21.11.14

Mitä on olla taiteilija?

Sitä olen miettinyt uusimman teoksemme ´Köyhtynyt - Rikkaamman elämän puolesta´ -aikana. Minun oli vaikea alkuun saada kiinni koko jutusta. Alusta saakka oli hyvä fiilis ihmisistä, jotka lähtivät mukaan, mutta itse proggis leijui itselläni epämääräisyyden pilvessä pitkään.
Meitä on ryhmässä viisi. Minun lisäkseni Teatterikoneelta on mukana Annu Sankilampi, vaimoni, jonka kanssa olemme Teatterikoneen polkeneet käyntiin. Kolme itselleni uutta ihmistä ovat taidegraafikko Tuomas Hallivuo, sekä kuvataiteilijapari Biagio Rosa ja Johanna Juvonen. Alusta
saakka oli selvää, ettei työn alla ole perinteinen näytelmä.

Kävimme keskusteluja maailman tilasta, sodista ja ihmisistä, ihmisyydestä. Köyhyydestä. Luimme uutisia ja teimme niiden pohjalta kirjoitusharjoituksia. Alkoi tuntua, että suuri osa pahoista uutisista liittyi jollain tavalla köyhyyteen, joka juontui ahneudesta. Esitys löysi nimensä: Köyhtynyt ja nimeen liitettiin avaava lause: Rikkaamman elämän puolesta. Jos nimeä pyörittelee hetken niin siitä löytää reittejä useisiin merkityksiin.

Saimme esityksen rungon kasaan, mutta itse en vielä päässyt kiinni sen muotoon. Yksi tekijä tässä on se, ettei meillä ollut ulkopuolista ohjaajaa, silmää joka näkee mitä lavalla tapahtuu, silmää, jolle voi tarjota ja silmää joka valitsee tarjouksista parhaan. Näyttelijä on silloin itse vastuussa kaikista valinnoistaan. Tietämättä varmasti niiden vaikutusta kokonaisuuteen. Olen ollut vastaavassa tilanteessa aikaisemminkin. Tilanteessa, jossa teksti ja kaikki näyttämön tapahtumat luodaan prosessissa ilman esiintyvästä ryhmästä erillään olevaa ohjaajaa. Silloin olemme olleet kuitenkin tekemässä perinteisempää teatteria.

Löysin produktion merkitykseksi itselleni taiteilijan työn.

Kuvasin yksissä harjoituksissa kännykkäni kameralla kun toiset maalasivat lavasteitamme. Illalla tajusin, että voisin koostaa videosta taustaa nauhoittamillemme  pohdinnoille oman työmme merkityksestä. Tajusin tekeväni itsenäistä taiteellista työtä par´aikaa kun leikkasin kuvaa ja ääntä. Ja samalla toin teokseen näkyväksi konkreettisesti taiteilijoiden työtä.

Näyttely tai esitys on aina vain jäävuoren huippu -kulunutta vertausta käyttääkseni. Piste, jossa taiteilijan teokset ovat esillä galleriassa vaatii alleen suuren määrän näkymätöntä työtä ja elämää. Hetki, jolloin teatteriesitys alkaa voi tulla vain lukemattomien työtuntien jälkeen. Kokemus taiteesta syntyy tietenkin vuorovaikutuksessa, mutta taiteilija tekee työtään myös silloin kun ei ole kontaktissa toisiin ihmisiin.

Jostain sieltä sen löysin.

Kaksi esitystä on takana ja kolme edessä. Saa nähdä mitä kaikkia merkityksiä vielä löydän esityskauden aikana ja sen jälkeen. Ensimmäisen esityksen jälkeen oli kova kritiikin jano. Kaipaus siitä ulkopuolisesta silmästä. Ksml. ei tästä projektista kirjoita arviota. Eikä todennäköisesti mikään muukaan lehti. Mikä on sikäli harmi, että tällaista ei tietääkseni ole täällä aiemmin tehty ja lehden kautta tieto olisi tavoittanut nekin, joita itse esitys ei tavoita.

Näin kun vuosi pian siirtyy viimeiselle kuulleen, alkaa katseeni tarkkailla mennyttä vuotta koosteenomaisesti. Jyväskylän Kesässä olleet Olemme kotona esitykset ja tämä Köyhtynyt nousevat tästä vuodesta uusina, erilaisina töinä omalla taiteilijan urallani.

Hurmioitunut kävi katsomassa esityksen ja hänen blogistaan voit lukea mitä siellä tapahtui:
http://hurmioitunut.blogspot.fi/2014/11/tutti-siamo-artisti.html

Esityksen voit nähdä osoitteessa Kauppakatu 8 Jyväskylä, Galleria Hoppa, Monitaidetila IKKUNA
La 22.11. Ma 24.11. Ti 25.11. klo 19, ovet aukeavat klo 18:45, Maksu omantunnon mukaan - hattu kiertää esityksen jälkeen.

Jk. Kiitos Taikelle ja läänintaiteilija Kirsi Pitkäselle tilasta, ajasta ja mahdollisuudesta!!!!

22.9.14

Tyhmyys voimavaraksi!

Olin viime viikolla Bisnes&Kulttuuri -seminaarissa Tampereella. Ajattelin mennä sinne hakemaan uusia ideoita ja ajatuksia Teatterikoneen tulevaisuutta ajatellen. Viikkoa ennen seminaaria lähetettiin kysymyksiä osallistujille pohdittavaksi. Kun sain ne ajattelin, että olen tainnut ilmoittautua seminaariin, jonka kohderyhmään en kuulu. Kysymykset olivat minulle aivan liian korkealentoisia enkä saanut niistä mitään irti. Kysymykset kuuluivat: "Mitä meidän kaikkien toimintaan vaikuttavaa 
muutosta on tulossa esim. 10-20 vuoden tai 30-50 vuoden säteellä? Millaisiin muutoksiin olette yksilöinä tai organisaatioina varautuneet? Mitä te näistä pidätte teille erityisen tärkeänä, joko uhkien tai mahdollisuuksien kautta? Millaisia mahdollisia muutoksia tulevaisuudessa nähdään johtamisessa? Mitä tulevaisuuden yritykselle merkitsee vastuullisuus? Miten me toimijoina voimme olla tukemassa menestyvää ja kilpailukykyistä yritystoimintaa? Mitä hyviä käytäntöjä on jo olemassa, jotka vievät eteenpäin positiivista kehitystä? Mitä mahdollisia vanhentuneita käytäntöjä oman kulttuuriyhteisösi toiminnassa on, joista tulevaisuudessa joudutaan luopumaan tai murtamaan? Mitä uudet, erilaiset ja rohkeat ratkaisut voivat sinun yhteisössäsi olla?"

