25.9.17

98 päivää selvinpäin - Kuukausi täynnä!

Tänään on kulunut tasan kuukausi tämän projektin aloittamisesta. Mahtavaa! Olo tuntuu hyvältä ja mieli tasaiselta. Mukava on ollut myös huomata, että tämä projekti on vaikuttanut myös puolison alkoholin käyttöön. Hän oli seuranani selvinpäin viikonlopun ensi-iltajuhlissa ja lähdimme samaa matkaa kotiin. Seuraana päivänä jaksoimmekin lähteä heti aamupäivällä seikkailupuistoon ja nauttia auringosta täysin rinnoin. Jotenkin toivon, että pahimmat kipuilut olisivat takana, mutta eihän sitä koskaan tiedä.


Olen tekemässä näytelmää nimeltä Lupaukset, jotka eivät koskaan toteutuneet. Olen saanut esityksen tekemiseen Taiken apurahan ja tämäkin projekti on osa esityksen käsikirjoitus-/valmistusprosessia. Aluksi ajattelin, että näkökulma esityksessä on alkoholistin läheisillä, joka itsekin olen. Halusin tämän kolmen kuukauden tipattomalla kokea myös itse miltä tuntuu lopettaa alkoholinkäyttö, edes määräajaksi. Tämän projektin herättelemänä olen tajunnut, että haluan laittaa itseni esityksessä enemmän peliin kuin pelkästään kärsivänä osapuolena. Haluan olla lavalla myös alkoholinkäyttäjänä, koska on minulla siitäkin kokemusta. Ja nykymääritelmien mukaan juomiseni on kohtalaisen riskin tasolla.


Ystäväni kävi lääkärissä ja häneltä kysyttiin hänen alkoholinkäytöstään. Minun näkökulmastani ystäväni ei todellakaan juo liikaa. Mutta kun lääkärille oli selvinnyt, että ystäväni juo noin kerran kuussa yli kuusi annosta, lääkäri piti hänelle saarnan alkoholin vaaroista. Ensimmäinen reaktio oli itselläni tämän kuullessani, että “hitto mitä holhousta!” Sitten aloin miettiä, että miksi reagoin näin. Mikä saa minut hyökkäämään terveydellisiä faktoja vastaan. Miksi minulla on tarve halveksua totuutta? Yritänkö suojella itseäni ja väittää, että minun elintapani ovat oikeat, koska minuahan ei ulkopuolelta määräillä! Omaa juomistani on ollut hankala kritisoida ja sen on pystynyt perustelemaan monella tavalla, mutta tupakoitsijoita kritisoin aina mielessäni. Paitsi kun itse poltin, silloin ei kiinnostanut kuunnella muiden puheita polttamisen vaarallisuudesta.


Kävin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sivuilla. Uusimpien tutkimusten mukaan naisten terveydelle ei haitallinen määrä alkoholia on 1 annos (0,33 pullo olutta/siideriä, 12 cl viiniä tai 4 cl viinaa)  päivässä ja miehillä 2 annosta. Kerralla ei saisi juoda 5-6 annosta enempää. Jos viikossa juo yli 14 annosta alkaa olla jo kohtalaisen riskin tasolla ja jos viikkomäärät ylittävät 23 annosta ollaan korkean riskin tasolla. Riskirajoilla tarkoitetaan sitä millaiset käyttömäärät lisäävät sairastavuutta ja kuolleisuutta merkittävästi. Aika hurjaa.

Mietin, että miksi lähipiirissäni edelleen (ja minä itse muiden mukana!) niin usein hekumoidaan humalalla ja toilailuilla, joita kännissä on tehty. Miksei hekumoida selvinpäin ololla ja sillä miten se tuo hyvää fiilistä?  Onko tämä jäänne jostain teini-iän kapinasta? Tosin nyt kapinan kohteena on vain oma keho. Voiko läheisten juomista kritisoida saamatta heiltä paskaa niskaan? Miten suomalaiset oppisivat elämään tämän laillisen huumeen kanssa mahdollisimman vähin vaurioin?

19.9.17

98 päivää selvinpäin - 25 päivää takana

Viikonloppu meni hyvin. Alkaa tuntua jo ihan normaalilta olla ottamatta yhtään alkoholia, vaikka katsookin telkkarista Vain elämää. Oli helppoa, kun sai olla kotona, ilman mitään erikoista. Ja pitkästä aikaa ehdin olla lasten kanssa, tekemättä mitään ihmeellistä. Se oli aika ihmeellistä. Ja ihanaa.

Lapsista pääsenkin siihen, mitä olen pohdiskellut. Minkälaisen käsityksen lapseni saavat minulta alkoholinkäytöstä? Vanhempi lapseni on tavallaan onnekkaassa asemassa, ettei hän koskaan kopioi ympäristöstään tällaisia asioita, eikä hänen tarvitse pohtia miltä näyttää toisten silmissä. Ei tarvitse, eikä voi, kun hänellä ei ole siihen kehitysvamman myötä kykyä. Nuorempi lapseni sen sijaan imee vaikutteita ja suhtautumista meiltä vanhemmilta moniin asioihin. Välttelen lasten edessä humalassa olemasta. Mutta olen useamman kerran maannut krapulassa sohvalla ja tyttäreni on tullut kysymään, huolta äänessään, että olenko kipeä. Se on aiheuttanut piston sydämeen, kun omalla juomisellaan pilannut koko seuraavan päivän. Ja ihan syystä.

Olen saanut paljon palautetta, sekä Facebookin kautta, että kasvotusten näistä kirjoituksistani. Tsemppaus on tuntunut hyvältä. Se auttaa jaksamaan ja jatkamaan. Osa kommenteista myös ärsyttää. Kun joku ikäänkuin asettuu ongelmani yläpuolelle ja vähättelee minun kokemustani. Tai kun joku sanoo, että en minä voikaan puhua sinulle juomisestani, kun sinä tulet kateelliseksi. Tottakai kommentteja on monenlaisia ja kaikenlaista tulee vastaan, kun asioista tekee julkisia. Mutta silti se ärsyttää. Ja herättää haluan ymmärtää. Projisoiko se toinen salaista pelkoaan omasta tai läheisten liiallisesta alkoholinkäytöstä minuun? Vai onko hänellä vain tarve kertoa, että on parempi kun minä? Enkä minä epäile, etteikö se olisi totta. Minua voi olla parempi monella tavalla.

Vaikka olo tuntuu nyt hyvältä ja tasaiselta, saan itseni jatkuvasti kiinni siitä, että hekumoin juhlilla, joita tulen viettämään tämän selvän kauden jälkeen. Aloitan viikottain monta kertaa lauseen: “Sitten kun tämän projekti on ohi…” Käsittääkseni alkoholisit kutsuvat tätä kuivanarkkaukseksi. Ja kun puhun alkoholisteista, en tiedä kuulunko itse siihen porukkaan. Mistä sen tietää? Onko minulla se alkoholistigeeni, joka osalla on? Entä jos tämän kauden jälkeen juon, niin repeääkö juominen käsistä vai olenko oppinut jotain tästä jaksosta? Jos en enää koskaan juo, niin miten kaikki tulevat ensi-iltajuhlat ja illanistujaiset? Alkavatko ihmiset karttaa minua eivät halua minua mukaan saunailtoihin tai muihin kosteisiin juhliin?

