23.10.07

Ensimmäinen yleisö


Kyllä jännitti! Miten se ensimmäisen yleisön kohtaaminen onkin niin vatsanpohjaa vääntävä tapahtuma. Esitys meni periaatteessa hyvin, eikä kukaan lukiolaisista kävellyt kesken ulos. Tosin ei sieltä ulos olisi päässytkään, koska kesken kaiken joku kurkisti saliin ja lukitsi hädissään oven sen sulkiessaan. Yleisöstä kuului naurua, mikä tietysti ilahdutti. Se on sellainen kuuluva osallistumisen merkki. Olin niin hädissäni, etten uskaltanut kunnolla katsoa ihmisiä, joten en tiedä mitä muuta yleisössä tapahtui. Kaikki tämä jännitys sai minussa aikaan sellaisen hurjan nopeuden. Paahdoin kaikki kohtaukset sellaisella vauhdilla, että Minna sai tehdä töitä pysyäkseen mukana. Kiire aiheutti puheeseen änkytystä ja esityksen jälkeen eräs tuttu kommentoikin, että vähän takeltelua oli repliikeissä. No, onpahan parannettavaa tämän päivän ennakkoon. Eiliseen sekoiluun antoi lisäpotkua myös pelikone, jota rummutettiin sellaisella tahdilla, että melkein luuli olevansa kasinolla.

22.10.07

Hiekkalaatikko Huttulassa


Eilinen päivä kului joutuisasti Joutsassa. Pääsimme vihdoin testaamaan näytelmän toimivuutta huoltoaseman kahvilatilaan ja se toimi! Hurjaa miten teatterin saa rakennettua melkein mihin vaan ja miten tila muuntuu meidän mieltämäksemme teatteriksi. Kyllä siinä jonkun verran tarvitsee kekseliäisyyttä ja lihasvoimaa, mutta on se sen arvoista!

Aikaisemmat esitykset Huttulassa ovat olleet salin puolella, mutta nyt halusimme intiiminpää tunnelmaa ja siirryimme kahvilan puolelle talon etuosaan. Ratkaisu oli hyvä, koska saimme vallattua koko alueen itsellemme ja ihmiset ohjattiin salin puolelle ruokailemaan ja kahvittelemaan. Me saimme myös hauskat äänitehosteet, kun pelikoneet ovat suoraan näyttämön takana. Eilisiin harjoituksiin lisäpotkua tulikin rutkasti, kun piti taistella kiinnostavuudesta tuplausäänen kanssa! Ihmiset olivat kuulemma kiinnostuneina kyselleet, että mitä sermien takana tapahtuu, kun sieltä välillä kuului kovaäänisiä huudahduksia. Mm. lause "meille tulee vauva!" oli herättänyt hilpeyttä.

Totomiehet, jotka ovat viimeiset 10 vuotta (nyt ehkä liiottelen) seuranneet raveja kahvilan puolella, olivat hiukan hämillään kun teatteri valloitti heidän urheiluareenansa. Heille oli järjestetty totopaikka toiseen tilaan, mutta tottumus oli kovassa. Mies jos toinenkin kävi tiukasti pyörimässä lavasteissa ja etsi kuumeisesti muita totoajia...

Meillä on tänään kenraaliharjoitus, jota lukiolaisluokka tulee katsomaan. Jännittää mitä he näytelmästä sanovat ja miten ottavat jutun vastaan. Ensi-iltakin häämöttää perjantailla.

1.10.07

Miksi teatteria tehdään / katsotaan?

Meillä oli eilen Hiekkiksen treenit. Viime harjoitus oli päättynyt jonkinmoiseen kaaokseen, kun eräs ahdistunut näyttelijä (saatoin olla minä) ei ymmärtänyt mistä tekstissä on kysymys ja purki omaa huonouden tunnetta ohjaajaan. Siitä seurasi, että käsikirjoittaja-ohjaaja meni itseensä, luki tekstin analyyttisesti läpi ja teki radikaaleja muutoksia. Muutokset käytiin yhdessä läpi ja todettiin, että ne toivat käsikirjoitukseen hyviä lisäahdistuksia ja selkeyttivät rakennetta. Ehkä joskus kannattaa kriiseillä, se saattaa olla hyvästäkin... vaikka se saa minunlaisessa huono itsetuntoisessa näyttelijässä aikaan syyllisyyttä, että on hankala ja vielä tyhmä. Mutta tällä aasinsillalla halusin päästä varsinaiseen aiheeseen.

Mika kysyi eilen ohimennen harjoituksissa, että mietinkö koskaan miksi teen teatteria. Vastasin, että päivittäin. Onhan tämä aivan järjetöntä hommaa. Tavallaan. Sitä treenaa monta kuukautta jotain esitystä, eikä koskaan ole takuita kiinnostuuko siitä kukaan. Se on joka esityksen kohdalla yhtä iso kysymysmerkki. Toki on niin sanottuja hittinäytelmiä (niin kuin Viulunsoittaja, jota miehenikin veivaa isolla talolla...) jotka tuovat katsojia. Mutta ei niissäkään välttämättä aina onnistuta ja pienillä teattereilla ei ole sellaiseen varakaan. Tämä teatterintekemisen probleema on taas tässä vaiheessa elämää pinnassa, kun ensi-ilta on kolmen viikon päästä.

Urani kamalin kokemus oli muutama vuosi sitten kun kirjoitin ja ohjasin jutun erääseen harrastajateatteriin. Siitä oli vain kaksi esitystä, koska kukaan ei halunnut tulla katsomaan sitä. Ei siis kukaan, kaikki muut esitykset peruttiin paitsi ensi-ilta ja Yläkaupunginyössä ollut ilmaisesitys. Se oli kyllä nöyryyttävää jos mikä. Syy jää hämärän peittoon. Aihe oli ajankohtainen, lehtikin kirjoitti, mielestäni juttu oli ihan hyvä, mutta ketään ei vaan kiinnostanut. Siinä vaiheessa mietin, että oliko tämä nyt tässä, minun teatterin tekemiseni. Pitäisikö vaihtaa alaa. En pystynyt, kun en muuta osaa tai halua. Teen tätä koska minulla on siihen joku sisäinen pakko ja ainakin silloin tällöin uskon, että teatteri antaa katsojalle jotain. Tässä surullisessa tapauksessa, toivottavasti prosessi oli edes näyttelijöille hyvä kokemus, koska katsojia ei juuri ollut...

Ja mikä on onnistunut esitys? Onko se sellainen, jonka näkee 100 000 ihmistä ja se saa huomiota kansainvälisesti vai sellainen joka estää yhden ihmisen riistämästä itseltään hengen?
Miksi katsoja ylipäänsä kiinnostuu jostain esityksestä? Miksi ihmiset katsovat teatteria? Mikä sinut saa lähtemään teatteriin?