24.5.16

Taitelijat ja kritiikki

Olen menossa huomenna menossa kommentoimaan Taiken järjestämän viisiosaisen keskustelusarjan Polemiikkia taidekritiikistä neljänteen tilaisuuteen. Siellä on huomenna teemana kritiikki, taiteilija ja yleisö. Panelisteina toimivat Teemu Mäki ja Asko Mäkelä. Meille annetettiin pohdittavaksi ennakkoon kysymykset: Kenelle taidekritiikki on suunnattu? Tarvitaanko kritiikkiä ja jos, niin mihin? Miten yleisö suhtautuu kritiikkeihin? Entä taiteilijat?

Olen ollut kaikissa aikaisemmissa tilaisuuksissa kuuntelemassa keskusteluita ja panikoimassa osaanko tulevan roolini kommentoijana. Rima on ainakin asetettu korkealle. Aikaisemmin kommentoimassa ovat olleet mm. Eeva Rohas, Raili Kivelä, Jari Hoffren ja muita fiksuja ihmisiä. He ovat valmistautuneet erinomaisesti, puhuneet älykkäästi ladellen teräviä kommentteja ja lainaten muita viisaita ihmisiä. Aluksi ajattelin, että menen paikalle valmistautumatta ja yritän sanoa jotain mitä muut ei uskalla. En rohjennut olla niin spontaani vaan rupesin kirjoittamaan joitakin ajatuksia ylös.

Päätin tarkastella erityisesti kysymystä “Miten taiteilijat suhtautuvat kritiikkiin?” ja käyttää itseäni esimerkkinä. Päästäkseni kunnolla kiinni aiheeseen, etsin ohjaamistani näytelmistä Keskisuomalaisessa kirjoitettuja kritiikkejä. Olen ohjannut urani aikana reilun neljäkymmentä näytelmää, joista lähes kaikista on kirjoitettu kritiikki. Jotta niiden läpikäyminen ei olisi niin haastavaa, rajasin tarkasteluun vain Teatterikoneelle ohjaamani esitykset. Niitä on 12, plus kaksi joista olen ohjannut osan. Tuossa 14 ei ole yhdessä tehtyjä esityksiä eikä performansseja, joihin olen antanut panokseni, mutta niistä ei ole taidettu kirjoittaa kritiikkejäkään. Otin muutamaan lainaukseen kritiikkiä myös näyttelijäntyöstäni, kun olen myös näytellyt osasta ohjaamistani jutuista.

Luin kaikki kritiikit läpi ja kirjoitin niistä ohjausta koskevat lainaukset tähän. Merkitsin jokaisen perään myös + tai - merkin sen mukaan onko kritiikki minusta positiivinen vai negatiivinen. Sain tulokseksi 6 postiivista, 7 negatiivista ja yhden, jossa oli molempia.  Olin yllättynyt. Minulla oli mielikuva, että lähes kaikki kritiikit ovat negatiivisia. Se ehkä johtuu siitä, että negatiiviset kritiikit jäävät hiertämään mieleen. Positiiviset eivät kauaa kannattele, jos jo seuraava juttu haukutaan.

Lainauksia kritiikeistä

Tässä on lainaukset Teatterikoneen kritiikeistä, joissa olen ollut ohjaajana. Olen kirjoittanut lainausten alle omia kommenttejani ja ajatuksiani kulloisestakin kritiikistä.

NEITO TANSSII… +
“Oli ilo katsoa taitavaa ja huolellisesti tehtyä teatteria. Teatterikoneen nelikko Annu Sankilampi, Satu Turunen, Aaro Vuotila ja Jani Kiiskilä ovat teatteritaiteen ammattilaisia. Käsiohjelma kertoo, että esitys on syntynyt devising-tekniikalla, jossa työryhmä tuottaa näytelmän käsikirjoituksen harjoitusprosessin aikana. Lopputuloksessa tämä näkyi saumattomana yhteistyönä kerronnan selkeänä rakenteena. … Nimiroolissa hehkui Annu Sankilampi vakavaa iloa ja tunteiden tuiverrusta. Sävelpuhtaus jäi joissakin lauluissa piirun verran kauas, mutta muuten hänen neitonsa vakuutti ja herätti myötätuntoa.”
KSML 5.7.2004 Leena Pikkumäki

Kommentti: Ihana kritiikki, jossa oli tuotu esiin miten näytelmä on syntynyt ja miten se näkyy lopputuloksessa. Koska tämä oli Teatterikoneen ensimmäinen esitys positiivisen kritiikin merkitys oli varmasti suuri syy jatkaa. Tuo kommentti laulutaidostani aiheutti kyllä valtavaa ahdistusta ja häpeää. Jokaisessa esityksessä jännitin laulamista ihan hulluna. Nyt olen päässyt kyllä asiata yli.

SALAISUUDEN VARTIJA +
“Annu Sankilammen ohjaama Salaisuuden vartija on satunäytelmä ja teatterileikki; kollektiivisesti synnytetty käännytysmatka nykyihmisen kiireiseen mieleen, joka jo ilmaisun keinostoillaankin raikastaa keski-suomalaisen suven näytelmäkirjoa. … On todellakin viehättävää katsoa kesäteatterissa tarinaa, joka pitää sisällään kovin todellisen ja vakavan aiheen, joka on kuitenkin kerrottu pehmeän oivaltavasti ja joka näytelmän lopussa luo lämpimän mielen, olon että: “No niin just! Kerrankin asiaa!” Valitettavan paljon kesäteatterin ohjelmistoksi runtatut näytelmät toistavat jo puhki kaluttua, eikä itsetarkoituksellinen huumori enää maistu. Tästä linjasta Salaisuuden vartija pysyttelee niin kaukana kuin mahdollista.”
KSML 4.7.2005 Saku Heinonen

Kommentti: Mannaa korville! Ohjaajana oli vielä alkutaipaleella ja tämä antoi potkua ja uskoa omaan tekemiseen. Myös kommentti siitä, että tällaista teatteria kaivataan oli itselle todella tärkeä.

MARIE VALERIE -
“Sankilampi on rakentanut monologinäytelmänsä usealle kerronnan tasolle. Vuoroin äänessä on vanhainkodissa elävä dementikko-Meeri, vuoroin nuori, iskelmätähden uraa aloitteleva Meeri, joskus tähdenlento Marie Valerie tai seestynyt keski-ikäinen Meeri. Näytelmäteksti on monoítahoinen ja moni-ilmeinen. … Kaikki tämä on kuultu ennenkin, eikä näytelmäteksti tuonut aiheeseen uutta. Tapahtumat olivat ennalta arvattavissa, eivätkä teksti tai sovitus luoneet jännitettä, joka olisi kantanut esitystä tai yllättänyt katsojan. Loppukohtaus - kliininen selostus Meerin viime hetkistä ja kukkakimpun asettaminen korokkeelle - oli turhan osoitteleva. Näytelmä olisi päättynyt ehjästi ja tyylikkäästi edeltävään laulunumeroon.”
KSML 5.11.2006 Maija-Liisa Westman

Kommentti: Ääh, jos kriitikolle kaikki on ennalta arvattavaa ja tuttua, niin voisiko hän miettiä onko se sitä minulle ja kaikille muille katsojille? Onko kriitikon mielestä turha puhua asioista, jotka hän jo tietää? Eikö näytelmä voisi nostaa niitä muidenkin tietoisuuteen ja näin vielä yleisempään keskusteluun? Itselle tämä aihe oli uusi ja sitä myöten tärkeä ja opettavainen matka vanhusten hoitoon. Mutta tämän kritiikin jälkeen siltä vietiin pohja. Tuli tunne, että minä olenkin tyhmä teatterintekijä, joka ei ymmärrä mistään mitään ja juttu on tehty turhaan.