Huomaan, että tulevaisuuden ajattelu aiheuttaa minussa ahdistusta. Yksi päivä on helppo yksikkö ajatella, mutta iso hahmoton tulevaisuus suorastaan kammottaa. Olen opetellut tuntemaan itseni räväkkänä persoonana, joka nauttii huomiosta. Siihen mielikuvaan kuuluu myös reipas alkoholinkäyttö. Kuinka kauan kestää muuttaaa tuota kuvaa itsestään? Ja haluanko muuttaa sitä? Äiti minussa huutaa, että tottakai haluan! Haluan olla luotettava, lämmin ja läsnäoleva äiti, jolle voi aina soittaa ja joku tulee aina apuun. Taiteilija minussa taas sanoo, että en halua jäädä ulkopuolelle niistä kaikista kosteista juhlista ja illoista, joissa keksitään mielettömiä ideoita ja jotka tuntuvat maagisilta, vaikka niistä ei muista puoliakaan. Ja se joku ihminen noiden välissä, ei vielä tiedä kuka on ja anelee armoa, että hänelle jäisi aikaa löytää itsensä.

13.9.17

98 päivää selvinpäin - Kolmas viikonloppu

No, nyt se tuli. Ulkopuolisuuden tunne ja suru, ettei kuulu joukkoon.

Juhlissa juomattomuus on suhteellisen helppoa, kun ympärillä on hyvää seuraa ja hyviä keskusteluja. Mutta kun ei enää tunne kuuluvansa joukkoon muiden humalan takia, olo muuttuu ahdistavaksi. Tai kun haluat kotiin, mutta puoliso haluaa jatkaa juhlimista ja joudut lähtemään yksin. Silloin tuntuu tosi yksinäiseltä ja surulliselta. Etenkin, kun tajuaa kristallinkirkkaasti, että juuri samalla tavalla itsekin toimisi, jos olisi humalassa.  

Miehellä oli lauantaina ensi-ilta. Ensi-iltajuhliin liittyy vahva sisäänpäinlämpiävyys. Työryhmä ahertaa keskenään esityksen eteen tiiviisti monta kuukautta. Harjoituskaudella syntyy sisäpiirin vitsejä, kommelluksia ja salaisuuksia. Työryhmä on hetken kuin perhe, joka asuu jossain vieraalla planeetalla, jota muut eivät tunne. Ensi-illassa pitää planeetta esitellä muille ja siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Teatterissa kasvaneena ja nykyään sitä työksi tekevänä, olen juhlinut monet ensi-illat. Juominen on liittynyt niihin aina vahvasti. Planeetalta maahan tipahtaminen vaatii pehmennystä.

Yritin valmistautua ensi-juhliin huolella. Rohkaista itseäni, että olen hauska ja hyvää seuraa myös selvinpäin. Ja yrittämällä manipuloida mieltäni, että ehkä näissä juhlissa ei olisi niin ulkopuolinen fiilis, vaikka ei ole osa työryhmää.

Lauantaina väsytti, eikä olisi tehnyt mieli lähteä juhliin ollenkaan. Ääni pääni sisällä moitti minua, että miksi olen niin masentava. Kyllä minun täytyy lähteä juhlimaan mieheni työn jälkeä. Taistelin väsymystä ja ankeaa fiilistä vastaan, koska olin järjestänyt lastenhoidonkin sitä varten, että voin lähteä.  

Alkuillasta olikin mukavaa. Join muutaman alkoholittoman oluen ja tuntui ihan normaalilta juhlaillalta. Kokeiluni kimmotti tosi kiinnostavia keskusteluita alkoholinkäytöstä ja niihin liittyvistä lieveilmiöistä. Näin pitkästä aikaa ystävää ja oli aikaa päivittää rauhassa kuulumisia. Toimin kuskina, kun siirryimme baarista toiseen ja tarjouduin heittämään muutaman ystävän kotiin saakka, kun he lähtivät puolen yön maissa. Se oli minulle ihan uutta, en ole ollut koskaan kuskina.

Monesti humala häivyttää väsymyksen. Jaksaa juhlia neljään asti ja vielä pidempään, eikä tee mieli lähteä kotiin. Mutta selvinpäin väsyttää. Etenkin kun juttujen taso laskee ja ihmisten puhe muuttuu huutamiseksi. Ystävien kuskaamisen jälkeen baarissa istuminen ei tuntunut enää mielekkäältä. Halusin ottaa oman miehen sieltä mukaani ja viedä hänet kotiin.

Mutta miespä ei halunnutkaan lähteä. Hänellä oli ilta hyvässä nosteessa. Yhtäkkiä alkoholi erotti minut rakkaastani. Välillemme tuli kuilu. Miehelläni oli tarve, jota minä en voinut täyttää. Ei olisi auttanut, vaikka olisin sanonut mitä. Suutuin ja menin autoon. Sitten tuli itku. Lähdin ajamaan nöyryytettynä kotiin. Matkalla mietin, että miksi olen niin tyhmä, että edes ajattelin hänen lähtevän minun kanssani kotiin? Tottakai mies halusi juhlia. Hänellä oli ensi-ilta ja kello kääntyi vielä syntymäpäivienkin puolelle. Hänellä oli monta syytä juhlia! Ja kaikilla muilla on hauskaa. Kaikki muut olivat hauskoja ja mielenkiintoisia, toisin kuin minä. Ja heillä oli yhteys. Sitäpaitsi, jos olisin ollut kännissä, niin minäkin olisin halunnut jäädä!

Kun aamulla heräsin, ei ollut krapulaa, mutta väsytti. Ja edelleen oli kurja fiilis. Tällaistako tämä on? Seuraavat juhlat alkavat tuntua ahdistavalta. Yksinäisyys. Eristyneisyys. Juomattomuus. En minä halua olla selvinpäin, jos jään ulkopuolelle ja olen yksin!

6.9.17

98 päivää selvinpäin - Toisen viikonlopun jälkeen

Vasta kaksi viikonloppua takana! Jotenkin erehdyin ajattelemaan, että niitä oli jo kolme. Ensimmäinen sujui uutuudenviehätyksen voimalla, toinenkin ihan mukavasti. Mutta viikonloppujen välillä on alkanut olla kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita. En tiedä mikä on syy ja seuraus vai onko tämä kaikki jotain isompaa prosessia, joka olisi tullut vastaan ilman tätä testiäkin.

Minä olen käyttänyt alkoholia jo 13-vuotiaasta. Sitä juotiin viikonloppuisin diskon läheisessä metsässä, kotibileissä, festareilla ja missä milloinkin. Se turrutti pahan olon, lisäsi kierroksia hauskanpitoon ja sen avulla uskalsi tehdä asioita, joita muuten ei olisi uskaltanut. Ehkä niistä samoista syistä on juonut näihin päiviin saakka. Enää se ei tietenkään ole ollut kiellettyä, joten jännitys siitä on hävinnyt.