Työnsin tuon epämielyttävän tunteen kuitenkin mielestäni ja lähdin seminaarin intoa puhkuen käyntikortit kassissa, kuten seminaarikutsussa oli kehoitettu. Seminaari alkoi verkostoitumislounaalla. Ilmoittautuessa Tampere-talon aulassa rintaansa sai omalla nimellä varustetun kyltin, jotta tietäisimme ketä me olemme ja voisimme tuijotella toistemme rintapieliä.

Menin ensin istumaan yksin erääseen pöytään, mutta ruokaa hakiessa rohkaistuin ja menin istumaan kahden tuntemattoman ihmisen pöytään. Ruoka oli hyvää ja luultavasti auttoi, koska istuin kahden keskustelua syntyi vaivattomasti. En tosin kehdannut tuijottaa heidän lappujaan kovin montaa kertaa, joten nimet jäivät unholaan.

Ruuan jälkeen suuntasimme Sorsapuistosaliin. Jokaisella oli omassa nimikyltissään kolme numeroa ja niiden mukaan vaihdoimme pöytäseuruettamme kolme kertaa. Ensimmäisessä pöydässä oli puolituttuja ihmisiä, jotka olin tavannut aikaisemminkin. Toinen oli tuttu Mikkelin näyttämöpäiviltä ja toinen heistä asui myös Jyväskylässä. Tuntui kuitenkin etten kuulu joukkoon, enkä puhu muiden kanssa samaa  kieltä, joten onneksi ohjelma alkoi. Seminaarin avasi Tampereen kaupunginvaltuuston puheejohtaja Sanna Marin. Hän puhui Tampereen kulttuuripoliittisista linjauksista ja tunsin suurta alemmuutta ollessani niinkin kulttuurivihamielisestä kaupungista kuin Jyväskylästä. Ainakin Sannan puheiden perusteella Tampere on kulttuurin edelläkävijä. Luultavasti kaikki tamperelaiset ovat kulttuurin suurkuluttajia ja elävät muita kauemmin...

Sitten oli ensimmäisen inspiraatiopuheenvuoron aika. Mikko Alatalo puhui 15 minuuttia ihan todella monesta asiasta. Mikko puhui hyvin ja paljon, mutta muistiinpanoihini en saanut muuta kirjoitettua kuin kysymyksen: Kulttuurin verotus??!!! Alv. - miksi??? Mikon jälkeen puhui ulkomailla asuva kuvataiteilija Osmo Rauhala, jonka puheenvuorosta en kirjoittanut mitään muistiinpanoja. Ja sen jälkeen seurasi ensimmäinen pöytäkeskustelu. Pöytäkeskusteluja olivat vetämässä kulttuurista kiinnostuneet, työssään ansioituneet tamperelaiset vaikuttajat.  Keskuteluja käytiin etukäteen määriteltyjen kysymysten perusteella. En ollut saanut kysymyksistä kiinni, en ennen enkä myöskään puheenvuorojen aikana. Pöydässäni kaikki ihmiset alkoivat kilvan kehua omia organisaatioitaan jotenkin viitaten käsillä olevaan kysymykseen. Kun minun vuoroni tuli minä vain mölisin jotain kulttuurin verottamisen vääryydestä. Sitten vaihdettiin pöytää. Se oli hyvä, koska hävetti omat kommentit, joista kukaan ei ollut kiinnostunut. Kuuntelimme uusia inspiraatiopuheenvuoroja, joista osittain inspiroiduin, mutta pöytäkeskusteluissa olin jokseenkin yhtä pihalla ja tunsin itseni edelleen tyhmäksi, kokemattomaksi ja kaikin puolin huonoksi.

Viimeinen inspiraatiopuheenvuoro oli Santtu -Matias Rouvalilta, joka tuli hikisenä, suoraan harjoituksista paikalle. Häntä haastatteli joku vanhempi rouva, joka selkeästi ihaili Santtu-Matiasta suuresti, enkä yhtään ihmettele. Mutta rouvan kysymykset olivat kummallisia ja niin kaukana Rouvalin hahmosta, että tilanne oli koominen. Nämä kaksi olivat kuin eri planeetoilta. Santtu-Matias ei tiennyt mihin seminaariin hänet oli pyydetty puhumaan, kenelle, mitä ja miksi. Hän vaikutti kyllästyneeltä rouvan älyttömiin kysymyksiin ja halusi tilanteesta mahdollisimman nopeasti pois. Minuun hän teki kuitenkin suuren vaikutuksen. Tämä suuri kapellimestaritähti ei yrittänytkään vastata älykkäästi hänelle osotettuihin kysymyksiin tai nöyristellä ketään vaan oli aidosti oma itsensä.

Viimeistään Santtu-Matiaksen haastattelun jälkeen tajusin miltä minusta koko seminaari tuntui: Kaikki yrittävät esittää fiksumpia kuin ovatkaan, puhua asioista mahdollisimman hienoja sivistyssanoja käyttäen ja koko jutusta ei jää mitään muuta käteen kuin kasa käyntikortteja ihmisiltä joista et ole oikeasti kiinnostunut. Minäkin tahdon olla yhtä aito kuin Santtu-Matias! Olen reilusti tyhmä, enkä väitäkään mitään muuta. Alan markkinoida itseäni tyhmyydellä: Palkatkaa ohjaaja, joka ei tiedä eikä tajua mistään mikään! Vai pitäisikö perustaa tyhmien puolue? Tämä tyhmyys alkaa selkeästi toimia, kun ideoita alkaa virrata. Älä siis kätke tyhmyyttäsi vakan alle!

Mutte teille seminaarien järjestäjät minulla on pyyntö, voitteko järjestää tapahtuman minun kaltaisille tyhmille ihmsille? Siellä ei pönötettä, asioista puhuttaan kansantajuisesti ja päämääränä on synnyttää ideoita käytännöntasolla, joissa bisnes ja kulttuuri kohtaavat niin, että rahaa virtaa kaikkiin suuntiin. Myös sen tyhmän taiteilijan taskuun.


26.8.14

Taiteilijat yrittää

Terveisiä Teatterikone Osuuskunnan kokouksesta.