MINUSTA TULEE ISONA -
“Annu Sankilampi on ohjannut tyttöjengin harmittavan stereotyyppiseksi. Kärjistetyt taitelijavanhemmat ovat hauskoja hahmoja, mutta kuluttavat itsensä loppuun. Minusta tulee isona jää jotenkin pinnalliseksi ja unohtuu pyörimään paikoilleen. Kasvamisen ja uskaltamisen teemoja olisi toivonut käsiteltävän vähemmän itsestään selvästi. Teatterikoneen kohdalla odotukseni olivat korkealla. Nyt keihäs ei lentänyt ihan finaalipaikkaan saakka.”
KSML 30.6.2007 Lotta Roukala

Kommentti: Petin luottamuksen. Kriitikko odotti enemmän ja minä en yltänyt siihen. Taaskaan. Voi paska! Haasteet jotka asetin itselleni, nukkehahmo näyttämöllä ja kuoro- sekä punklaulu, eivät nekään tuoneet juttuun mitään vähemmän itsestään selvää. Ideani ovat surkeita.

KOIRATORPAN KEISARI -
“Harkitusta menosta huolimatta minulle jäi vähän tyhjä olo. Mika Terävän näytelmäteksti sisälsi sellaisen määrän roolihenkilöitä, että huimasi. Esiintyjillä ei ollut vaikeuksia hypätä roolista toiseen. Päinvastoin: vaihdokset oli toteutettu pienin keinoin ja tosi kekseliäästi. Silti nopea kohtausten ja henkilöiden vaihtuminen enemmän hajotti kuin rakensi kokonaisuutta. Rytmi katosi, oma pääni meni pyörälle nimien ja tilanteiden vilistessä pikakelauksella ohi. Olisiko henkilögalleriaa kaventamalla saatu enemmän aikaan? Olisiko ohjaaja Annu Sankilampi saanut tiukemmalla sovituksella sisältöä kiteytetyksi?”
KSML 20.6.2011 Maija-Liisa Westman

Kommentti: Katsojanhan ei tiedä kuinka paljon olin jo sovitusta tehnyt. Eikä tietysti kuulukaan. Mutta jäähän se silti hiertämään mieltä, ettei onnistuttu.

PASKA ÄITI +
“Teatterikone tekee jälleen upean esityksen. Joko tämä nyt loppui? - kysymys herää tunnin mittaisesta esityksestä lähtiessä. Paska äiti on täynnä energiaa, avoimuutta ja rehellisyyttä. ...Näytelmän nimenä Paska äiti on jo pysäyttävä. Ennakkoahdistuksen aistii ennen esitystä: taasko kuullaan angstista kaunan ja syyllistämisen teinikitinää?Mutta kaiken ikävän keittiöpsykologian saa unohtaa: Paska äiti on vapauttava katsahdus todellisuuden peiliin ilman puukoniskuja. Tiina Huhtaniemi, Tuija Kiviranta, Nina Loimusalo ja Annu Sankilampi heittäytyvät sellaisella antaumuksella rooleihinsa, että oksat pois.”
KSML 13.2.2012 Jorma Pollari

Kommentti: Jee, minä onnistuin! Sekä ohjaajana, että näyttelijänä. Ehkä en olekaan sysipaska. Onko henkilökohtaisuus se juttu mikä toimii?

B FOR BABY +
Otsikko: Järisyttävän vahvaa teatteria - näytelmä on teatteritapaus Jyväskylässä
“Teatterikoneen esityksen plussana on myös se, että ohjaaja Annu Sankilampi osaa asiansa. Esitys on rytmisesti ehjä ja sen kerrokset avautuvat kohtaus kohtaukselta, niin että kaksi- ja puolituntisen näytelmän loppu tulee kuin yllättäen. Intensiteetti kestää.”
KSML 26.3.2012 Maija-Liisa Westman

Kommentti: Kyllä nyt kehutaan, kun ei ole minun kirjoittama teksti. Osaanko minä asiani? Ei ole monesti siltä tuntunut. Hyvä, jos tämä toimii.

MAUKKA JA VÄYKKÄ RAKENTAVAT TALON +
“Annu Sankilammen ohjauksessa on rento rytmi ja aivan pienillekin lapsille sopiva sympaattinen tunnelma. Draaman kaari ei ole kovin tiukka, vaan esiintyjät jutustelevat eteenpäin. On suvantovaiheitakin, joissa huomio voi seikkailla muualla.”
KSML 12.8.2012 Aino Martiskainen

Kommentti: Ihan ok arvio. Ei mikään huippu, mutta jää positiivisen puolelle. Osaan ohjata sympaattisen tunnelman.

MAX JA MORITZ KEPPOSTELEE -
“Teatterin tekeminen pienille lapsille on takuulla vaikea laji. Lastenkulttuuri ei tarkoita sitä, että huonompikin kelpaa - jos lapselle jo tarjotaan haastavaa ja monikerroksista, sitä se jatkossakin osaa vaatia. Teatterikone ja Jyväskylän kaupunginteatteri tarjoavat yhteistuotantonaan näytelmän Max ja Moritz keppostelee. Sitä mainostetaan lastenmusikaalina, mutta nimitys on hiukan harhaanjohtava.

Musiikki ei ole 45-minuuttisen esityksen pääosassa eikä se ole erityisen vaikuttavaa tai mieleenjäävää. Näytelmästä puuttuu myös visuaalinen näyttävyys, joka yleensä yhdistetään musikaaleihin. Sen sijaan Annu Sankilammen ohjaus tarjoaa aika tavanomaisen lastenteatteriesityksen kahdesta veljeksestä, joiden perusharrastus, tietokone- ja kännykkäpelien pelaaminen, keskeytyy sähkökatkoksen takia. … Potkut takapuoleen taisivat saada ensi-illan yleisöltä parhaat naurut. Aikuisille suunnatut jutut eivät ainakaan nousseet hauskan tasolle. Tietenkään esitystä ei ole tehty aikuiskriitikkoja varten, mutta tämä nimenomainen epäilee, ettei itse olisi pienenäkään jaksanut siitä innostua. Sadunomaisuutta puuttuu, samoin lapsenomaista riemua.”
KSML 9.3.2013 Aino Martiskainen

Kommentti: Ei osunnut eikä uponnut! Väärin markkinoitu ja muutenkin huono. Ehkä kohderyhmä: pojat, olisi pitänyt kirjoittaa johonkin isolla. Rivien välistä ja riveistä voi lukea, että tämä on sitä huonompaa lastenteatteria. Visuaalista näyttävyyttä rajoittaa se, että esityksen pitää mahtua peräkärryyn, jotta voimme viedä sen kiertueelle. Olisiko se pitänyt kirjoittaa johonkin näkyviin?

