäonnistuminen kiellettyä?

Mikä on menestymisen mittari taiteessa? Onko se raha, yleisömäärät, teoksen saama julkisuus, taiteen korkea taso, tekijän oma arvio, kriitikon arvio, katsoja-/kokijapalaute...?

Tuntuu, että tässä yhteiskunnassa saa puhua vain menestyksestä. On lähes kiellettyä kertoa, ettei kaikki menekään putkeen. Minä teen nyt sitä mikä on kiellettyä. Minä kirjoitan epäonnistumisesta!

Kirjoittamani ja ohjaamani näytelmä Kielletty -näytelmä seksuaalisuudesta sai ensi-iltansa Ravintola Rentukassa 24.10. Idea näytelmästä sai alkunsa reilu vuosi sitten ja siitä asti kannoin sitä mukanani ja kehittelin eteenpäin. Varsinaisen kirjoitustyön aloitin, kun sain apurahan kirjoittamista varten Keski-Suomen Taikelta.

Kun itse sekä kirjoittaa ja ohjaa näytelmän, se tuntuu vielä paljon henkilökohtaisemmalta kuin jos pelkästään ohjaa jotain. Ohjatessa toisen tekstiä on ikäänkuin tekstin suojissa, mutta kun kaiken tekee itse on paljaampana toisten kritiikille. Pohdiskelin tätä asiaa paljon videopäiväkirjoissa, joita kuvasimme koko prosessin ajan. Ne löytyvät täältä.

Ensi-ilta jännitti minua erityisen paljon. Kävin läpi kaikenlaisia mahdollisuuksia miten näytelmä otetaan vastaan. Olin positiivisesti yllättynyt, kun kriitikko ilmoittautui esitykseen ennen kuin kutsua oli edes lähetetty. Ajattelin sen kielivän siitä, että näytelmä kiinnostaa.

Ensi-iltaviikolla lippuvarauksia oli harmittavan vähän. Lauantain koittaessa paikalle kuitenkin saapui n. 50 ihmistä, joka tuntui hyvältä. Ensi-iltayleisö oli hienosti mukana ja tunnelma oli keskittynyt ja kuunteleva. Myös yleisön palaute esityksen jälkeen oli erittäin positiivista. Huokaisin helpotuksesta ja ajattelin, että tästä se lähtee!

Koitti seuraava viikko. Kritiikki ilmestyi Keskisuomalaisessa. Siinä kehuttiin videoprojisointeja ja musiikkia, mutta muuten se oli vähän mitäänsanomaton. Harmitti, olisi halunnut tiukkaa ruodintaa, pohdintaa ja analysointia. Katselimme esityksen varauksia. Niitä ei juuri ollut. Alkoi jännittää, että mitenköhän tässä käy.

Seuraavat kuusi esitystä taiteiltiin epävarmuuden tilassa, että tuleeko kukaan paikalle. Muutamia ryhmiä oli varannut paikkansa, mutta niihin esityksiin ei ryhmän lisäksi muita eksynytkään. Pahimmillaan esitys vedettiin 6 ihmiselle ja parhaimmillaan katsojia oli 20. Minun ja tuottajan lisäksi myös näyttelijät alkoivat olla henkisesti rikki ja pidimme hätäpalaverin, että onko tässä järkeä. Päätettiin pitää pieni hengitystauko ja peruttiin seuraavat kaksi esitystä.

Tässä nyt ollaan. Meillä on kuusi esitystä jäljellä. Erinäisiä markkinointitoimenpiteitä on tehty ja yritämme pitää esityksestä meteliä, ettei se hautaudu uusien ensi-iltojen alle. Mutta suurin kysymys on vailla vastausta: Miksi katsojat eivät tule?

Kysymyksiä on puoli tusinaa lisää, mutta niihinkään ei ole löytynyt vastausta. Miten löydämme ne katsojat jotka eivät tule, jotta voisimme kysyä heiltä: Eikö esityksen aihe kiinnosta? Onko paikka liian kaukana? Eikö Teatterikone kiinnosta? Onko esityksessä joku muu asia joka estää tulemasta?