Tänään käsitellään talousasioita.

"Meillä on talouspaperi melkein lopussa. Viimeinen rulla on menossa ja sekin on rutussa."

"Sen verran on pidettävä säästötalkoita tässä tilanteessa, että otetaan aina vaan puolikas arkki, ellei sitten ole oikeasti iso hätä."

*
"Hei mikä tää on tää kahdensadan velkasaatava täällä taseessa?"

"Niin joo, se oli se ennakko joka maksettiin, jota ei sitten muistettu palkanmaksun yhteydessä. Eli sulle tuli niinku ylimäärästä palkkaa siinä kuussa."

"Pistä kireet niskaan ja käy kompassilla mainoskeikalla niin eiköhän se ole sillä kuitattu."
*

"Plussalle jäätiin, se on aina positiivista."

"Laitetaanko se siis debittiin vai kredittiin?"

"En minä tiedä, laitetaan kaikki debiksen piikkiin."
*

Raportoi, Aaro

19.8.14

Mitä kuuluu Teatterikoneelle

 
Elokuu painaa täyttä haipakkaa eteenpäin. Niin painaa koko maapallokin, vaikka luonnonvarat on tältä vuodelta käytetty. "Elämme velaksi". -Taitaa olla velka, jota emme ole itse maksamassa.


Jahas, mitenkäs tästä jatketaan...

Piti kirjoittamani jostain muusta. Tuo radiosta kuultu uutinen vain takertui ajatuksiin.

Leipää ja sirkushuveja

Teatterikoneen nettisivuilla on tehty ja tehdään tarkistuksia sisältöjen suhteen. Osa vanhoista jutuista on poistunut, kuten Maukka ja Väykkä rakentavat talon. Lastenesityksistä jatkaa Pako sirkuksesta ja Max ja Moritz keppostelee. Veljekset myös keikkailevat Hyvästi tylsyys! Lastenkonsertilla.
Uutta lastennäytelmää suunnitellaan tehtäväksi Loiskiksen kanssa ensi keväänä!!! Siitä lisää myöhemmin...

Tänä syksynä kierrämme paikallisia yläkouluja forumteatterilla. Kulttuuriaitta on tilannut meiltä kymmenen esitystä. Vastaavan kiertueen tekemisestä onkin jo aikaa.

Toinen tänä syksynä kiertävä esitys on Näin kerran kirjastossa, joka tekee syyskuusta lähtien 12 keikan kiertueen Jyväskylän lähikirjastoissa. N.K.K. on yhden miehen konsertti. Konsertteihin on vapaa pääsy.

Esittelyteksti:
"Yleensä kirjastossa ollaan hiljaa.
Tässä esityksessä yleisö pääsee kuitenkin pitämään ääntä ihan kunnolla.
Vuonna 2014 joutsalaisten esikoululaisten ideoista syntyneet uudet kirjastoaiheiset lastenlaulut vievät kuulijat lukuretkelle kirjastoon, jossa on kovia hirviöitä,
kultakaivoksia ja kaivosautoja.
Ja öisin kummitukset valtaavat kirjaston varastaakseen kaikki kirjat.

Laulujen lisäksi kuulet Poppi ja Komppi tarinan
Juhlatuulella ja pääset tanssimaan kissanristiäisiin!"

IKKUNA saa jatkoa

Visuaalisten taiteiden läänintaiteilija Kirsi Pitkänen on jatkamassa Sari Ilmolan aloittamaa IKKUNA-hanketta, jossa olimme vuoden lopulla mekin mukana. Kyseessä oli esittävien taiteiden tarpeisiin vuokrattu yhteinen tila, jossa me esitimme mm. Jalat alta näytelmää.

Hanke on saamassa jatkoa vielä tämän vuoden puolella ja mekin olemme olleet kokoustamassa aiheesta. Tällä kertaa tilaan suunnitellaan eri taiteen alojen ammattilaisten yhteisproduktiota. Suunnitelmat ovat vielä alkutekijöissään, mutta kunhan ne selkiytyvät niin niistäkin lisää sitten.

-
Loppuun pitäisi kirjoittaa joku ylevä lause kaiken tämän merkityksestä tässä maailmassa ja maailmantilassa. En keksi sellaista tähän hätään, mutta uskon kaikella tällä kuitenkin olevan merkitystä.

Uskon varassa mennään.
AAro
 
 

 

14.7.14

Oma tie, oma maa, oma tupa oma lupa

Olen työskennellyt apurahalla helmikuusta lähtien. Sain puolen vuoden työskentelyapurahan Taiken Keski-Suomen taidetoimikunnalta. Ilman sitä rahaa en olisi perheeni kanssa selvinnyt alkuvuodesta ja keväästä. Pelottavaa.

Olen tehnyt samaa taiteellista työtä vapaana taiteilijana vuodesta 2009 ja aina on leipä tullut, vaikka tiukassa se on ollut. Tämä on toinen puolen vuoden mittainen apurahakausi. Olen näytellyt, säveltänyt, esiintynyt, ohjannut, lavastanut, puvustanut, järjestänyt ja kehittänyt. Ilokseni olen tänä keväänä myös päässyt osallistumaan parille (lyhyelle) kurssille, joista on saanut apuja eteenpäin.

Muutin Jyväskylään kohta kymmenen vuotta sitten ja aina toisinaan vuosien mittaan on tullut mietittyä, että olisiko Helsingissä ollut tarjolla enemmän ja mielenkiintoisempia töitä. Että mihin suuntaan tämä oma tie olisi kallistunut jos ei sittenkään olisi lähtenyt tänne. Olisinko ollut siinä tai tuossa produktiossa mukana? Olisinko löytänyt tämän tai tuon ihmisen tekemään kanssani musiikkia? Olisinko kantanaama Kannelmäen Britanniassa?

Nyt taas kun on takana Jyväskylän Kesä festivaali, jossa olen esiintyjänä mukana ehkä... viidettä kertaa? -Nyt on sellainen fiilis, että tämä on juuri se oikea tie! Teimme Teatterikoneen kanssa Kesän pääohjelmistoon esityssarjan Olemme kotona. Etsimme koteja ja tarinoita. Haastattelimme ihmisiä ja teimme haastattelujen pohjalta esityksen tämän ihmisen kotiin. Neljä erilaista kotia ja tarinaa. Neljä erilaista esitystä. Neljä päivää, kolme esitystä per tarina. Aamusta menimme kymmeneltä harjoittelemaan paikan päälle ja kolmelta oli esitys talon väelle ja heidän läheisilleen. Yleisölle avoimet esitykset olivat klo 17 ja 19. Yleisö ei saanut esityspaikan osoitetta vaan heidät haettiin kokoontumispaikalta koteihin.