JALAT ALTA +/-
“Teatterikoneen uutuus Jalat alta! kertoo avioeroista ja parisuhteen ongelmista. … Esityksen rakenne on virkistävä. Kaikki neljä ovat kirjoittaneet episodeja omista hahmoistaan ja myös ohjanneet ne, eli toisiaan. Lisäksi tekijät piipahtavat lavalla omina itseinään. Tyylien erilaisuus saman aihepiirin sisällä ei hajota vaan toimii hauskasti, vaikka väkisinkin kohtausten laaduissa on eroja. Annu Sankilammen ja Kirsi Sulosen ohjaamat tarinat tuntuvat nousevan esiin, ensimmäinen realistisimpana, jälkimmäinen osuvana irrotteluna. … Esityksessä on paljon toimivia ohjauksellisia keksintöjä. Harmi, että sisällössä ei ole pyritty oivalluksiin, vaan se liikkuu turvallisia ja koettuja vesiä. Syvälle ei mennä, analyysia ei tehdä eikä uusia ajatuksia synny.”
KSML 28.10.2013 Aino Martiskainen

Kommentti: Kiva, että rakennetta kehutaan ja nostetaan esiin miten esitys on syntynyt. Onhan se kiva, että myös minun kirjoittamaa ja ohjaamaa tarinaa kehutaan. Tuo kritiikki sisällön oivalluksettomuudesta ja tuttuudesta hämmentää. Mitä teatterin pitäisi tarjota? Jotain aivan uuttako? Eikö samaistuminen ja sitä kautta omasta elämästä oivaltaminen ole juuri se juttu? Mitä katsojan pitäsi oivaltaa, jota hän ei nyt oivaltanut?

OLEMME KOTONA -
“Teatterikone on tehnyt neljä erilaista pientä esitystä Jyväskylän Kesään hieman epätavallisemmalla konseptilla. Teksti perustuu todellisten ihmisten haastatteluihin ja esityspaikkana ja lavasteina toimii heidän kotinsa.
Oma ennakko-odotukseni oli, että keskiössä olisi joku suru tai vaikea elämänmuutos, koska sellainen monesti tulee ensimmäisenä mieleen draaman aineksia miettiessä. Ensimmäinen esitys, Annu Sankilammen ohjaama Vaihtuvat kodit, kertoikin elämäntarinaa, jossa muutokset olivat läsnä. … Tunnelma on kiva ja rauhallinen ja esiintyjistä haluaa kovasti pitää. Teatterin taika ei kuitenkaan imaise mukaansa, eikä katsoja hetkeksikään unohda katsovansa esiintyjiä kuvittamassa suoraviivaista ja yksinkertaista kertomusta.”
KSML 9.7.2014 Aino Martiskainen

Kommentti: Kriitikolla oli ennakko-odotus, joka ei täyttynyt ja hän on pettynyt. Hän odotti draamaa, esitystä jostain vaikeasta tilanteesta. Mitä jos ihmisen kertoma tarina ei ollut sellainen? Olisiko meidän pitänyt väkisin vääntää se sellaiseksi? Ärsyttävää! Ja ennen kaikkea se, että tämä todella uudenlainen konsepti jää kriitikon harmituksen alle. Voi jumalauta, kun ei mikään kelpaa!

KOLME ILOISTA ROSVOA -
“Teatterikoneen ja Loiskis-orkesterin toteutus on lyhennetty versio, kestoltaan alle tunnin. Tarinan keskeisimmät käänteet ovat mukana ja ne soljuvat sellaista vauhtia, että tunnelmia ei juurikaan ehdi syntyä. Vauhti vie vaikuttavuuden mennessään ja kokonaisuus jättää vaikutelman pikemmin musiikillisesta draamatuokiosta kuin musiikkinäytelmästä.  

Tämä näytelmä oli minun elämäni ensimmäinen teatterikokemus vanhassa JKL:n työväenteaterissa yli 40 vuoden takaa. Siitä on jäänyt tunnemuistiin teatterin suuri lumo, elämys, joka syntyi näyttelijöiden ja meidän pienten vuorovaikutuksesta, värimaailman lämmöstä, lavastuksen ja puvustuksen illusorisesta näyttävyydestä. Nyt esitys toteutetaan huomattavasti pienemmillä resursseilla. Ankeassa esitystilassa ja vaatimattomassa valo-ja tehostemaailmassa musiikkisatu etenee kohokohditta - tosin leijona on oivallus.”
KSML 9.2.2015 Jorma Pollari

Kommentti: Nyt alkaa jo riittää kura niskaan! Eikö tämä kriitikko todellakaan tiedä mikä Teatterikone on? Se on kiertävä teatteri! Meillä ei ole mahdollisuutta tehdä sellaisia visuaalisia tykityksiä kuin kaupunginteatteri, kun jokaisen esityksen jälkeen pitää esitys purkaa Loiskiksen minibussiin, jonne pitää vielä mahtua kaikki esiintyjät! Eikä meillä ole resursseja parempiin valoihin, eikä edes teknikkoon. Kun kukaan ei ole myöntänyt meille mitään avustuksia! Hitto vieköön! Ja miten sinä voit verrata tätä kokemusta omaan johonkin lapsuuden kokemukseen, eikö se nyt ole jo helvetin kaukaa haettu?!

SATUIHIN EKSYNYT +
“Suru on monelle vaikea asia käsitellä. Nyt siihen tarjoutuu oiva tilaisuus Teatterikoneen avustamana. Ryhmä esittää Toivolan vanhalla pihalla koko perheen näytelmää Satuihin eksynyt, jonka on käsikirjoittanut Aaro Vuotila ja ohjannut Annu Sankilampi. … Sankilampi ohjaa esityksen kuitenkin turvalliseksi ja selkeäksi katsottaksi, mutta ihailtavalla tavalla ei peittele aiheen kipeyttä, jos ei sillä liioin hersyttelekään.”
KSML 10.7.2015 Jorma Pollari

Kommentti: Nyt sentää ei puututa ankeaan lavastukseen! Huh! Aihe näköjään osui kriitikon tykkäyshaarukkaan, enkä minäkään ole mokannut. Kiitos.

KIELLETTY -
Otsikko: Seksuaalisuudesta, selkokielellä ja valistaen - Teatterikoneen Kielletty juuttuu liiaksi kliseisiin
“Käsikirjoittaja Annu Sankilampi on valinnut aiheekseen seksuaalisuuden, koska alun insertin mukaan kaikilla on oikeus seksuaalisuuden tuomaan nautintoon. Väitettä ei voi kiistää. … Seksuaalisuus on rannaton teema, mutta juuttuminen kliseisiin asetelmiin teki esityksestä ennalta arvattavan.”
KSML 26.10.2015 Maija-Liisa Westman

Kommentti: Taas on ennalta arvattavaa ja kliseistä settiä. Onko aihe ja sen käsittely kaikille kliseistä? Mitä klise tässä yhteydessä tarkoittaa? Miten minun olisi pitänyt aihetta käsitellä? Tässä kritiikissä taas tuntuu, että kriitikko nostaa itsensä minun yläpuolelleni. Hän tietää jotain mitä minä en, mutta ei kerro minulle tietojaan. Ja mitä pahaa on ennalta arvattavuudessa? Onko se itseisarvo, ettei alussa voi tietää miten lopussa käy? Tästä kritiikistä tuli paha mieli. Tuntuu, että minulta vietiin ilo, eikä annettu toivoa.