Olen käynyt viime ja tällä viikolla aikamoisilla kierroksilla työhön liittyvien kiireiden vuoksi. Päivät ovat venyneet pitkiksi ja viikonloppukin meni töiden merkeissä, joten ei ole ehtinyt kunnolla palautumaan. Mielialat vaihtelevat, itkettää ja elämä tuntuu turhalta. Nyt huomaa kirkkaasti miten aikaisemmin olen toiminut. Kun kokee elämän raskaaksi ja kärsivänsä, on oikeuttanut itselleen kännin juonnin. Se tyhjentää mielen ja seuraavan päivän saa vain maata krapulassa sohvalla. Mutta nyt, kun ei ole sitä mahdollisuutta, joudun käsittelemään näitä kaikkia epämääräisiä tunteita ja pohtimaan niiden syitä. En pääse pakoon humalaan vaan joudun oikeasti miettimään, mistä joku tunne juontaa juurensa.

Sain kiinni tänään tunteen, jonka tunnistin samaksi, jota olen nuorena kokenut. Jonkinlainen epäonnistumisen ja hylkäämisen kokemus. Näistä ikävistä tunteista puhuminen tekee kipeää. Ei haluaisi kertoa muille olevansa niin surkea, mitä tuntee. Mutta nyt kun ei pääse pakoon, on pakko puhua, että voi hengittää.

Minä tein niin, puhuin pelosta huolimatta. Ja pakko sanoa, että tuntuu paremmalta. Eikä minua edes harmittanut, kun mies otti saunakaljan ja minä limsan.

28.8.17

98 päivää selvinpäin - Ensimmäisen viikonlopun jälkeen

Tänään on maanantai. Oli ihana lähteä aamulla töihin, kun ei ollut krapulaa, väsymystä tai morkkista. Jännitin viikonloppua. Tuleeko minulle olo, että elämä on turhaa, kun ei voi ottaa muutamaa siideriä tai viinilasillista. Ei tullut. Haasteen ensimmäinen viikonloppu sujui yllättävän helposti.  

Perjantaina olin ystävien kanssa ravintolassa syömässä. Ystävä tuli paikalle ja aloitti pahoitellen, ettei voi vetää kanssani kännejä, kun seuraavana päivänä pitää mennä töihin. Ilmoitin hänelle polleana, että en minäkään juo, kun minulla on tällainen haaste itseni kanssa. Ystäväni helpottui, ettei pahoitakaan mieltäni. Toinen ystäväni kysyi saapuessaan reilun tunnin myöhemmin: “Ootteko te jo ihan kännissä?” Selitin hänellekin uuden elämäntapani ja hän otti tiedon iloisesti vastaan. Meillä oli hauska ilta, nauroimme vähintään yhtä paljon kuin aina tavatessamme. Enkä minä tarvinnut siihen alkoholia.

Minuun siis liitetään oletus, että olen kova juhlimaan eli juomaan alkoholia. Olen pitänyt tätä jotenkin hyveenä. Että minun kanssa ei aika käy pitkäksi ja olen hauskaa seuraa. Mutta onko se sittenkään niin? Luultavasti en ole kännissä kovin hyvää seuraa ja onko se hyve, jos on kova juomaan? Haluanko minä jatkossa olla se joka vetää kovimmat kännit ja jolla on parhaimmat kännisekoilujutut? En usko.

Lauantaiaamuna heräsin pirteänä ilman päänsärkyä ja katsoimme aamupalaksi perheen kanssa elokuvan. Se oli mukavaa. Sitten suuntasimme tuttavan mökille saunomaan ja uimaan tunnin ajomatkan päähän kaupungista. Aikaisempi minäni olisi halunnut ottaa mukaan saunajuomaa, mutta nyt sitä ei tarvinnut miettiä. Se oli helpottavaa. Ei tarvinnut arpoa kuka on kuskina ja miten nyt kaikki järjestetään, kun ei ollut mitään järjestettävää. Illalla kotona katsottiin vielä toinen elokuva ja senkin katsominen onnistui hienosti ilman alkoholia. Ja sunnuntaiaamuna oli mukava lähteä parin tunnin metsälenkille, kun ei päätä kiristänyt.

Tämän ensimmäisen “selvän” viikonlopun suurimmat havainnot ja pohdinnat liittyvät siihen, kuinka juomisesta on tullut itsestäänselvyys. Se ikäänkuin kuuluu olennaisena osana viikonloppuihin, enkä ole kyseenalaistanut sitä millään tavalla. Viikolla, arjen keskellä, ei juuri ehdi juopotella ja viikonloput ovat olleet minulle niitä rentoutumisen eli juomisen paikkoja. Olenko vain totuttanut itseni siihen että alkoholi kuuluu viikonloppuun vai tuleeko se jostain muualta? Mitä meille viestitään mainosten kautta? Mistä minun juomatapani ovat kotoisin? Kuinka paljon lähellä olevien ihmisten juomatavat vaikuttavat minuun? En ole tullut ajatelleeksi.  

Minusta tuntuu, että olen uudenlaisen asian äärellä, enkä tiedä mihin kaikkeen tässä matkalla törmään. Tämä oli vasta ensimmäinen viikonloppu ja niitä on tulossa 13 lisää. Tämä oli helppo, loput eivät välttämättä ole. Enkä halua miksikään moralistiksi, ei minulla ole siihen varaa. Mutta sen tiedän, että jo tämän ensimmäisen viikonlopun jälkeen tämä tuntuu merkitykselliseltä tutkimusmatkalta!

25.8.17

98 PÄIVÄÄ SELVINPÄIN

Olen jo pitkään pohtinut omaa alkoholinkäyttöäni. Osittain siksi, että lähipiirissäni on ihmisiä, joilla on pahoja ongelmia alkoholinkäytön suhteen ja osittain siksi, että se määrittää niin paljon elämää. Alkoholista on muodostunut itsestäänselvyys, joka kuuluu hauskanpitoon, rentoutumiseen ja harmituksen poistoon. Viikonloppu ei tunnu viikonlopulta, jos ei juo vähintään muutamaa. Ja jos lähtee radalle, pitää vetää pilkkuun asti täysillä tai muuten ilta on jäänyt vajaaksi. Näiden reissujen jälkeen menee useita päiviä, että keho selviää rääkistä, jonka itselleen on aiheuttanut.


Olen viimeksi pitänyt kunnolla taukoa juomisesta, kun odotin tytärtäni. Hän on nyt 11-vuotias. Ehkä nyt on todellakin aika tarkastella tätä asiaa vähän syvällisemmin. Siksi haastan itseni kolmen kuukauden tipattomalle jaksolle, syyskuusta marraskuun loppuun. Tosin aloitan haasteeni jo tänään ja päiviä tulee yhteensä 98, jos pystyn pitämään itseni suunnittelemallani reitillä. Kolmen kuukauden ajanjaksolla elimistö pääsee puhdistumaan ja joudun opettelemaan miten selvitä ensi-illoista, saunailloista, kokkareista ja kekkereistä selvinpäin.