Palaute jota esityksistä saimme oli upea. Keskustelut joita kävimme kodeissa esitysten jälkeen olivat voimaa antavia, ne valoivat uskoa omaan tekemiseen, taiteen merkitykseen ja ihmisiin. Moni katsoja sanoi esityksen koskettaneen niin voimakkaasti, että sitä jää työstämään mielessään pitkäksi aikaa.

Itselle koko Olemme Kotona matka antoi paljon. Työkalupakki tuli tuuletettua ja sinne kerääntyi paljon tarpeellista materiaalia tulevia töitä varten.

Tietenkin tähän tiehen, kuten kaikkiin, kuuluu myös mietintä niistä muista teistä, niistä joita ei valinnut. Mutta ehkä tärkeintä on, minkä tien ikinä kulkeekaan, että valitsee sen.

Aaro, apurahataiteilija

3.5.14

Irti häpeästä!

- En uskalla mennä kysymään. Menenkö? Pakkohan se on mennä. Mutta hävettää. Jos ei ole yhtään varausta. Taaskaan. Mitä se lipputiskin tyttökin meistä ajattelee? Että onpa ressukoita. Kai silti on mentävä kysymään. Tietääpähän sitten. Jos kukaan ei tule, niin voi pestä meikit pois ja lähteä kotiin. Luikkia hiljaa takaovesta ja toivoa, että ensi kerralla tulisi joku. Entä jos tulee vain muutama? Pakko kuitenkin esittää, kun ne on tänne asti tulleet. Mutta vähän niitäkin nolottaa, kun ei ole ketään muita. Ennen esitystä ne ajattelee, että me ollaan ihan paskoja ja siksi  täällä ei ole muita ja niiden tekee mieli lähteä pois. Mutta meitähän on kehuttu. Hyvä kritiikki ja mahtavia kommentteja niiltä puolitutuilta, jotka on saatu katsomoon. Saattaahan joku tuntematonkin tykätä esityksestä. Mutta on se silti noloa. Ne sanoo kavereille, että kävi katsomassa jotain esitystä ja siellä ei ollut ketään muita. Että mikä niissä on vikana. Niinpä. Mikä meissä on vikana?!

Edellä pääni sisäistä puhetta ennen Pako sirkuksesta esityksiä. Meillä on ollut 6 esitystä ja 4 on jäljellä. Ensi-illassa oli ihan mukavasti väkeä, jotain 40-50 (suurin osa kutsuttuja), toisessa oli joku vähän isompi ryhmä ja sen jälkeen kourallinen per esitys. Pohjat oli 6 ihmistä. Tänään oli 10, joista puolet sukulaisia. Ei hyvältä vaikuta. Tästä ei tainnut tulla hittinäytelmää. Peukkulan auditorioon mahtuu reilu 100 ihmistä. Kyllähän se tyhjyyttään on kumissut, mutta häpeän tunteella se on täyttynyt monikertaisesti. Tuntuu, että on epäonnistunut ihmisenä, näyttelijänä, teatterintekijänä... että on luuseri kaikinpuolin. Siitä kasvaa pelkokierre ennen seuraavaa esitystä. Ei haluaisi mennä sinne, koska joutuu kohtaamaan sen kamalan tunteen.

Häpeään on monta syytä. Suurimmat syyt ovat on raha, kunnia ja ajan tuhlaaminen. Se, että väittää olevansa ammattilainen, vaikka ei tästä palkkaa käteen jää koska meillä ei ole mitään apuraa takana ja kaikki mahdolliset tulot ovat riippuvat lipputuloista. Ja kun lapset kysyvät aikuisina, että missä sinä äiti olit, kun me oltiin pieniä, niin minä voin sanoa, että häpäisemässä itseäni, ilmaiseksi.

Tänään kovasti mietin, että mistä tämä katsojapula johtuu. Kaupungissa ei ole ollut mitään muita lapsille suunnattuja esityksiä. Liput tietysti maksavat, mutta jos samalla hinnalla pääsee Peukkulaan leikkimään ja teatteriin, ei hinta minusta ole päätä huimaava. Keksin kuitenkin muutamia mahdollisuuksia:
a)Ihmiset ovat laiskoja ja kotisohva on kivempi vaihtoehto.
b)Lapsia ei uskalleta tuoda katsomaan tuntematonta esitystä ja tuntematonta tekijää.
c)Markkinointi kusee.
d)Kukaan ei tiedä, että on tälläinen esitys.
e)Meitä vihataan.
f)Minua vihataan.
g)Muualla on kivempaa.

En tiedä todellista syytä, mutta sen tiedän, että lopetan nyt tämän häpeämisen. Minä en ole yhtä kuin työ, jota teen. Pohjimmiltani olen ylpeä siitä mitä me teemme, vaikka se ei tavoittaisikaan katsojia. Ja voimme oppia tästä! Olemme uskaltaneet tehdä jotain omaa ja jos se ei kiinnosta yleisöä, sitä ei ole järkevää tulevaisuudessa jatkaa. Mutta meillä on vielä neljä Pako sirkuksesta esitystä Peukkulassa jäljellä ja ne me esitämme tuli sinne ketään tai ei. Voit tulla vaikka katsomaan :D

24.4.14

Festivaaleja

Jooh,

olin tyttäreni kanssa Jyväskylän Kesän ohjelmistoinfossa eilen. Ihan mielettömiä esiintyjiä tulossa Jyväskylään kesällä! Melko muikeata olla itse mukana samassa ohjelmistossa...