Yhteenveto

Miten minä suhtaudun kritiikkiin? Tunteella. En voi suhtautua siihen järjellä, vaikka kuinka yritän. Silloin kun kritiikki koskettaa minun henkilökohtaista työtäni, jota olen tehnyt intohimolla ja sydänverellä, kritisoidaan negatiivisesti ylhäältä päin, niin ettei ole edes yritetty ymmärtää miksi esitys on tehty, loukkaannun. Koen, että minua ei ole nähty taiteilijana eikä ihmisenä, kun minulle tärkeä työ latistetaan joidenkin puolihuolimattoman tuntuisten lauseiden alle.

Entä mihin kritiikkiä tarvitaan? Tuntuu, ettei nykyisessä muodossaan mihinkään. Lukeeko niitä edes kukaan muu kuin muut taiteentekijät? Jos ei ole resursseja kirjoittaa niin, että esityksiä arvioitaisiin suhteessa vallitsevaan yhteiskuntaan, taidekenttään ja teatterihistoriaan, niin antaa olla. Ne muutamat kehut voin kyllä yrittää onkia jostain muualtakin ja haukut jätän mielelläni väliin. Toivon, että katsojat tulevat paikalle puskaradion saattelemina, jos esityksen aihe heitä kiinnostaa. Enkä minä teatteria kriitikoille tee. Teen sitä, koska minun on pakko. Se kumpuaa minun sisältäni halusin tai en, oli se paskaa tai ei. Teen sitä rakkaudesta lajiin, sanomisen halusta ja halusta tulla nähdyksi.

Katsoja, saat olla rehellinen arvioidessasi teostani, mutta tee se lempeästi, pyydän.  

13.4.16

Unelmien tulevaisuus - Suunnitelmat on tehty romutettaviksi

Tutustumiskerran jälkeen meillä on ollut kolme pajakertaa vastaanottokeskuksissa, kaksi Salmirannassa ja yksi Puuppolassa. Jokaista kertaa varten on palaveerattu useamman kerran Johannan ja Biagion kanssa, osa kasvokkain ja osa puhelimessa. Olemme yrittäneet miettiä miten lähestyä aihetta (unelmien tulevaisuus) ja ihmisten kiinnostuksen kohteita ilman kieltä. Emme ole vieläkään löytäneet siihen vedenpivää ratkaisua.

Salmirannan vastaanottokeskuksessa oli ensimmäisellä pajakerralla hyvä ja rento tunnelma. Tosin kun menimme paikalle, ei naisia näkynyt missään. Selvisi, että samaan aikaan on suomen kielen opetusta ja meidän täytyy siirtää omaa pajaa puolella tunnilla, jotta naiset ehtivät mukaan. Olimme vähän hämmästyneitä, että kukaan ei ollut puhunut meille asiasta siinä vaiheessa, kun sovimme työpajoista, mutta nielimme purinat ja aloimme odottaa, että tunti päättyy. Lopulta tunnin päättyessä, siellä oli vain muutama nainen ja joku lähti etsimään heitä ulkoa. Odottelun jälkeen paikalle saapuikin joukko iloisia naisia, mutta olimme aloitusajasta puoli tuntia myöhässä.

Olimme sopineet, että minä aloitan teettämällä ilmaisuharjoituksia ja sitten Johanna ja Biagio nappaavat ohjausvastuun. Aloitimme hommat ja meillä oli hauskaa, kun leikimme seuraa johtajaa ja irvistelimme jonossa kilpaa toisillemme. Tosin porukkaa tuli ja meni ja välillä oli vaikea hahmottaa ketkä kaikki ovat mukana ja ketkä eivät. Paikalle alkoi myös ilmestyä lapsia, vaikka ovella luki isolla EI LAPSIA - no children.

Kuva: Johanna Juvonen


Lämmittelyn ja tutustumisen jälkeen Johanna ja Biagio ottivat esille maalaustarvikkeet ja kaikki pääsivät maalaamaan kahvilla. Emme ajaneet lapsia pois, kun emme olleet varmoja miten heihin pitäisi suhtautua. Minä otin pienimmän vauvan hoitooni, että tämän äiti pääsi osallistumaan maalaamiseen. Mitään aihetta ei annettu vaan jokainen sai tehdä mitä halusi, jotta näkisimme mitä alkaa syntymään ja mikä kiinnostaa. Naiset tarttuivat innoissaan toimeen ja tunti hujahti nopeasti. Minä kuljin vauvan kanssa katsomassa mitä naiset maalasivat ja toimin musiikkivastaavana. Vielä loppuun teetin muutaman harjoitteen ja naiset tekivät pienet tanssiesitykset. Kerrasta jäi hyvä mieli, mutta jäimme pohtimaan miten teemaa voisi tuoda esille. Mitä alamme tehdä yhdessä ja mikä on se loppuhuipennus, joka naisten kanssa tehdään?

Seuraava kerta olikin Puuppolassa. Olimme olleet yhteydessä pajojen välissä ja yrittäneet viedä ajatuksia eteenpäin.  Ajatus oli tehdä paljon paperikukkia ja niistä jonkinlainen installaatio. Kukkaidea oli tullut naisilta tutustumiskerralla. Tullessamme paikalle, ei yhtään naista näkynyt missään. Lisäksi kuulimme, että meidän pitäisi lopettaa toimintamme puoli tuntia aikaisemmin ruokailun vuoksi. Mieleen hiipi epäusko, miksei kukaan ollut kertonut tästä aikaisemmin?

Pikkuhiljaa saimme paikalle haalittua muutamia naisia ja toisia odotellessa Johanna neuvoi jo heille miten kukkia voisi tehdä paperista. Muutama paikalle tullut nainen alkoi innokkaasti tehdä kukkia. Paikalle valui pikkuhiljaa pari lisää. Kiinnostuneita miehiä ja lapsia kävi ruokalan ovensuussa, mutta kerroimme, että tämä paja oli naisille suunnattu. Osa lapsista saatiin käännytettyä, mutta osa halusi tulla mukaan emmekä keksineet keinoa, joilla heidät olisi saanut pidettyä poissa, kun tilassa ei ole toimivaa ovea.

Aika kului naisia odotellessa sekä lapsia hätistellessä ja lopulta minä en ehtinyt tekemään yhtään harjoitusta vaan koko kerta meni kukkien tekemiseen. Jäi hölmö fiilis. Olin suunnitellut vaikka mitä harjoitteita, mutta yksikään niistä ei toteutunut. Paikalle tuli naisia niin tipottain, ettei ollut järkevä aloittaa harjoitteilla ja meidän aika lyheni ruokailun vuoksi, joten toiminnalle ei olisi jäänyt kunnolla aikaa. Turhauttavaa!

Purimme pajan jälkeen ulkona tapahtumia ja sanoin Johannalle ja Biagiolle, että tämä tuntuu oman ammattitaidon haaskaamiselta. Ja ajankin haaskaamiselta. Johanna yritti lohduttaa, että emmehän me voi mitään näille muuttuville tilanteille ja naiset kuitenkin nauttivat tekemisestä kovasti, minä myöntelin. Tosin lapsille pitäisi keksiä jotain, koska joku naisista oli antanut palautetta, että lapset häiritsevät. Se oli totta, alkuperäinen ajatus siitä, että naiset saisivat tehdä rauhassa omia juttuja ei toteudu, jos lapset hääräävät ympärillä. Lisäksi kaikki kolme kovasti pohdimme, että mikä se meidän yhteinen päämäärä on, miten ja missä se toteutetaan?