Ne harvat katsojat, jotka esityksen ovat nähneet, ovat antaneet hyvää palautetta. Ehkä siksi tuntuukin niin ristiriitaiselta. Olenko minä nyt epäonnistunut, kun yleisöä ei tule, enkä pysty maksamaan palkkaa näyttelijöille? Vai onko sen määrittely yksinkertaista? Tätä Heidin palautetta lukiessani tunnen onnistuneeni varsin hyvin.

"Kiitos näytelmästä! Se puhui monella kielellä, ammenusta ja oivalluksia viisaampana. Rankkoja kohtia, puhuttelevevia, aihe, josta pitäisi osata puhua paljon enemmän ja avoimemmin, iästä riippumatta. Rakkaus ja seksi on kaunis asia. Upeita näyttelijöitä ja kaikinpuolin hyvä kokonaisuus! Suosittelen ehdottomasti."

Satuihin eksynyt näytelmän synnystä

Viime kesänä tein Toivolan vanhalle pihalle kesäteatteria Tiina-työryhmän kanssa. Ja sehän meni ihan mukavasti. Niinpä kun alkuvuodesta mietin, mitä tekisin tänä kesänä, oli Toivolan pihan pihateatteri vahvana vaihtoehtona -pitäisi vain keksiä mitä siellä voisi tehdä!?

Helmisen Jussin kanssa aloin kehittää ajatusta, että kasaisimme jonkin pienimuotoisen esityksen kahteen mieheen. Ensin ajatuksena oli tehdä lastenkonsertti ja siihen oheisohjelmaa. Idea kirkastui kuitenkin kävelylenkillä toisenlaiseksi. Tekisimme teatteria, ihan oikeaa teatteria. Jutussa olisi lapsi, jonka isä on kadonnut satujen sekaan. Lapsi auttaisi isäänsä taistelemaan satujen pahiksia vastaan. Näin saisimme tarinaan mukaan tuttuja elementtejä ja yleisön olisi sen vuoksi helpompi tulla katsomaan meidän juttuamme.

Melko alkuvaiheessa saimme kuulla, että Helmi, joka viime kesänä näytteli Tiinaa, olisi innokas lähtemään myös tänä kesänä näyttämölle, joten lapsirooli ei lankeakaan minulle. Huh!
Myös tyttäreni Peppi, joka oli viime kesänä ensimmäistä kertaa lavalla halusi tulla mukaan ja niin näyttelijäryhmä oli kasassa. Ohjaajakin löytyi ihan kotipiiristä. Annu lähti ohjaajaksi, vaikka hänellä oli kesälle jo ennestään kaksi muuta ohjausta. Tuotanto päätettiin tehdä Teatterikoneen nimissä. Johan tässä joku kesä menikin ilman Teatterikoneen omaa kesäteatteria.

                                           Taisteluparina tarinassa on Kooma ja Sinikeiju

Sinikeiju (Peppi Vuotila) pistää Kooman (Aaro Vuotila) ojennukseen.

                                                             (Kuva Matti Partanen)

 

Pidimme Jussin kanssa käsikirjoituspalavereja. Pyörittelimme ajatuksia ja minä kirjoitin tarinaa eteenpäin. Lopulta kun teksti oli kirjoitettu, se ei kuitenkaan ollut vielä valmis. Törmäsin kirjoittajana muuriin, jonka yli en päässyt. Siirsin kirjoitusvastuun Jussille, mutta muuri oli minun rakentamani, eikä hänkään saanut tekstiä edistymään. Kun olin ollut pari viikkoa erossa tekstistä, tartuin siihen uudestaan ja kirjoitin sen valmiiksi, tai niin luulin siinä vaiheessa... Pääsimme kuitenkin aloittamaan lukuharjoitukset.

Tekstin luku paljasti sen puutteita. Ja niin alkoi kolmas kirjoituskierros, jonka seurauksena itselleni selvisi sekin, mistä näytelmässä on kyse! Aihe oli ollut alusta asti läsnä, mutta vaikka olin tekstin itse kirjoittanut, en ollut sitä nähnyt.