Neljä festivaali-iltaa (ja päivää) menee eri kodeissa Olemme kotona esityksen merkeissä. Kahden näyttelijän esitykset tehdään kotinsa ja tarinansa jakaneiden ihmisten koteihin. Joka kodissa on oma tarinansa. Vaikka etukäteen jo hengästyttää niin silti haluan päästä myös itse näkemään esityksiä Kesässä. En nyt tässä muista mitä kaikkea siellä on, mutta mene ja katso itse http://www.jyvaskylankesa.fi

Huomenna alkaa ylioppilasteatterifestivaali täällä Jyväskylässä. Luvassa on paljon esityksiä. En lähde vielä määrittelemään, millaisia esityksiä. Ilokseni minut kutsuttiin raatiin antamaan palautetta ryhmille. Se takaa sen, että näen esityksiä ainakin kolme. Toivottavasti osaan myös puhua tekijöille esityksen jälkeen. Tämä on kolmas kertani missään raadissa. Vuonna 2000 olin Kankaanpään Ramppikuumeen tuomaristossa melko hiljainen jäsen. Joitain vuosia sitten olimme Annun kanssa tuomaripari TeatteriAallossa ja silloin osasin jo jotain sanoakin. Tällä kertaa pääsen ruotimaan esityksiä vanhojen kaupunginteatterin työkavereiden, Anssi Valtosen ja Merja Levon kanssa. Mielenkiintoinen viikonloppu edessä.

http://www.syty.fi/festivaali/

Loppukaneettina muistuma Unelmapeli keikalta Joutsasta viikko-kaksi takaperin. Haastattelin päähenkilöksi valikoitunutta Aapon hahmoa, joka kertoi voittaneensa Karne-vaalit, -hänet siis oli valittu vuoden Karneksi, oliko se nyt Sipoossa vai missä lie, en koskaan oikein muista improkeikkojen faktoja jälkikäteen. Mutta, mutta...
Saa nähdä kuka voittaa Festi-vaalit.

Käykäähän teatterissa!

16.4.14

Hengähdystä kohti

Tuntuu, että on juossut tätä työelämää ja muutakin elämää pitkään kovalla sykkeellä ilman kunnollisia taukoja. Välillä se tuntuu oikeinkin mukavalta, eikä lomaan tunnu olevan tarvetta. Nyt on tarve.

Viime viikolla meillä oli Pako sirkuksesta -näytelmän ensi-ilta Seikkailupuisto Peukkulassa. Aikaa hajoittelulle tuntui olevan sitten kuitenkin kovin vähän ja loppurutistus tuntui koko kehossa suurena väsymyksenä. Maaliin kuitenkin hienosti päästiin ja kriitikko Maija-Liisa Westman arvioi esityksen onnistuneeksi. 

Näytelmä oli ohjaaja Orasen debyytti ja se vaikutti prosessiin siten, että Kirsin kanssa toimimme sekä näyttelijöinä etttä tutoreina, mikä hajotti näyttelijäntyöhön keskittymistä. Mutta loppua kohden Oranen löysi itsestään ammatillista itsevarmuutta ja kantoi ohjaajan vastuun hienosti. Seuraava kerta on meille kaikille varmasti helpompi.

Minä olen diettiviikolla viisi. Kiloja on tippunut vaa'asta riippuen 2-7. Killerin vaaka ei edelleenkään anna minulle mitään armoa. Oma vaakamme sen sijaan on kanssani paremmin yhteistyössä. Tiukkaa treeniä en ole ehtinyt/jaksanut toteuttaa muutamaan viikkoon, mutta Pako sirkuksesta esityksessä saa itsensä kyllä hyvin hikeen ja tunnin aamulenkit ovat edelleen ohjelmistossa. Olen siis aika tyytyväinen, että olen jaksanut olla tiukkana kaiken tohinan keskellä.

Tulevana pääsiäisenä aion vapauttaa itseni työstä ja dieetistä ja nauttia. Olen todella sen tarpeessa. Kun katson kalenteria tulevan kesän osalta siellä on kolme ensi-iltaa ja kaikenlaisia muita työkeikkoja. Lepoa siis ja virtaa akkuihin!

Rentouttavaa pääsiäistä!

-Annu

23.3.14

Vapaata piereskelyä


Ensimmäinen viikko treeniä on nyt takana. Nyt näyttää siltä, että tällä näyttelijällä on mahdollisuus näyttää vähän pienemmältä Pako sirkuksesta ensi-illassa! Viikko on sujunut yllättävän hyvin ja kuten kuvassa näkyy on kotitreenin jälkeinen olo onnellisen omenainen. Painokin on lähtenyt tippumaan, mutta eri vaaoista johtuen en pudotuksesta voi olla ihan varma, mutta jos sanon 2-3 kiloa en ainakaan valehtele. Jee!

Olen käynyt tällä viikolla viitenä aamuna noin tunnin lenkillä heti herättyä. Se on useimpina aamuina ollut mahtavaa. Vain perjantai teki poikkeuksen, kun lähdin metsäreitille, enkä tiennyt mistä se menee. Niinpä harhailin metsässä ja tulin puolentoista tunnin sekoilun jälkeen puolikuolleena kotiin. Oli energiat aika vähissä. Mutta ne kohosivat iloisesti, kun muistin illaksi sopimani saunatreffit ystäväni kanssa. Ystävän tapaamisen lisäksi mieltä piristi punaviini, jota olin päättänyt nauttia perjantain kunniaksi. Punaviiniä ei kyllä mainittu dieettiruuissa, mutta koska sen nauttimista ei erikseen kielletty, ajattelin että sillonhan se on sallittu :D Kyllähän nautintojakin täytyy olla, mutta kohtuudella... Lauantain pidin dieettivapaata, koska meillä oli mieheni kanssa parisuhdepäivä ja kaikenlaisia hemmotteluja herkkuineen. Sunnuntai aamuna se näkyikin heti vaa'alla, mutta päätin olla vetämättä siitä pultteja ja palata taas sunnuntaina ruotuun.

Tähän kunto-ohjelmaan kuuluu lenkkien lisäksi neljänä päivänä treeniohjelma. Tein sen kolmena päivänä kotona ja yhtenä päivänä korvasin sen käymällä ryhmäliikuntatunnilla. Olen jotenkin vierastanut kotona treenaamista, mutta nyt olen löytänyt sen ilot. Saa luukuttaa mitä musiikkia haluaa ja voi piereskellä vapautuneesti, huippua!

Jatkan iloisesti ensi viikkoon ja pistelen rahkaa nyrpistelemättä poskeeni. Ja nyt kun vanha vaaka löytyi kellarista, puhdistettiin pölystä ja vaihdettiin patterit pysyy kilojenkin kanssa paremmin kartalla. Jos kiloja on tippunut se kolme, niin pudotusta on jäljellä seitsemän kiloa. Katsotaan miten naisen käy!