Kuva: Johanna Juvonen


Ennen seuraavaa kertaa Salmirannassa juttelimme useaan otteeseen ja yritimme kirkastaa ideaa. Koko ajan törmäsimme siihen hankaluuteen, että meiltä puuttuu yhteinen kieli. Pyörittelin mielessäni kaikenlaisia harjoitteita. Tuntui, että haluaisi päästä kiinni aiheeseen ja todelliseen toimintaan, mutta mitään kovin monimutkaista ei voi selittää elekielellä. Toinen mielessä kaihertava asia oli toisen vastaanottokeskuksen johtajan varoitukset, ettei voi käsitellä mitään liian rankkaa. Mutta mistä minä tiedän mikä on liian rankkaa?

Päädyimme siihen, että tehdään kukkia molemmissa paikoissa ja tehdään niistä yhteinen teos jonnekin, Halusimme. että paikka teokselle olisi jossain kaikkien näkyvillä ja se tavoittaisi mahdollisimman monen jyväskyläläisen silmät ja sitä kautta nämä naiset tulisivat nähdyksi. Johanna oli yrittänyt soittaa kaupunginkirjastolle, mutta ei ollut saanut sieltä kiinni ihmistä, joka näyttelyistä vastasi. Edelleen olimme samassa tiedottomuudessa kuin aikaisemmin.

Tänään meillä oli toinen pajakerta Salmirannassa. Puhkuin intoa. Olin päättänyt kokeilla kohtauksien tekemistä ja vaikka mitä silläkin riskillä, etten saa ideaani ymmärretyksi. Menimme paikalle hyvissä ajoin, jotta ehtisimme laittaa tavarat paikoilleen. Tila oli kuitenkin varattu, joten odottelimme puoli tuntia sen vapautumista. Odotteluajan Biagio leikki käytävällä olevien lasten kanssa jatkoroikan pätkällä hyppynarua. En olisi itse keksinyt.

Kun pääsimme tilaan, ei naisia ollut paikalla kuin kaksi. Lapsia sitä vastaan yritti työntyä luokkaan monin verroin. Yksi naisista lähti etsintäretkelle ja saimme pari lisää. Olimme sopineet, että minä aloitan, ettei käy niinkuin viimeksi, enkä pääse tekemään mitään. Aika kului. Johanna alkoi nostella tavaroita kukkien tekoa varten esille, ettei siihen mene enää aikaa siinä vaiheessa, kun niitä aletaan tehdä. Naiset tulivat kiinnostuneina katsomaan. Sanoin, että annetaan heidän tehdä kukkia odotellessa ja naiset alkoivat hommiin. Paikalle tuli pikkuhiljaa lisää naisia. Lapset kävivät hakkaamassa ovella, mutta pysyimme tiukkana emmekä päästäneet heitä sisään. Minulla oli taas vauvanhoito vastuu.

Annoin tilanteelle periksi ja hylkäsin omat ennakkosuunnitelmani lopullisesti. Hyväksyin sen, että tämä kukkien askartelu on tähän hetkeen se mitä tarvitaan ja minä voin auttaa hypyttämällä vauvaa sylissäni. Pyysin erästä naista laittamaan YouTubesta musiikkia mitä hän haluaisi kuunnella. Hän yritti saada arabiankielisiä kirjaimia puhelimeeni, mutta en tiennyt mistä ne saa, joten lempiartistia ei löytynyt. Kirjoitin hakukenttään arabic music ja sieltä löytyi soittolista, jonka laitoin soimaan. Se toimi hienosti. Naiset selkeästi tunnistivat biisejä ja tunnelma vapautui entisestään.

Kuva: Johanna Juvonen


Paikalle oli jossain vaiheessa vauvan lisäksi ilmestynyt pieni poika, noin kaksi vuotias. Poika alkoi tanssia musiikin tahtiin ja minä aloin matkia häntä samalla vauvaa tanssittaen. Oli hieno peilata pojan liikkeitä ja tanssia hänen kanssaan. Naiset nauroivat meidän touhuille lämpimästi. Biagio oli tuonut mukanaan rikkinäisiä sateenvarjoja, joihin valmistuvia kukkia laitettiin. Ne näyttivät hienoilta ja naisetkin selvästi ymmärsivät mitä olimme tekemässä.

Jossain vaiheessa istuin huilaamaan ja viereeni tuli nainen, joka osasi englantia aika hyvin. Hän kysyi mitä teen työkseni ja kertoi, että on kotoisin Afganistanista. Heidän kulttuurissaan naiset ovat hiljaa ja kuuntelevat. Hän kertoi haluavansa saada äänensä kuuluviin ja auttaa muitakin naisia saamaan tarinansa ilmoille. Hän kertoi toiveestaan koota suurempi joukko naisia ja tehdä heidän kansssaan sen kaltaista työtä, jossa vääryyksistä voitaisiin puhua. Lupasin miettiä miten voisin auttaa häntä. Hieno kohtaaminen. Jotenkin olimme pystyneet herättämään hänene luottamuksensa, että hän halusi tulla kertomaan minulle tuon asian. Vaikka tuntui, että oman ammattitaidon toteuttaminen oli jäänyt mitättömän pieneksi, niin mikä minä olen määrittelemään asioiden tärkeyttä joillekin toisille. Kiinnostaako minun ammattitaitoni loppujen lopuksi ketään muuta kuin itseäni vai pitäisikö vain uskaltaa olla tilanteissa läsnä ja kuunnella toisia? Vaikka olisi minkälaisia suunnitelmia, niin onko niillä mitään merkitystä, jos ne eivät sillä hetkellä palvele sitä kohderyhmää kenelle ne on suunniteltu?

Niin. Taidan tietää vastaukset itsekin.

Jatkamme silti miettimistä ja suunnittelua, saa nähdä mitä tästä tulee :D  

23.3.16

Unelmien tulevaisuus - Suunnittelu ja kohtaaminen

Teatterikone sai Taikelta 15 000 euron apurahan puolen vuoden Unelmien tulevaisuus hankkeeseen. Sen tarkoitus on taiteen keinoin auttaa turvapaikanhakijanaisten kotouttamisessa.
Olin todella iloinen, että tekemäni hakemus sai myöntävän päätöksen, mutta pakko tunnustaa, että samalla alkoi jännittää miten tästä selvitään.

Toteutan hankkeen kahden kuvataiteilijan, Johanna Juvosen ja Biagio Rosan, kanssa. He ovat tehneet monelaisten ryhmien kanssa taidetta ja heillä molemmilla on kokemusta vieraassa maassa asumisesta. Johanna asui vuosia Italiassa ja Biagio on muuttanut Italiasta Suomeen seitsemän vuotta sitten. Heidän kokemuksistaan on varmasti apua tässä projektissa.

Kun tekee apurahahakemusta on tietynlainen mielikuva siitä miten aikoo toteuttaa projektin, johon rahaa hakee. Tämän hankeen taustalla minulla oli vahva ajatus miten voin hyödyntää opintojani tanssi-liiketerapian perusteista, joita teen parhaillaan. Mielikuvissani eheytin taiteen keinoin kovia kokeneita ihmisraunioita. Sellainen siirappinen kuva, jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Kuvia kuitenkin aina rakentaa päässään ja niiden törmätessä todellisuuteen tajuaa oman hölmöytensä.