Tämä haaste liittyy myös esitykseen, jota alan tänä syksynä työstää. Esityksen nimi on Lupaukset, jotka eivät koskaan toteutuneet ja se kertoo alkoholistien läheisistä. Ihmisistä, jotka elämä on arponut alkoholistin isäksi, äidiksi, puolisoksi, lapseksi, siskoksi, veljeksi, työtoveriksi tai ystäväksi. Alkoholisteja on Suomessa arviolta 400 000 ja heidän elämänsä vaikuttaa heidän läheisiinsä moninkertaisesti. Meistä jokaisella on joku tuttava tai läheinen, jolla on alkoholiongelma. Silti aiheesta on edelleen hankala keskustella ja ongelmista mieluiten vaietaan. Haluan teatterin keinoin luoda keskustelulle avoimen ympäristön, saada ihmiset jakamaan tarinoita ja voimaantumaan sitä kautta.


Minä en tietääkseni ole alkoholisti, mutta en ole koskaan näin vakavissani kyseenalaistanut omaa juomistani. On helppo kritisoida alkoholisteja ja ajatella, että jos se vaan lopettaisi juomisen, niin helpottaisi kaikki muukin paska. Mutta en ole kuitenkaan itse koskaan yrittänyt olla juomatta pidempään, tietääkseni miltä se tuntuu. Kyllähän tässä jännittää, että mitä jos en pystykään olemaan sitä kolmea kuukautta juomatta. Tai kahta viikkoa. Silloinhan minä olen sairas. Ja mitä minä sitten teen?

En tiedä vielä. Mutta tiedän, että tämä tulee olemaan kiinnostava matka. Kirjoittelen tänne kuulumisia ja havaintojani tutkimusmatkaltani. Ainakin toivon, että opin lisää itsestäni, toisista ihmisistä ja maailmasta. Ja jos haluat liittyä tähän haasteeseen, niin tee se! Luulen, että kaipaan tukea ja keskusteluapua näiden kolmen kuukauden aikana!

7.7.17

Annu 40

Täytän tänään 40 ja se tuntuu jotenkin erityisen merkitykselliseltä. Tajuan kirkkaasti, että nuoruus on auttamattomasti ohi ja olen keski-ikäinen. Ennen tätä olen pystynyt osittain sivuuttamaan sen. Paitsi viime keväänä, kun kävin ensimmäisen kerran Jyrokissa ja jonossa joku poika kysyi minulta olenko Paten äiti.  Enää minua ei nähdä kuumana mimminä, joka halutaan pokata vaan jonkun parikymppisen äitinä. Se tuntuu vähän epäreilulta, vaikka en se kuuma mimmi ole tainnut koskaan ollakaan. Enemmänkin sellainen outo taidemuija. Ja se olen kyllä vieläkin!

Teatterimme tuottaja Laura täyttää tänään 30 eli meillä on tasan 10 vuotta ikäeroa. Se tuntuu kohtalolta ja jotenkin tähtiin kirjoitetulta, että meillä meillä on tuottaja, jolla on sama syntymäpäivä! On jännittävää peilata hänen kauttaan omaa elämää, että minkälaista minun elämäni oli 10 vuotta sitten.  

Kun täytin kolmekymmentä, teimme kesäteatterinäytelmää nimeltä Minusta tulee isona Joutsaan Haihatuksen pellolle. Toinen lapsemme oli tuolloin kuusi ja toinen vuoden ikäinen. Tuntuu, että siitä on vain hetki. Vaikka siitä on hujahtanut se kymmenen vuotta. Elämässä taitaa olla joku aikapoimu, koska  kaksikymppisestä kolmekymppiseksi elämä kulki paljon hitaammin kuin viimeiset 10 vuotta ovat kuluneet.

Minulla on kyllä hieno elämä. Pakko muistutella sitä nyt itselleen, ettei harhaudu kuvittelemaan jotain muuta. Rakastan lapsiani, kehitysvammaista Rasmusta, joka on kasvattanut minua enemmän kuin mikään muu ja empaattista Peppiä, joka on viisas ja mielikuvituksellinen. Rakastan miestäni, joka on paras ystäväni, hauska, lahjakas ja joka tukee minua, kun olen loppu. Ja rakastan rohkeaa äitiäni, taiteellista isääni, kannustavia ystäviäni ja sukulaisia, koska he tietävät mistä olen kotoisin.

Elämä ei aina ole ollut helppoa, mutta kenellä se olisi. Olen saanut kokea todella paljon rakkautta, surua, iloa, onnistumisia, pettymyksiä, epävarmuutta, ahdistusta, toivoa, valoa ja olen saanut nähdä työni jäljen. Kun perustimme Aaron kanssa Teatterikoneen 14 vuotta sitten olimme teatteriopiskelijoita, eikä silloin osannut kuvitellakaan mitä kaikkea tulemme kokemaan yhdessä teatterin kanssa. Teatterikone onkin minun kolmas lapseni. Olen yritänyt kasvattaa sitä hyvin, mutta en oikein tiedä olenko onnistunut vai en. Ehkä sekin tässä selviää, kun tämä uusi elämänvaihe tästä selkiytyy.Koska nelikymppisenä elämä tuntuu painavammalle. Ihan konkreettisestikin. Painan enemmän kuin koskaan. Hiton aineenvaihdunta! Sekin painaa, että tajuaa joka päivä olevansa lähempänä omaa kuolemaansa. Mutta se tuo elämään myös kiitollisuutta kaikista eletyistä päivistä.

Toivottavasti olen oppinut näistä eletyistä vuosista jotain. Kun maallista mammonaa en ole kerännyt, niin jos olisi edes jonkinlaista sydämen viisautta saanut matkaltaan kerättyä, se riittäisi. Toivon, että olisin lakannut huolehtimassa turhista asioista. Mutta se jäi haaveeksi. Se voisi olla toive seuraavalle neljällekymmenelle vuodelle ja lisäksi toivon, että oppisin iloitsemaan hyvistä asioista vieläkin enemmän. Että oppisin iloitsemaan omista saavutuksistani. Että oppisin olemaan kadehtimatta toisten saavutuksia. Ja rakastaisin joka päivä ja voisin jakaa toisille iloa ja onnea.
Teatteri merkitsee minulle hyvin paljon, sitä ei voi kieltää. Välillä kaikki tuntuu polkevan paikallaan työelämässä ja välillä tapahtuu jotain uutta ja kiinnostavaan. Kuten tänä vuonna, kun pääsin Teatterikeskuksen hallitukseen. On ollut hienoa käydä siellä kokouksissa ja tavata toisia naisia jotka pyörittävät omaa teatteria. Olen aina ihaillut heitä ja nyt saan istua heidän kanssaan saman pöydän ääressä. Ihailen heidän peräänantamattomuuttaan, rohkeuttaan, intohimoaan ja kuinka he ovat ilman palkkaa ja omasta selkänahasta antaneet toisille. Ehkä minä kuulun tuohon samaan joukkoon. Teatterikone ei ole yhtä tunnettu, eikä sitä myötä menestynyt, mutta toivottavasti se on pystynyt antamaan katsojille voimakkaita kokemuksia ja tuomaan lohtua elämään. Minä olen ainakin antanut kaikkeni ja tulen antamaan. Koska teatteri on minussa ja uskon, että minulla on vielä paljon annettavaa. (Vaikka olen näin vanha!).