21.3.14

Sunnuntaina soi Kurkiauran koululla


Sunnuntaina klo 15 on ensimmäinen KyläKouluMuistoKonsertti.

Hienoja biisejä. Toivottavasti saamme ne toimimaan ja toivottavasti saamme yleisöä niitä kuulemaan. Jännittääkin aikalailla. En ole ikinä tehnyt vastaavaa. Ninan kanssa on ollut hauskaa treenata. Molemmilla on oma, tunnistettava tyylinsä tehdä biisejä ja se tekee konsertin sisällöstä raikkaan tuntuisen.

Taidemajakka hankkeen tiimoilta on kolme konserttia ja kuka tietää, josko tästä urkenisi enemmänkin keikkaa. Nämä laulut kertovat entisajan koululaisten elämästä ja maailmasta. Näitä voisi hyvinkin ajatella soittavansa niin tämän päivän koululaisille, kuin jo varttuneeseen ikään ehtineille entisille koululaisille.

Mutta on vielä on treenattava.

Tuossa hieman esimakua sanoituksista:


* * * * *
OPETTAJA HUUTAA -HUUTAA NIIN KUIN HYEENA, NAPPAA KIINNI NISKASTA JA SE ON MENOA
KENKIEN JOUKKOON, NAULAKON ALLE SURUTTA

MIETI SIELLÄ TEKOSIAS, MIETI MIKSET TAHDO TOTELLA
MIETI SIELLÄ TEKOSIAS, MIETI MIKSET NOUSSUT AJOISSA...
* * * * *
JO PIENENÄ TYTTÖNÄ, MÄ TIESIN ETTÄ, PERHEENÄITINÄ, MÄ OON ONNELLINEN
MUL ON MONTA LASTA, HYVÄ TALO HYVÄ MIES, JA AMMATTINA LASTENTARHANOPETTAJA
VAAN, KUINKA OLLAKAAN, OMIA POLKUJAAN, ELÄMÄ JOHDATTAA...

* * * * *

AAMUISIN SOI HARMOONI SIELLÄ SEISTIIN JA VEISATTIIN
AAMUNA KUUMANA AURINKO PAISTOI JA KAADUIN MÄ KANVEISIIN.

SILMISSÄ MULLA MUSTENI JA MUUTA MÄ MUISTANUT EN-
KUIN OPETTAJAN KASVOT JA HIUKSET SEN SE OLI NUTTURATUKKAINEN.

* *  * * *

KESÄ OLI KAUNEIMMILLAAN, SODAN PITI OLLA TAKANA
KUN ALOIN KOULUMATKOJANI YKSIN MINÄ KULKEA


* * * * *

Muun muassa tuollaisissa maisemissa siis liikutaan.
Tervetuloa kuulemaan, konsertteihin on vapaa pääsy.
Joku siellä varmaan myy kahviakin :)

T: Aaro

18.3.14

Läski liikkuu!

Ajattelin avautua täällä dieetistäni, jotta saisin sen varmasti toteutumaan, kun olen siitä julkisesti uhonnut. Kaikki alkoi muutama viikko sitten, kun luin meidän kirjallisuuspiiri kirjaa, Vaimotesti, jossa päähenkilöllä on autistisia piirteitä ja hän tekee päätelmiä ihmisistä heidän ulkonäkönsä ja käyttäytymisen perusteella, eikä tunnetasolla. Hän muun muassa arvioi aina jokaisen painoindeksin. Vielä en voi kertoa mitä mieltä kirjasta olin, koska kirjallisuuspiiri on pitämättä ja siihen saakka mielipiteeni on salaisuus. Kirjan innoittamana päädyin laskemaan myös oman painoindeksini netistä löytämälläni laskurilla. Se kertoi minulle järkyttävän tuloksen, olen lievästi ylipainoinen!

Tiedän, että mahani on vähän möhö, eikä takalistonikaan ole kovin kiinteä, mutta en ole silti ajatellut itseäni sillä tavalla lihavaksi. Tai olen kieltäytynyt ajattelemasta tätä asiaa. Kyllähän Jalat alta videotaltiointia katsoessani ihmettelin, että näytänpä pulskalta näyttämöllä, mutta sivuutin asian ja ajattelin kuvan lihottavan. Mutta avautuessani painoindeksistäni ystävälleni, hän totesi tylysti, että kyllähän me se ollaan huomattu. Eli pakkohan minunkin on uskoa, että olen lievästi ylipainoinen ja keski-ikäinen (lehdessä sanottiin keski-iän olevan 35-65) nainen.

Pyörittelin asiaan muutaman päivän mielessäni ja viimeinen niitti tuli, kun katsoin Jutan superdieetti -ohjemaa telkkarista. Mietin, että jos tuo kotiäiti Tampereelta pystyy tuohon, niin kyllä pystyn minäkin! Päätin aloittaa 6 viikon rääkin ja tavoitteeni on pudottaa 10 kiloa. Lähtöpainoni oli 69 kiloa eli onnistuessani painan 59. Dieettiin kuuluu tiukka ruokavalio ja paljon urheilua. Rahkaa syön päivässä 750 g marjojen kanssa, sekä kanaa, kasviksia ja kananmunanvalkuaista. Liikuntaa on vähintään neljänä päivänä. Aamulla tunnin lenkki, sekä myöhemmin lihaskunto treeniä. Lenkit ja lihaskunnon voi tehdä myös eri päivinä, mutta kaksi liikunta-annosta samana päivänä antaa aineenvaihdunnalle kyytiä.

Minulla on nyt kaksi päivää takana. Aamuisin olen käynyt koirien kanssa tunnin reippaalla kävelyllä. Se on ollut ihanaa! Aurinko on paistanut ja keho on herännyt mukavasti uuteen päivään. Ruokavaliokin on tuntunut ihan toimivalta, mutta voi olla että sen yksipuolisuus alkaa 6 viikossa tökkimään, saa nähdä. Tänään tein ensimmäinen lihaskuntotreenin. Se on tietty sarja ja jokaista liikettä toistetaan 20 kertaa. Sarja toisetaan 3 kertaa ensimmäisellä viikolla. Sarjassa on yksi liike, joka saa minut melkein itkemään kivusta. Askelkyykky, jossa polvi osuu lattiaan joka toistolla. Molemmille jaloille tulee se 20 toistoa eli yhteensä 40 askelta. Aiiiii! Voihan se olla, että viikkojen aikana alan rakastaa tuota liikettä ja nautin sen aiheuttamasta kivusta, mutta vielä tänään ei tuntunut siltä. Tyttäreni yritti parhaansa ja kannusti minua urhoollisesti, vaikka huusin ja kiroilin kiertäessäni alakertaa ympäri kyykäten naama punaisena.