Kuvat päässäni romahtivat viimeistään siinä vaiheessa, kun jännittyneenä menimme tapaamaan kahden eri vastaanottokeskuksen johtajia. Kerroimme hankkeesta ja kun innoissani selitin suunnitelmiani varoitti toinen johtajista, että ihmiset ovat kokeneet todella rankkoja juttuja ja meidän täytyy olla varovaisia mitä asioita nostamme esiin. Ettei käy niin, että revimme haavoja auki, joita emme pysty paikkaamaan. Taas kerran tajusin, että minun täytyy jarrutella suunnitelmieni kanssa ja ottaa ihan rauhallisesti. Johanna ja Biagio olivat onneksi enemmän kartalla ja vaikuttivat tilanteessa enemmän tolkuissaan olevilta.

Haimme rahoitusta hankkeen toteuttamiseen yhdessä vastaanottokeskuksessa yhden ryhmän kanssa. Palaverissa kävi kuitenkin ilmi, että toimintaa täytyy tasapuolisuuden nimissä järjestää Jyväskylässä molemmissa keskuksissa, jossa on naisia eli Puuppolassa ja Salmirannassa. Kun se oli sanottu, asia tuntui itsestään selvyydeltä, jota emme olleet osanneet ajatella. Suunnitelma kerran viikossa toteutettavasta työpajasta muuttui kerran kahdessa viikossa toteutettavaan työpajaan, vuorotellen kummassakin keskuksessa.

Aloimme miettiä johtajen kanssa aikataulua ja päädyimme siihen, että käymme esittelemässä hankkeen vastaanottokeskuksen naisille ennen varsinaista aloitusta. Johtajat sanoivat, että meidän täytyy hommata esittelykerralle persian, arabian ja somalian kielen tulkit, jotta saamme asiamme kerrottua. Olimme ällikällä lyötyjä. Meidänkö tulkit pitää hommata? Mistä niitä saa? Paljon se maksaa?  Meneekö meidän budjetti tulkkien palkkojen maksamiseen? Mutta mitään näistä kysymyksistä ei kysytty ääneen vaan jokainen pohti niitä hiljaa mielessään.

Lähdimme palaverista hämmentyneinä. Aulassa istustuskelevat ihmiset moikkailivat meitä hymyillen ja pois ajaessamme lapset tulivat vastaan koulureppujensa kanssa. Turvapaikanhakijat vaikuttivat tavallisilta ihmisiltä, se helpotti hämmennystä.

Menimme kahvilaan purkamaan kokemusta. Johannalla ja Biagiolla oli aikasempaa kokemusta turvapaikanhakijoiden kanssa työskentelystä ja he tiesivät mistä tulkkeja voisi kysellä. Heillä oli myös kokemusta siitä miten työskentely tulkin välityksellä saattoi olla hankalaa. Ihmiset kuuntelivat vain tulkkia ja tämän suhtautuminen tehtävään asiaan tuli suoran vuorovaikutuksen väliin. Eli jos tulkki ei ole kiinnostunut taiteesta, hänen asenteensa vaikuttaa projektin luonteeseen. Päädyimme lopulta siihen, että kirjoitamme hankkeesta esittelytekstin, jonka käännämme pyydetyille kielille ja yritämme pärjätä ilman tulkkia, elekielellä.

Johanna löysi tulkit ja saimme tekstit käännettyä. Sain kuulla, että somalian kielistä käännöstä ei tarvitakaan, persia ja arabia riittävät. Juttelin myös yhden luokkakaverini kanssa, joka oli tehnyt vastaavanlaisen projektin ja kerroin hänelle huolistani suhteessa omaan työskentelyyni. Hän kertoi, että kaikki harjoitteet, jotka synnyttävät naurua ja iloa, toimivat parhaiten. Kivi putosi sydämeltäni, minun ei tarvitsekaan alkaa tehdä jotain "teatteriterapiaa" jota en osaa, vaan tehdä teatterin perusharjoitteita, jotka osaan ja tiedän toimiviksi.

Vihdoin koitti tuo päivä, jonka olimme sopineet idean esittelypäiväksi molempiin vastaanottokeskuksiin. Soittelin aamulla Johannalle paniikissa, että mitä me nyt tehdään ja kuka tulostaa ja mitä. Johanna lupasi tulostaa persian ja arabian kieliset esittelyt ja minä kokosin työpajapäivät kumpaankin vastaanottokeskukseen. Lisäksi Johanna aikoi esitellä hänen ja Biagion tekemiä töitä eri ryhmien kanssa ja minä sanoin teettäväni muutaman tutustumisharjoitteen. Olimme sopineet klo 13 tapaamisen Puuppolaan ja klo 15 Salmirantaan. Ajaessani Puuppolaan pohdin, että tuleeko paikalle ketään ja onko kukaan millään tavalla kiinnostunut meidän projekstista.

Löydettyämme perille kello oli jo muutaman minuutin yli yksi ja ovi jonka löysimme oli lukossa. Löysimme oven pielestä ovikellon, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Juuri, kun Johanna lähti etsimään toista reittiä, tuli joku avaamaan oven. Aulassa meitä oli vastassa SPR:n työntekijä, joka sanoi meidän olevan myöhässä. Hän ohjasi meidät ruokasaliin, jossa tapaaminen olisi. Hävetti. Ruokalassa istui muutama hämmentyneen näköinen nainen. Toinen työntekijä kävi kysymässä, että onko meillä tulkit mukana ja totesimme vaivaantuneina, että meillä on vain esittelyt lapulle kirjoitettuna. Työntekijä totesi, että kaikki eivät osaa lukea. Johanna yritti saada tablettiaan toimimaan, jotta voisi esitellä sielä kuvia taideprojekteista. Mietin mielessäni, että mitähän tästä tulee.

Naisia alkoi tulla paikalle. Johanna oli edelleen tabletin kimpussa ja me Biagion kanssa aloimme jakaa hymyillen esittelylappuja naisille. Joku naisista onneksi osasi vähän englantia ja kertoi muille mistä oli kyse. Laput oli luettu. Tunnelma oli odottava. Esittelimme itsemme ja naiset toistivat meidän nimemme. Päätin ottaa tilanteen haltuun. Pyysin ihmisiä nousemaan tuoleilta ja raivasimme pöytiä pois tieltä. Päätin teettää harjoitteen, jonka teen yleensä aina kaikkien uusien ryhmien kanssa. Teimme suuren ringin ja jokainen esitteli itsensä liittämällä nimeensä jonkun liikkeen, jonka toiset toistivat perässä. Johanna ja Biagio olivat vieressäni ja kun he matkivat minua ja minä heitä, ymmärsivät muutkin mistä oli kyse. Ihmisiä alkoi naurattaa ja tunnelma vapautui.

Teetin vielä muutaman harjoitteen ja vaikka niitä ei ymmärretty ihan niin kuin oli tarkoitus, se ei haitannut. Kaikilla oli hauskaa. Johanna ja Biagio esittelivät kuvia erilaisten ryhmien kanssa tekemistään töistä ja lopuksi selvittelimme mitä naiset mahdollisesti haluaisivat meidän kanssa tehdä. Ymmärsin, että osa ainakin haluaa tanssia ja näytellä. Sitten joku toi kukan, jonka oli tehnyt paperista. Kukkia tuotiin yhtäkkiä lisää.  Ja päättelimme, että niitä myös haluttiin tehdä lisää. Naiset tuntuivat olevan innoissaan projekstista ja siitä, että tämä oli vain heille tarkoitettu. Joku heistä huusikin ovelle ilmestyneelle miehelle jotain tyyliin, että tänne saavat tulla vain naiset. Tästä pääsisimme hyvin liikkeelle!