Minä rakastan juhlia. Olen ajatellut, että haluan pitää juhlat aina kun mahdollista. Koska koskaan ei tiedä milloin tämä kaikki päättyy. Ja juhlissa saan olla ystävien kanssa, ihmisten kanssa ketä rakastan. Juhlat kokoavat ihmisiä yhteen, muistuttavat elämän tärkeistä hetkistä. Juhlin tänään ja vielä enemmän juhlin viikon päästä, kun olen kutsunut läheiseni kokoon. Kippis meille kaikille!

6.2.17

Kuka auttaisi ammattilaista?

Epätoivo ajoi minut kirjoittamaan tätä tekstiä. Haluaisin tietää, että miten muut vapaat ryhmät rahottavat toimintansa ja miten he saavat esityksiinsä sellasia ylellisyyksiä kuin lavastus, puvustus, valo- ja äänisuunnittelu???!!!

Teatterikone on jyväskyläläinen ammattiteatteri, joka työllistää satunnaisesti neljä näyttelijää, tuottajan ja graafikon. Minä olen toinen teatterin perustajista ja toimin taiteellisena johtajana, näyttelijänä, ohjaajana ja kouluttajana. Teatterikoneen töiden lisäksi ohjaan harrastajateattereissa ympäri Keski-Suomea. 

Tällä hetkellä harrastajapuolella työn alla on Sirkku Peltolan oivallinen teksti Yksiöön en äitee ota, jonka ensi-ilta on tämän viikon perjantaina Kanavateatterissa. Tuntuu ihanalta mennä näihin harrastajateattereihin töihin. Innokkaiden näyttelijöiden lisäksi on lavastaja, puvustaja, valosuunnittelija ja ajajat, kahvilan pitäjät ja monesti nykyään myös tuottaja sekä markkinointitiimi. Minun tarvitsee vain mennä paikalle tekemään oma työni, huolehtimatta mistään muusta. 

Välillä tunnen orastavaa katkeruutta, että olen valinnut tehdä teatteria työkseni ja pyörittää ammattiteatteria. Kun harrastajaporukoissa kaikki tuntuu sujuvan kitkattomasti ja puhtaasta harrastamisen riemusta. Meidän omissa tuotannoissa törmätään aina siihen, että koska olemme ammattilaisia, niin kaikki maksaa. Tällä tarkoitan sitä, että samat henkilöt, jotka tekevät harrastajapuolella hommia ilmaiseksi, haluavat palkkaa meidän kanssa työskennellessämme. Toisaalta se on ymmärrettävää, koska siihenhän mekin tähtäämme, että saisimme työstämme palkkaa. Mutta se on johtanut siihen, että lähes meidän ainoa resurssi on näyttelijäntyö. Ei ole lavastajaa, puvustajaa tai äänisuunnittelijaa. Valot suunnitellaan niin, että näyttelijät voivat vaihtaa ne lavan takana. Jokainen ammattilainen tiimissä kasvattaa budjettia ja jos emme ole saaneet apurahaa (ja silti olemme tehneet jutun, ettei meidän olemassaoloamme unohdeta), niin lipputuloista ei riitä palkaksi kovin monelle. Oman haasteensa toimintaamme on toki tuonut myös se, ettei meillä ole omaa tilaa vaan esiinnymme vaihtuvissa tiloissa. Siihen on toivottavasti tulossa muutos lähiaikoina! 

Siksipä palaankin sinuun armas lukija, mikä tässä näin totaalisesti hannaa? Mitä voimme tehdä, että saisimme lisää resursseja ja lisää rahaa näiden resurssien palkkaamiseen tai saako jostain ilmaista talkootyövoimaa ja onko sellaisen käyttö sallittua? Kuka auttaisi ammattilaista?

24.5.16

Taitelijat ja kritiikki

Olen menossa huomenna menossa kommentoimaan Taiken järjestämän viisiosaisen keskustelusarjan Polemiikkia taidekritiikistä neljänteen tilaisuuteen. Siellä on huomenna teemana kritiikki, taiteilija ja yleisö. Panelisteina toimivat Teemu Mäki ja Asko Mäkelä. Meille annetettiin pohdittavaksi ennakkoon kysymykset: Kenelle taidekritiikki on suunnattu? Tarvitaanko kritiikkiä ja jos, niin mihin? Miten yleisö suhtautuu kritiikkeihin? Entä taiteilijat?

Olen ollut kaikissa aikaisemmissa tilaisuuksissa kuuntelemassa keskusteluita ja panikoimassa osaanko tulevan roolini kommentoijana. Rima on ainakin asetettu korkealle. Aikaisemmin kommentoimassa ovat olleet mm. Eeva Rohas, Raili Kivelä, Jari Hoffren ja muita fiksuja ihmisiä. He ovat valmistautuneet erinomaisesti, puhuneet älykkäästi ladellen teräviä kommentteja ja lainaten muita viisaita ihmisiä. Aluksi ajattelin, että menen paikalle valmistautumatta ja yritän sanoa jotain mitä muut ei uskalla. En rohjennut olla niin spontaani vaan rupesin kirjoittamaan joitakin ajatuksia ylös.

Päätin tarkastella erityisesti kysymystä “Miten taiteilijat suhtautuvat kritiikkiin?” ja käyttää itseäni esimerkkinä. Päästäkseni kunnolla kiinni aiheeseen, etsin ohjaamistani näytelmistä Keskisuomalaisessa kirjoitettuja kritiikkejä. Olen ohjannut urani aikana reilun neljäkymmentä näytelmää, joista lähes kaikista on kirjoitettu kritiikki. Jotta niiden läpikäyminen ei olisi niin haastavaa, rajasin tarkasteluun vain Teatterikoneelle ohjaamani esitykset. Niitä on 12, plus kaksi joista olen ohjannut osan. Tuossa 14 ei ole yhdessä tehtyjä esityksiä eikä performansseja, joihin olen antanut panokseni, mutta niistä ei ole taidettu kirjoittaa kritiikkejäkään. Otin muutamaan lainaukseen kritiikkiä myös näyttelijäntyöstäni, kun olen myös näytellyt osasta ohjaamistani jutuista.