Lähtöpainon mittasin liikuntakeskuksen puntarilla ja kun kotipuntarilla kokeilin, mittari näytti jotain ihan muuta. Tosin kotivaakamme lukemat muuttuvat sen mukaan missä kohdassa jalat puntarilla ovat, joten ehkä jatkossakin uskon enemmän liikuntakeskuksen puntariin. Kotipuntarin mukaan muutama kilo olisi jo tippunut, mutta se on enemmän arvausta kuin tietoa. Mutta voihan se olla, että nesteet kehossa olisivat lähteneet liikkeelle.

Meillä on Pako Sirkuksesta lastennäytelmän ensi-ilta 12.4. Seikkailupuisto Peukkulassa. Näyttelen esityksessä 10-vuotiasta tyttöä, joka on kasvanut ja elänyt sirkuksessa. En haluaisi saattaa lapsia itkunpartaalle olemuksellani, joka sopisi tällä hetkellä sirkuksen friikkiosastolle paremmin kuin tytön rooliin, joten aion taistella. Nuorta minusta ei enää saa, mutta laihemman ehkä. Toivossa on hyvä elää!

Raportoin tänne edistymistäni, hyvää viikkoa kaikille!

10.2.14

Kukaan ei rakasta mua!

Tänään ne saapuivat. Apurahapäätökset. Kaiken sen odottamisen ja jännittämisen jälkeen tuli suuri pettymys. Minulle ei myönnetty apurahaa. Siinä luki EI!!!

Päässä alkaa hurja myrsky ja tunteet lyövät yli laidan: "Minut torjuttiin. Minä en kelpaa. En ole tehnyt tarpeeksi arvokasta työtä. Minun taidettani ei arvosteta. Enkä edes ole mikään taiteilija. Minua ei rakasteta. Hävettää. Olen surkea tyyppi."

Sitten vedän henkeä. Pyyhin harmituksen kyyneleet. Ja yritän ajatella positiivisesti. Meidän taloudessa toinen sentään sai apurahaa puoleksi vuodeksi. Voimme järjestellä laskuja ja siirtää eräpäiviä. Miehellä on töitä joista voi ottaa palkkaa vähän ennakkoon. Me selviämme sittenkin tämän kevään. Mutta ei turhia juhlita tai reissuja tehdä. Niin on asennoiduttava.

Työlista tekemättömistä töistä odottaa edelleen työpöydällä, vaikka rahahanat eivät auenneetkaan. Motivaatio on kyllä hukassa. Ehkä se tulee. Tai sen on tultava, koska olen luvannut tehdä ne työt. Ja jos en tee niitä töitä, ei ole mitään mahdollisuutta saada niitäkään tuloja joista mahdollisesta lipunmyynnistä tulee. Ja onhan ne tosi kivoja produktioita. Ihanien ihmisten kanssa. Murehdin vielä hetken kurjaa kohtaloani ja sitten alan taas taitelijaksi. Vai pitäisikö tehdä lotto?

5.2.14

Apua, apuraha!

Odotus tuntuu piinaavalta. Miksei päätökset jo tule! Ravaan postilaatikolla ja tarkistan netistä tunnin välein onko joku taho jo päivittänyt sivunsa. Hakemukset piti jättää lokakuun lopussa ja vieläkin on vain odotettava. Olen hakenut työskentelyapurahaa koko vuodeksi ja muutamia projektikohtaisia apurahoja. Nyt on siis monta onkea järvessä!

Välillä olen varma, että saan apurahaa: "Minä olen tehnyt kaikkia hienoja juttuja jo monta vuotta ja hakemus oli hyvä!" Välillä iskee epätoivo: "Ei minusta ole mihinkään, siellä on niin monta minua parempaa hakijaa, että eivät ne kuitenkaan anna."

En minä ensimmäistä kertaa ole apurahaa hakemassa. Mutta ennen en ole ollut näin uhkarohkea. Jättänyt kaikkea yhden kortina varaan. Sen apurahakortin. Olen täysin työllistetty koko kevään kaikkien lupaamieni projektien kanssa, mutta niistä tulee rahaa vain siinä tapauksessa, jos tulee tarpeeksi lipputuloja. Ja esitykset ovat vasta kesällä eli sekin mahdollinen raha tulee vasta silloin. Tässä tilanteessa on ihan kiva, että toinen lapsista on vaikeasti kehitysvammainen ja saan omaishoidontukea muutaman sata euroa kuussa. Huono vitsi, mutta tässä tilanteessa menköön.

Hain ensimmäistä kertaa vuoden työskentelyapurahaa. Vuodesta on jo ensimmäinen kuukausi mennyt, mutta päätökset eivät ole tulleet. Se syö vähän työskentelymotivaatiota ja pistää ihmettelemään koko systeemiä. Tänään en kestänyt enempää odotusta vaan soitin Taiken Keski-Suomen toimipisteeseen. Huomenna on kuulemma SE kokous, jossa minun tulevaisuudestani päätetään. Mietin, että pitäisikö soittaa kaikki taidetoimikunnan jäsenet läpi ja anella rahaa, mutta tajusin, että se voisi vaikuttaa heidän päätöksiinsä negatiivisesti. Huomisen kokouksen jälkeen päätökset kuulemma saapuvat viimeistään kahden viikon sisällä kotiin. Toimistossakin oltiin sitä mieltä, että systeemi on järjetön, mutta toimikunta täällä joutuu odottamaan Helsingin päätöksiä ennen kun voivat tehdä omansa. Ymmärrän tavallaan, mutta kyllä se silti harmittaa.

Olen tällä uhkarohkeudella ajanut itseni ja perheeni sietämättömään tilanteeseen. Jos rahaa ei tule, täytyy soittaa pankkiin ja anoa lainanlyhennyksien jäädyttämistä ainakin kevään ajaksi ja varata työkkäristä sekä kirpparilta aika.Tämä on toki monelle ihmiselle arkipäivää näinä aikoina, enkä minä sääliä sillä yritä kalastaa. Ehkä yritän avata kulissien takaista elämää ja sitä miten joskus omasta työstään innostuu niin paljon ettei ajattele järkevästi. Katsotaan mihin se johtaa.