Mennessämme Salmirantaan olo oli jo paljon helpottuneempi ja tuntui siltä, että tästä selvitään. Teetin samoja harjoitteita kuin Puuppolassa ja ne saivat yhtä innostuneen vastaanoton. Kerroimme ohjaajille ja naisille, että toivoimme lapsien jäävän tilanteista ulkopuolelle, jotta naiset saisivat keskittyä itseensä ja omaan tekemiseensä. Naiset tuntuivat olevan helpottuneita asiasta.

Kaikkien pelkojen ja jännitysten jälkeen olo on helpottunut ja iloisen odottava projektia kohtaan. Ajatukset ovat selkiytyneet ja jäsentyneet. Molemmissa vastaanottokeskuksissa on ensimmäisen tapaamisen perusteella mukavankokoiset ryhmät, toisessa n. 15 ja toisessa 20. Tuntuu hienolta, että voin omalla ammattitaidollani tuottaa ihmisille hyvää mieltä. Ennakkoajatukseni siitä, että minun pitäisi pystyä olemaan joku superihminen romuttui ja syntyi ymmärrys, että se mitä osaan jo riittää. Ei vuosien saatossa kertynyt ammattitaito häviä, vaan voin hyödyntää sitä myös näiden ihmisten kanssa. Pelot on tehty voitettaviksi!





28.1.16

Auta apurahanhakijaa - arvioi hakemukseni!

Olen usein miettinyt, että olisipa kiinnostava lukea toisten apurahahakemuksia, jotta tietäisi miten muut niitä tekevät. Ja olisi kiinnostava tietää mitä minun hakemuksistani ajatellaan, että saako niistä ulkopuolinen selkoa. 

Nyt on meneillään Suomen Kulttuurirahaston Maakuntarahastojen apurahahaku, joka päättyy 10.2. SKR:n sivuilla hakuohjeissa kehotetaan: "Asiantuntija ei välttämättä ole juuri sinun erityisosaamisesi asiantuntija, siksi yleistajuisuus on tärkeää. Kannattaa luetuttaa työsuunnitelmaa kollegoilla, tiivistelmää jopa asiaa tuntemattomalla naapurilla."

Siksi rohkaisen mieleni ja laitan tänne hakemukseni yleisesti arvioitavaksi. Pyydän, että lukisit hakemukseni ja antaisit minulle palautetta. Vastaako se alla oleviin hyvän hakemuksen kriteereihin? 

"Hyvä hakemus on suunniteltu ja perusteltu, selkeästi ja ymmärrettävästi kirjoitettu ja tiiviisti esitetty. Kerro mitä teet. Ole vakuuttava. Väännä rautalangasta mitä aiot tehdä. Innoita lukija."

En ole vielä lähettänyt tätä hakemusta. Toiveeni on, että saisin vielä hyviä neuvoja hakemuksen hiomiseksi ja pelkoni on, että se teilataan täysin. Mutta virheistä oppii, vaikka se sattuu. Ja jos joku muu lähtee tähän leikkiin, niin luen mielelläni toisten hakemuksia ja kommentoin niitä!

Nyt kun yhteiset raamit lukemiselle on luotu, heitän itseni susien eteen ja annan apurahahakemukseni teidän arvioitavaksi.

HAKEMUS

Haen työskentelyapurahaa Erityisen äiti - monologi kehitysvammaisen lapsen äitiydestä, työstämiseen. 

Olen valmistunut teatteri-ilmaisunohjaajaksi vuonna 2005, jonka jälkeen olen toiminut teatteriohjaajana ja näyttelijänä Jyväskylässä ja lähialueilla. Opiskelen tällä hetkellä tanssi-liiketerapian perusteita laajentaakseni omaa osaamistani. 

Oppiakseni hyödyntämään työssäni uutta näkökulmaa, sovellan tanssi-liiketerapeuttista lähestymistapaa monologinäytelmän valmistamisessa. Monologi käsittelee kehitysvammaisen lapsen äitinä olemista. Sen ensi-ilta on Jyväskylässä kesäkuussa 2016, jonka jälkeen myyn sitä kiertue-esityksenä Kehitysvammaliiton sopeutumisvalmennuskursseille ja seminaareihin sekä kehistysvamma-alan opiskelijoille.

Teatterintekijänä haluan haastaa itseäni tarttumalla henkilökohtaisiin aiheisiin ja tehdä näkyväksi asioita, joita on vaikea sanoittaa. Teatterin kautta asiat saavat muodon ja niistä voidaan puhua yhdessä ääneen.

Minulla on 15-vuotias vaikeasti kehitysvammainen poika, joka vammautui synnytyksessä. Meillä on poikani kanssa erityinen suhde, kuten varmasti kaikilla vanhemilla lapsiinsa. Mutta kehitysvammaisen lapsen kanssa vanhempi joutuu kohtaamaan kysymyksiä ja ajatuksia, joita "tavallisen lapsen" kanssa ei tarvitse miettiä. 

Vanhempi on kehitysvammaiseen lapseensa sidoksissa aivan toisella tavalla kuin "tavalliseen", koska vaikeasti kehitysvammainen ihminen on aina riippuvainen toisten avusta. Puutteellinen sanallinen ilmaisu ja ymmärtämisen haasteet kärjistävät tilanteita toisinaan aiheuttaen konflikteja, mutta myös rakkauden osoitukset ovat äärimmäisen suuria. Kehitysvammaisen lapsen äitiys on hyvin kokonaisvaltaista sekä fyysisesti että henkisesti.

Esityksessä tutkin liikelähtöisesti näitä erilaisia tunteita ja teen teatterin keinoin näkyväksi yhteistä matkaa poikani kanssa, iloineen ja suruineen.

Esityksen tarkoitus on toimia vertaistukena muille vammaisten tai haastavasti käyttäytyvien lasten vanhemmille, sekä lisätä tietoa kehitysvammaisuudesta asiaa vähemmän tunteville.

Työstän puolen tunnin mittaista esitystä puolipäiväisesti touko- ja kesäkuussa. Kirjoitan esityksen käsikirjoitusta vanhojen päiväkirjojen ja omien muistojen pohjalta. Teen monologia yksin ja käytän apuna oman työni arviointiin videokuvausta ns. ulkopuolisena silmänä. 

Liikemateriaalin lähtökohtana käytän kuutta kehityksellistä perusliikettä (antautuminen, työntäminen, kurottaminen, tarttuminen, vetäminen, irtipäästäminen), johon kaiken ihmisen liikkeen ajatellaan tanssi-liiketerapiassa perustuvan. 

Ensi-ilta on alustavasti suunniteltu pidettävän Oppimis- ja ohjauskeskus Valterin tiloissa. He tarjoavat koulupalveluita näkö- ja kuulovammaisille oppilaille Jyväskylässä. Valterin lisäksi käyn neuvotteluja yhteistyöstä kehitysvammaisten tukiliiton Best Buddies -kaveritoimintaa Jyväskylässä järjestävän tahon kanssa, 

Haen 2000€ taiteellisen työskentelyyn ja lisäksi 300€ esityksen julisteen suunnitteluun ja painatukseen.   