Luin kaikki kritiikit läpi ja kirjoitin niistä ohjausta koskevat lainaukset tähän. Merkitsin jokaisen perään myös + tai - merkin sen mukaan onko kritiikki minusta positiivinen vai negatiivinen. Sain tulokseksi 6 postiivista, 7 negatiivista ja yhden, jossa oli molempia.  Olin yllättynyt. Minulla oli mielikuva, että lähes kaikki kritiikit ovat negatiivisia. Se ehkä johtuu siitä, että negatiiviset kritiikit jäävät hiertämään mieleen. Positiiviset eivät kauaa kannattele, jos jo seuraava juttu haukutaan.

Lainauksia kritiikeistä

Tässä on lainaukset Teatterikoneen kritiikeistä, joissa olen ollut ohjaajana. Olen kirjoittanut lainausten alle omia kommenttejani ja ajatuksiani kulloisestakin kritiikistä.

NEITO TANSSII… +
“Oli ilo katsoa taitavaa ja huolellisesti tehtyä teatteria. Teatterikoneen nelikko Annu Sankilampi, Satu Turunen, Aaro Vuotila ja Jani Kiiskilä ovat teatteritaiteen ammattilaisia. Käsiohjelma kertoo, että esitys on syntynyt devising-tekniikalla, jossa työryhmä tuottaa näytelmän käsikirjoituksen harjoitusprosessin aikana. Lopputuloksessa tämä näkyi saumattomana yhteistyönä kerronnan selkeänä rakenteena. … Nimiroolissa hehkui Annu Sankilampi vakavaa iloa ja tunteiden tuiverrusta. Sävelpuhtaus jäi joissakin lauluissa piirun verran kauas, mutta muuten hänen neitonsa vakuutti ja herätti myötätuntoa.”
KSML 5.7.2004 Leena Pikkumäki

Kommentti: Ihana kritiikki, jossa oli tuotu esiin miten näytelmä on syntynyt ja miten se näkyy lopputuloksessa. Koska tämä oli Teatterikoneen ensimmäinen esitys positiivisen kritiikin merkitys oli varmasti suuri syy jatkaa. Tuo kommentti laulutaidostani aiheutti kyllä valtavaa ahdistusta ja häpeää. Jokaisessa esityksessä jännitin laulamista ihan hulluna. Nyt olen päässyt kyllä asiata yli.

SALAISUUDEN VARTIJA +
“Annu Sankilammen ohjaama Salaisuuden vartija on satunäytelmä ja teatterileikki; kollektiivisesti synnytetty käännytysmatka nykyihmisen kiireiseen mieleen, joka jo ilmaisun keinostoillaankin raikastaa keski-suomalaisen suven näytelmäkirjoa. … On todellakin viehättävää katsoa kesäteatterissa tarinaa, joka pitää sisällään kovin todellisen ja vakavan aiheen, joka on kuitenkin kerrottu pehmeän oivaltavasti ja joka näytelmän lopussa luo lämpimän mielen, olon että: “No niin just! Kerrankin asiaa!” Valitettavan paljon kesäteatterin ohjelmistoksi runtatut näytelmät toistavat jo puhki kaluttua, eikä itsetarkoituksellinen huumori enää maistu. Tästä linjasta Salaisuuden vartija pysyttelee niin kaukana kuin mahdollista.”
KSML 4.7.2005 Saku Heinonen

Kommentti: Mannaa korville! Ohjaajana oli vielä alkutaipaleella ja tämä antoi potkua ja uskoa omaan tekemiseen. Myös kommentti siitä, että tällaista teatteria kaivataan oli itselle todella tärkeä.

MARIE VALERIE -
“Sankilampi on rakentanut monologinäytelmänsä usealle kerronnan tasolle. Vuoroin äänessä on vanhainkodissa elävä dementikko-Meeri, vuoroin nuori, iskelmätähden uraa aloitteleva Meeri, joskus tähdenlento Marie Valerie tai seestynyt keski-ikäinen Meeri. Näytelmäteksti on monoítahoinen ja moni-ilmeinen. … Kaikki tämä on kuultu ennenkin, eikä näytelmäteksti tuonut aiheeseen uutta. Tapahtumat olivat ennalta arvattavissa, eivätkä teksti tai sovitus luoneet jännitettä, joka olisi kantanut esitystä tai yllättänyt katsojan. Loppukohtaus - kliininen selostus Meerin viime hetkistä ja kukkakimpun asettaminen korokkeelle - oli turhan osoitteleva. Näytelmä olisi päättynyt ehjästi ja tyylikkäästi edeltävään laulunumeroon.”
KSML 5.11.2006 Maija-Liisa Westman

Kommentti: Ääh, jos kriitikolle kaikki on ennalta arvattavaa ja tuttua, niin voisiko hän miettiä onko se sitä minulle ja kaikille muille katsojille? Onko kriitikon mielestä turha puhua asioista, jotka hän jo tietää? Eikö näytelmä voisi nostaa niitä muidenkin tietoisuuteen ja näin vielä yleisempään keskusteluun? Itselle tämä aihe oli uusi ja sitä myöten tärkeä ja opettavainen matka vanhusten hoitoon. Mutta tämän kritiikin jälkeen siltä vietiin pohja. Tuli tunne, että minä olenkin tyhmä teatterintekijä, joka ei ymmärrä mistään mitään ja juttu on tehty turhaan.

MINUSTA TULEE ISONA -
“Annu Sankilampi on ohjannut tyttöjengin harmittavan stereotyyppiseksi. Kärjistetyt taitelijavanhemmat ovat hauskoja hahmoja, mutta kuluttavat itsensä loppuun. Minusta tulee isona jää jotenkin pinnalliseksi ja unohtuu pyörimään paikoilleen. Kasvamisen ja uskaltamisen teemoja olisi toivonut käsiteltävän vähemmän itsestään selvästi. Teatterikoneen kohdalla odotukseni olivat korkealla. Nyt keihäs ei lentänyt ihan finaalipaikkaan saakka.”
KSML 30.6.2007 Lotta Roukala

Kommentti: Petin luottamuksen. Kriitikko odotti enemmän ja minä en yltänyt siihen. Taaskaan. Voi paska! Haasteet jotka asetin itselleni, nukkehahmo näyttämöllä ja kuoro- sekä punklaulu, eivät nekään tuoneet juttuun mitään vähemmän itsestään selvää. Ideani ovat surkeita.

KOIRATORPAN KEISARI -
“Harkitusta menosta huolimatta minulle jäi vähän tyhjä olo. Mika Terävän näytelmäteksti sisälsi sellaisen määrän roolihenkilöitä, että huimasi. Esiintyjillä ei ollut vaikeuksia hypätä roolista toiseen. Päinvastoin: vaihdokset oli toteutettu pienin keinoin ja tosi kekseliäästi. Silti nopea kohtausten ja henkilöiden vaihtuminen enemmän hajotti kuin rakensi kokonaisuutta. Rytmi katosi, oma pääni meni pyörälle nimien ja tilanteiden vilistessä pikakelauksella ohi. Olisiko henkilögalleriaa kaventamalla saatu enemmän aikaan? Olisiko ohjaaja Annu Sankilampi saanut tiukemmalla sovituksella sisältöä kiteytetyksi?”
KSML 20.6.2011 Maija-Liisa Westman

Kommentti: Katsojanhan ei tiedä kuinka paljon olin jo sovitusta tehnyt. Eikä tietysti kuulukaan. Mutta jäähän se silti hiertämään mieltä, ettei onnistuttu.