28.1.14

Mitä muistat kyläkoulusta?

"Meillä kävi venäläisiä -siis neuvostoliittolaisia tietenkin silloin, tutustumassa kouluumme kun olin ensimmäisellä tai toisella luokalla. Kaikki saivat heiltä hienoja rintamerkkejä, joita sitten vaihdeltiin keskenään."

"Yksi poika tuotiin ekalle luokalle sairaalasängyssä. Hän oli ollut kesällä onnettomuudessa ja tuli joitain viikkoja myöhässä kouluun. Opettaja sanoi meille, ettei onnettomuudesta sitten kannata puhua hänen kanssaan. Mitä lie ajatellut? Tuntuu näin jälkikäteen huonolta ohjeelta."

Nämä muistot nousivat itselleni mieleen kun aloin miettimään omia ensimmäisiä vuosia pienessä koulussa.

Mitä muistoja sinulle nousee kun muistelet?

Osana Taidemajakka-hanketta Teatterikone toteuttaa KyläKouluMuistoKonsertin. Konsertti pidetään Kurkiauran ja Mieskonmäen kouluilla, sekä Rutalahden nuorisoseurantalolla. Konserttia varten säveltäjät Nina Loimusalo ja Aaro Vuotila keräävät ihmisiltä muistoja kyläkouluista.

Mitä muistoja kyläkoulu herättää, omia tai kuultuja juttuja ja tarinoita? Millaisia opettajia? Mitä leikkejä leikittiin? Mitä ruokia syötiin? miten koulumatkat sujuivat?

Tarinat voi jättää kirjoitettuina Joutsan kirjastoille tai lähettää sähköpostilla osoitteeseen aaro(a)teatterikone.fi Liitä mukaan yhteystiedot, mielellään puhelinnumero, josta voi tarpeen tullen tarkistaa tarinan yksityiskohtia. Jos tahdot kertoa tarinasi puhuen niin voit myös soittaa numeroon 040-5732420/Aaro. Muistoja kerätään helmikuun 2014 loppuun saakka. Sen jälkeen alkaa kiivas sävellystyö.

Muistoja ja tarinoita tai niiden osia käytetään uusien laulujen säveltämiseen. Konsertit ovat kaikille avoimia ja pääsymaksua ei peritä. Konsertin yhteydessä voi olla paikallisen seuran tai yhdistyksen järjestämää kahvilatoimintaa. Myös muut toimijat ovat tervetulleita tapahtumaan mukaan esittelemään toimintaansa. Ota yhteyttä niin mietitään yhdessä!
KyläKouluMuistoKonsertti
Nina Loimusalo, piano ja laulu
Aaro Vuotila, kitara ja laulu

Kurkiauran koulu                      su 23.3. klo 15:00
Mieskonmäen koulu                la 29.3. klo 13:00
Rutalahden Ns-talo                  ke 16.4. klo 18:00

Konsertin kesto on toistaiseksi avoin, koska yhtään laulua ei ole vielä tehtynä. Ohjelma tulee olemaan joka paikassa konsertin osalta sama.

Asiasta saa kertoa eteenpäin kaikille kiinnostuneille ja heillekin, jotka eivät vielä tiedä olevansa kiinnostuneita. Mitä enemmän saamme muistoja, sitä varmemmin saamme sävelletyksi upean konsertin. Ja mitä enemmän saamme kuulijoita, sitä laajemmalle pääsemme muistoja jakamaan.

Tervetuloa jakamaan muistoja kanssamme!

Kunnioittavasti: Aaro Vuotila ja Nina Loimusalo
Voit jättää omia muistojasi myös kommenttina tähän alle.

8.1.14

Muistoista lauluja

Semmoinen fiilis on ollut jonkin aikaa, että tahtoisi ihan rauhassa tehdä taidetta ihmisille miettimättä miten maksaa laskut. Että olisi mukava toimia taide edellä. Olla rohkea ja tehdä asioita, joita haluaa itse tehdä, käsitellä aiheita, joihin itse tahtoo paneutua -ei niitä, joita kuvittelee ihmisten tahtovan nähdä tai kuulla. Se kun on kuitenkin mahdoton niputtaa ihmisten odotuksia ja tarjota jotain omaperäistä, josta kaikki tykkäävät.

Jotakuinkin näistä ajatuksista on kummunnut omalta osaltaan Kyläkoulumuistokonsertti. Ainakin ajatukset ovat olleet läsnä tätä suunnitellessa.
Nimen voi tapauksesta riippuen painottaa käsittämään muistoja kyläkoulusta tai muistokonserttia kyläkoululle. Tarkoituksena on kerätä muistoja Joutsan kyläkouluista ja järjestää jokaisella konsertti. Kouluja on kolme, mutta yhdessä konsertti ei onnistu sisäilmaongelman takia vaan se järjestetään nuorisoseurantalolla koulun sijaan. Sillä kertaa kyse on siis enemmän muistokonsertista.

Laulut sävelletään kerättyjen muistojen pohjalta. Pääsen tekemään yhteistyötä Nina Loimusalon kanssa joka on säveltänyt upeaa musiikkia mm. Teatterikoneen näytelmiin Happohotelli ja Paska äiti. -Mikä on tosi hauskaa, se tuo varmasti omaan tekemiseen taas jotain uutta.
Kyläkoulumuistokonsertti on osa Taidemajakka-hanketta josta lisää tietoa tästä (linkki aukeaa omaan ikkunaan)

 "Taidemajakka ei ole yksi paikka,
taidekeskus tai tapahtuma Järvi-Suomessa,
vaan teosten, tapahtumien ja tarinoiden sarja."


Jos sinulla tai tutullasi on muistoja kyläkouluvuosilta, erityisesti Joutsassa, niin jaa muistosi kommenttiosioon tai lähetä minulle sähköpostia otsikolla "koulumuistoja" osoitteella aaro(a)teatterikone.fi

Jk. Perjantaina 24.1. Joutsan kirjastolla on 150-v juhlavuoden iltajuhla klo 18
Tervetuloa paikalle jakamaan muistoja ja kuulemaan lisää hankkeesta. Silloin esitän myös kirjastoaiheisia lauluja, jotka siihen mennessä ovat syntyneet työpajoissa joutsalaisten lasten kanssa.

Niin ja upeaa uutta vuotta, onhan tämä vuoden eka Sanakonekirjoitus!
T: Aaro