Harjoitusten edetessä tekstin on täytynyt vielä taipua ja joustaa, kasvaa ja kehittyä, jotta näytelmästä ja sen henkilöistä tulee ehyitä, omalla tavallaan loogisia ja jotta tarinan kulkua pystyy seuraamaan.

Nyt ensi-iltaan on viikko. Tänään sain musiikit valmiiksi. Niin, tein äänityöt ja muutaman laulun tähän kaiken muun ohessa. Pientä säätöä niiden kanssa varmasti vielä on. Lavastuksen peruselementit ovat valmiina, samoin puvustus. Olemme vaiheessa, jossa kaikkea täytyy vain tarkentaa. Onneksi siihen on aikaa, vaikka kiire kiire kiire painaa-

Minulla on muutama toive:

Toivon, että katsojat löytävät meidät.
Toivon, että teoksemme puhuttelee heitä.
Toivon, että sää on meille suotuisa.

Toivon, että meillä on kaiken tämän kiireen keskellä aikaa pysähtyä ja pysyä ihmisinä toisillemme.

AAro

Rosvot ensi-illassa

Tajusin tuossa taannoin, että viimeaikaisessa toiminnassa on mielenkiintoista jatkumoa...

Kolme iloista rosvoa on nimittäin toinen produktio peräkkäin, jossa lavalla on ammattitaiteilijoita eri taiteen alalta. 

Vuoden lopulla teimme KöyhtyNYT esityksen taidegraafikko Tuomas Hallivuon ja kuvataiteilijoiden, Johanna Juvonen ja Biagio Rosa, kanssa. 

Oli mielenkiintoista työstää aihetta heidän kanssaan. Etsiä yhteistä kieltä ja näkemystä, sekä ratkaisuja esityksen valmistamiseen. 

Tällä kertaa lavalla on meidän näyttelijöiden lisäksi muusikoita. Harjoitusten alkuvaiheessa huokaisin helpotuksesta kun tajusin, ettei minun tarvitse tässä proggiksessa kantaa vastuuta musiikista millään lailla. -Ei miettiä sävellyksiä tai sovituksia, ei taustanauhoja, ei soittimia, nada! Minun tarvitsee keskittyä ainoastaan tekstin, tilanteiden, laulujen ja tanssien haltuunottoon. Siinäkin on ihan riittämiin...

Tässä kuvataan mainosvideota. Poliisimestari Paavali: Pekka Nättinen

Makkaramestari: Jarmo Kivelä

Kuvaaja: Toni Essel

Edes lavastukseen tahi puvustukseen ei ole tarvinnut itse etsiä ratkaisuja. Teatterikoneen toiminta on siis mennyt eteenpäin vuosien vieriessä! Harjoitusten jälkeen Anniina on jäänyt liimailemaan muovilehtiä taustasermeihin, kun itse olen väsyneenä poistunut paikalta päiväunien toivossa. Annu on ratkaissut sermin teknisen toteutuksen. Ja yön tunteina Anniina on valmistanut vaatteita, joita hän seuraavan harjoituksen aikana on muokannut suoraan näyttelijöiden päällä, mm. tänään kesken harjoituksen rosvot saivat maalia takkiensa selkämyksiin. 

Sitä tämä pistää miettimään, että miten sitä on joskus voinut kehittää ja tehdä koko hela hoidon samalla porukalla joka on lavalla näyttelemässä!?! Ja silti vielä tehnyt roolin siinä sivussa!

Toinen kysymys joka mieltä kutkuttaa on tietenkin, että minkä lajin taiteilijoiden kanssa seuraavaksi saa nousta lavalle? 

Nämä kaksi kokemusta ainakin ovat hyviä. 

Kolme iloista rosvoa ensi-ilta 7.2.2015 klo 18:00 Jyväskylässä Siltasalissa (Pitkäkatu 19-21) kesto n. 50min. 

Flaikku on Riku Suonion käsialaa.