PASKA ÄITI +
“Teatterikone tekee jälleen upean esityksen. Joko tämä nyt loppui? - kysymys herää tunnin mittaisesta esityksestä lähtiessä. Paska äiti on täynnä energiaa, avoimuutta ja rehellisyyttä. ...Näytelmän nimenä Paska äiti on jo pysäyttävä. Ennakkoahdistuksen aistii ennen esitystä: taasko kuullaan angstista kaunan ja syyllistämisen teinikitinää?Mutta kaiken ikävän keittiöpsykologian saa unohtaa: Paska äiti on vapauttava katsahdus todellisuuden peiliin ilman puukoniskuja. Tiina Huhtaniemi, Tuija Kiviranta, Nina Loimusalo ja Annu Sankilampi heittäytyvät sellaisella antaumuksella rooleihinsa, että oksat pois.”
KSML 13.2.2012 Jorma Pollari

Kommentti: Jee, minä onnistuin! Sekä ohjaajana, että näyttelijänä. Ehkä en olekaan sysipaska. Onko henkilökohtaisuus se juttu mikä toimii?

B FOR BABY +
Otsikko: Järisyttävän vahvaa teatteria - näytelmä on teatteritapaus Jyväskylässä
“Teatterikoneen esityksen plussana on myös se, että ohjaaja Annu Sankilampi osaa asiansa. Esitys on rytmisesti ehjä ja sen kerrokset avautuvat kohtaus kohtaukselta, niin että kaksi- ja puolituntisen näytelmän loppu tulee kuin yllättäen. Intensiteetti kestää.”
KSML 26.3.2012 Maija-Liisa Westman

Kommentti: Kyllä nyt kehutaan, kun ei ole minun kirjoittama teksti. Osaanko minä asiani? Ei ole monesti siltä tuntunut. Hyvä, jos tämä toimii.

MAUKKA JA VÄYKKÄ RAKENTAVAT TALON +
“Annu Sankilammen ohjauksessa on rento rytmi ja aivan pienillekin lapsille sopiva sympaattinen tunnelma. Draaman kaari ei ole kovin tiukka, vaan esiintyjät jutustelevat eteenpäin. On suvantovaiheitakin, joissa huomio voi seikkailla muualla.”
KSML 12.8.2012 Aino Martiskainen

Kommentti: Ihan ok arvio. Ei mikään huippu, mutta jää positiivisen puolelle. Osaan ohjata sympaattisen tunnelman.

MAX JA MORITZ KEPPOSTELEE -
“Teatterin tekeminen pienille lapsille on takuulla vaikea laji. Lastenkulttuuri ei tarkoita sitä, että huonompikin kelpaa - jos lapselle jo tarjotaan haastavaa ja monikerroksista, sitä se jatkossakin osaa vaatia. Teatterikone ja Jyväskylän kaupunginteatteri tarjoavat yhteistuotantonaan näytelmän Max ja Moritz keppostelee. Sitä mainostetaan lastenmusikaalina, mutta nimitys on hiukan harhaanjohtava.

Musiikki ei ole 45-minuuttisen esityksen pääosassa eikä se ole erityisen vaikuttavaa tai mieleenjäävää. Näytelmästä puuttuu myös visuaalinen näyttävyys, joka yleensä yhdistetään musikaaleihin. Sen sijaan Annu Sankilammen ohjaus tarjoaa aika tavanomaisen lastenteatteriesityksen kahdesta veljeksestä, joiden perusharrastus, tietokone- ja kännykkäpelien pelaaminen, keskeytyy sähkökatkoksen takia. … Potkut takapuoleen taisivat saada ensi-illan yleisöltä parhaat naurut. Aikuisille suunnatut jutut eivät ainakaan nousseet hauskan tasolle. Tietenkään esitystä ei ole tehty aikuiskriitikkoja varten, mutta tämä nimenomainen epäilee, ettei itse olisi pienenäkään jaksanut siitä innostua. Sadunomaisuutta puuttuu, samoin lapsenomaista riemua.”
KSML 9.3.2013 Aino Martiskainen

Kommentti: Ei osunnut eikä uponnut! Väärin markkinoitu ja muutenkin huono. Ehkä kohderyhmä: pojat, olisi pitänyt kirjoittaa johonkin isolla. Rivien välistä ja riveistä voi lukea, että tämä on sitä huonompaa lastenteatteria. Visuaalista näyttävyyttä rajoittaa se, että esityksen pitää mahtua peräkärryyn, jotta voimme viedä sen kiertueelle. Olisiko se pitänyt kirjoittaa johonkin näkyviin?

JALAT ALTA +/-
“Teatterikoneen uutuus Jalat alta! kertoo avioeroista ja parisuhteen ongelmista. … Esityksen rakenne on virkistävä. Kaikki neljä ovat kirjoittaneet episodeja omista hahmoistaan ja myös ohjanneet ne, eli toisiaan. Lisäksi tekijät piipahtavat lavalla omina itseinään. Tyylien erilaisuus saman aihepiirin sisällä ei hajota vaan toimii hauskasti, vaikka väkisinkin kohtausten laaduissa on eroja. Annu Sankilammen ja Kirsi Sulosen ohjaamat tarinat tuntuvat nousevan esiin, ensimmäinen realistisimpana, jälkimmäinen osuvana irrotteluna. … Esityksessä on paljon toimivia ohjauksellisia keksintöjä. Harmi, että sisällössä ei ole pyritty oivalluksiin, vaan se liikkuu turvallisia ja koettuja vesiä. Syvälle ei mennä, analyysia ei tehdä eikä uusia ajatuksia synny.”
KSML 28.10.2013 Aino Martiskainen

Kommentti: Kiva, että rakennetta kehutaan ja nostetaan esiin miten esitys on syntynyt. Onhan se kiva, että myös minun kirjoittamaa ja ohjaamaa tarinaa kehutaan. Tuo kritiikki sisällön oivalluksettomuudesta ja tuttuudesta hämmentää. Mitä teatterin pitäisi tarjota? Jotain aivan uuttako? Eikö samaistuminen ja sitä kautta omasta elämästä oivaltaminen ole juuri se juttu? Mitä katsojan pitäsi oivaltaa, jota hän ei nyt oivaltanut?

OLEMME KOTONA -
“Teatterikone on tehnyt neljä erilaista pientä esitystä Jyväskylän Kesään hieman epätavallisemmalla konseptilla. Teksti perustuu todellisten ihmisten haastatteluihin ja esityspaikkana ja lavasteina toimii heidän kotinsa.
Oma ennakko-odotukseni oli, että keskiössä olisi joku suru tai vaikea elämänmuutos, koska sellainen monesti tulee ensimmäisenä mieleen draaman aineksia miettiessä. Ensimmäinen esitys, Annu Sankilammen ohjaama Vaihtuvat kodit, kertoikin elämäntarinaa, jossa muutokset olivat läsnä. … Tunnelma on kiva ja rauhallinen ja esiintyjistä haluaa kovasti pitää. Teatterin taika ei kuitenkaan imaise mukaansa, eikä katsoja hetkeksikään unohda katsovansa esiintyjiä kuvittamassa suoraviivaista ja yksinkertaista kertomusta.”
KSML 9.7.2014 Aino Martiskainen

Kommentti: Kriitikolla oli ennakko-odotus, joka ei täyttynyt ja hän on pettynyt. Hän odotti draamaa, esitystä jostain vaikeasta tilanteesta. Mitä jos ihmisen kertoma tarina ei ollut sellainen? Olisiko meidän pitänyt väkisin vääntää se sellaiseksi? Ärsyttävää! Ja ennen kaikkea se, että tämä todella uudenlainen konsepti jää kriitikon harmituksen alle. Voi jumalauta, kun ei mikään kelpaa!

KOLME ILOISTA ROSVOA -
“Teatterikoneen ja Loiskis-orkesterin toteutus on lyhennetty versio, kestoltaan alle tunnin. Tarinan keskeisimmät käänteet ovat mukana ja ne soljuvat sellaista vauhtia, että tunnelmia ei juurikaan ehdi syntyä. Vauhti vie vaikuttavuuden mennessään ja kokonaisuus jättää vaikutelman pikemmin musiikillisesta draamatuokiosta kuin musiikkinäytelmästä.  

Tämä näytelmä oli minun elämäni ensimmäinen teatterikokemus vanhassa JKL:n työväenteaterissa yli 40 vuoden takaa. Siitä on jäänyt tunnemuistiin teatterin suuri lumo, elämys, joka syntyi näyttelijöiden ja meidän pienten vuorovaikutuksesta, värimaailman lämmöstä, lavastuksen ja puvustuksen illusorisesta näyttävyydestä. Nyt esitys toteutetaan huomattavasti pienemmillä resursseilla. Ankeassa esitystilassa ja vaatimattomassa valo-ja tehostemaailmassa musiikkisatu etenee kohokohditta - tosin leijona on oivallus.”
KSML 9.2.2015 Jorma Pollari

Kommentti: Nyt alkaa jo riittää kura niskaan! Eikö tämä kriitikko todellakaan tiedä mikä Teatterikone on? Se on kiertävä teatteri! Meillä ei ole mahdollisuutta tehdä sellaisia visuaalisia tykityksiä kuin kaupunginteatteri, kun jokaisen esityksen jälkeen pitää esitys purkaa Loiskiksen minibussiin, jonne pitää vielä mahtua kaikki esiintyjät! Eikä meillä ole resursseja parempiin valoihin, eikä edes teknikkoon. Kun kukaan ei ole myöntänyt meille mitään avustuksia! Hitto vieköön! Ja miten sinä voit verrata tätä kokemusta omaan johonkin lapsuuden kokemukseen, eikö se nyt ole jo helvetin kaukaa haettu?!

SATUIHIN EKSYNYT +
“Suru on monelle vaikea asia käsitellä. Nyt siihen tarjoutuu oiva tilaisuus Teatterikoneen avustamana. Ryhmä esittää Toivolan vanhalla pihalla koko perheen näytelmää Satuihin eksynyt, jonka on käsikirjoittanut Aaro Vuotila ja ohjannut Annu Sankilampi. … Sankilampi ohjaa esityksen kuitenkin turvalliseksi ja selkeäksi katsottaksi, mutta ihailtavalla tavalla ei peittele aiheen kipeyttä, jos ei sillä liioin hersyttelekään.”
KSML 10.7.2015 Jorma Pollari

Kommentti: Nyt sentää ei puututa ankeaan lavastukseen! Huh! Aihe näköjään osui kriitikon tykkäyshaarukkaan, enkä minäkään ole mokannut. Kiitos.

KIELLETTY -
Otsikko: Seksuaalisuudesta, selkokielellä ja valistaen - Teatterikoneen Kielletty juuttuu liiaksi kliseisiin
“Käsikirjoittaja Annu Sankilampi on valinnut aiheekseen seksuaalisuuden, koska alun insertin mukaan kaikilla on oikeus seksuaalisuuden tuomaan nautintoon. Väitettä ei voi kiistää. … Seksuaalisuus on rannaton teema, mutta juuttuminen kliseisiin asetelmiin teki esityksestä ennalta arvattavan.”
KSML 26.10.2015 Maija-Liisa Westman

Kommentti: Taas on ennalta arvattavaa ja kliseistä settiä. Onko aihe ja sen käsittely kaikille kliseistä? Mitä klise tässä yhteydessä tarkoittaa? Miten minun olisi pitänyt aihetta käsitellä? Tässä kritiikissä taas tuntuu, että kriitikko nostaa itsensä minun yläpuolelleni. Hän tietää jotain mitä minä en, mutta ei kerro minulle tietojaan. Ja mitä pahaa on ennalta arvattavuudessa? Onko se itseisarvo, ettei alussa voi tietää miten lopussa käy? Tästä kritiikistä tuli paha mieli. Tuntuu, että minulta vietiin ilo, eikä annettu toivoa.

Yhteenveto

Miten minä suhtaudun kritiikkiin? Tunteella. En voi suhtautua siihen järjellä, vaikka kuinka yritän. Silloin kun kritiikki koskettaa minun henkilökohtaista työtäni, jota olen tehnyt intohimolla ja sydänverellä, kritisoidaan negatiivisesti ylhäältä päin, niin ettei ole edes yritetty ymmärtää miksi esitys on tehty, loukkaannun. Koen, että minua ei ole nähty taiteilijana eikä ihmisenä, kun minulle tärkeä työ latistetaan joidenkin puolihuolimattoman tuntuisten lauseiden alle.

Entä mihin kritiikkiä tarvitaan? Tuntuu, ettei nykyisessä muodossaan mihinkään. Lukeeko niitä edes kukaan muu kuin muut taiteentekijät? Jos ei ole resursseja kirjoittaa niin, että esityksiä arvioitaisiin suhteessa vallitsevaan yhteiskuntaan, taidekenttään ja teatterihistoriaan, niin antaa olla. Ne muutamat kehut voin kyllä yrittää onkia jostain muualtakin ja haukut jätän mielelläni väliin. Toivon, että katsojat tulevat paikalle puskaradion saattelemina, jos esityksen aihe heitä kiinnostaa. Enkä minä teatteria kriitikoille tee. Teen sitä, koska minun on pakko. Se kumpuaa minun sisältäni halusin tai en, oli se paskaa tai ei. Teen sitä rakkaudesta lajiin, sanomisen halusta ja halusta tulla nähdyksi.

Katsoja, saat olla rehellinen arvioidessasi teostani, mutta tee se lempeästi, pyydän.