12.11.15

Onko epäonnistuminen kiellettyä?

Mikä on menestymisen mittari taiteessa? Onko se raha, yleisömäärät, teoksen saama julkisuus, taiteen korkea taso, tekijän oma arvio, kriitikon arvio, katsoja-/kokijapalaute...?

Tuntuu, että tässä yhteiskunnassa saa puhua vain menestyksestä. On lähes kiellettyä kertoa, ettei kaikki menekään putkeen. Minä teen nyt sitä mikä on kiellettyä. Minä kirjoitan epäonnistumisesta!

Kirjoittamani ja ohjaamani näytelmä Kielletty -näytelmä seksuaalisuudesta sai ensi-iltansa Ravintola Rentukassa 24.10. Idea näytelmästä sai alkunsa reilu vuosi sitten ja siitä asti kannoin sitä mukanani ja kehittelin eteenpäin. Varsinaisen kirjoitustyön aloitin, kun sain apurahan kirjoittamista varten Keski-Suomen Taikelta.

Kun itse sekä kirjoittaa ja ohjaa näytelmän, se tuntuu vielä paljon henkilökohtaisemmalta kuin jos pelkästään ohjaa jotain. Ohjatessa toisen tekstiä on ikäänkuin tekstin suojissa, mutta kun kaiken tekee itse on paljaampana toisten kritiikille. Pohdiskelin tätä asiaa paljon videopäiväkirjoissa, joita kuvasimme koko prosessin ajan. Ne löytyvät täältä.

Ensi-ilta jännitti minua erityisen paljon. Kävin läpi kaikenlaisia mahdollisuuksia miten näytelmä otetaan vastaan. Olin positiivisesti yllättynyt, kun kriitikko ilmoittautui esitykseen ennen kuin kutsua oli edes lähetetty. Ajattelin sen kielivän siitä, että näytelmä kiinnostaa.

Ensi-iltaviikolla lippuvarauksia oli harmittavan vähän. Lauantain koittaessa paikalle kuitenkin saapui n. 50 ihmistä, joka tuntui hyvältä. Ensi-iltayleisö oli hienosti mukana ja tunnelma oli keskittynyt ja kuunteleva. Myös yleisön palaute esityksen jälkeen oli erittäin positiivista. Huokaisin helpotuksesta ja ajattelin, että tästä se lähtee!

Koitti seuraava viikko. Kritiikki ilmestyi Keskisuomalaisessa. Siinä kehuttiin videoprojisointeja ja musiikkia, mutta muuten se oli vähän mitäänsanomaton. Harmitti, olisi halunnut tiukkaa ruodintaa, pohdintaa ja analysointia. Katselimme esityksen varauksia. Niitä ei juuri ollut. Alkoi jännittää, että mitenköhän tässä käy.

Seuraavat kuusi esitystä taiteiltiin epävarmuuden tilassa, että tuleeko kukaan paikalle. Muutamia ryhmiä oli varannut paikkansa, mutta niihin esityksiin ei ryhmän lisäksi muita eksynytkään. Pahimmillaan esitys vedettiin 6 ihmiselle ja parhaimmillaan katsojia oli 20. Minun ja tuottajan lisäksi myös näyttelijät alkoivat olla henkisesti rikki ja pidimme hätäpalaverin, että onko tässä järkeä. Päätettiin pitää pieni hengitystauko ja peruttiin seuraavat kaksi esitystä.

Tässä nyt ollaan. Meillä on kuusi esitystä jäljellä. Erinäisiä markkinointitoimenpiteitä on tehty ja yritämme pitää esityksestä meteliä, ettei se hautaudu uusien ensi-iltojen alle. Mutta suurin kysymys on vailla vastausta: Miksi katsojat eivät tule?

Kysymyksiä on puoli tusinaa lisää, mutta niihinkään ei ole löytynyt vastausta. Miten löydämme ne katsojat jotka eivät tule, jotta voisimme kysyä heiltä: Eikö esityksen aihe kiinnosta? Onko paikka liian kaukana? Eikö Teatterikone kiinnosta? Onko esityksessä joku muu asia joka estää tulemasta?

Ne harvat katsojat, jotka esityksen ovat nähneet, ovat antaneet hyvää palautetta. Ehkä siksi tuntuukin niin ristiriitaiselta. Olenko minä nyt epäonnistunut, kun yleisöä ei tule, enkä pysty maksamaan palkkaa näyttelijöille? Vai onko sen määrittely yksinkertaista? Tätä Heidin palautetta lukiessani tunnen onnistuneeni varsin hyvin.

"Kiitos näytelmästä! Se puhui monella kielellä, ammenusta ja oivalluksia viisaampana. Rankkoja kohtia, puhuttelevevia, aihe, josta pitäisi osata puhua paljon enemmän ja avoimemmin, iästä riippumatta. Rakkaus ja seksi on kaunis asia. Upeita näyttelijöitä ja kaikinpuolin hyvä kokonaisuus! Suosittelen ehdottomasti."


8.10.15

Downshiftaamalla pohjalle

Olen parin vuoden ajan höllännyt, ottanut rennommin. Tehnyt vähemmän töitä tai ainakin ottanut enemmän aikaa työn ulkopuoliselle elämälle. Downshiftannut, kuten "suomeksi" sanotaan...

Kiireisten vuosien kurimuksessa tuntui välillä siltä kuin itselle ei olisi aikaa lainkaan. Sitä omaa aikaa. Ominta aikaa saattoi saada esim. pyykkejä ripustaessa kun samalla pystyi osallistumaan maailmanlaajuiseen didgeridoo-meditaatioon. Siihen kun saattoi osallistua myös laulamalla.
Hyräilin ja hymisin. Ulvahtelin rytmikkäästi ja ajattelin kuinka ihmiset ympäri maailman osallistuvat tähän ja kuinka ääni kiertää aaltona ympäri planeettamme.

Sittemmin olen löytänyt omaa aikaa muualtakin kuin pyykkien parista. Vaikka jatkan kyllä edelleen myös pyykkäystä harrastuksenomaisesti. Kaksi uutta harrastusta on noussut osaksi elämääni. Ensin tuli kalastus. Se alkoi pilkkimisestä. Kun jäät lähtivät ostin mato-ongen. Ja pian sen jälkeen virvelin. Heti kohta perään ostin kalastusluvatkin.
Kalastus on vienyt minut maisemiin, joihin tuskin olisin muuten eksynyt. Se on saanut minut kiskomaan vieheitäni irti niin pohjasta kuin korkealta puistakin. Ja muutaman kerran se on tuonut ruokaakin. Perusajatuksena minulla on, että kaikki mikä saaliina saadaan se ruokana syödään. Siksi olen kehittynyt myös fileroinnissa, sekä tehnyt ensimmäiset testaukset kalakukon valmistamisesta.

Toisena tuli talviuinti. Olin aiemmin ollut varma, ettei ruumiinrakenteeni mitenkään sovellu kylmiin vesiin. Että siinä tarvitaan reilumpi rasvakerros suojaamaan kylmältä. Reilu vuosi sitten kuitenkin heitin tuon harhan mielestäni kun olin uskaltautunut testaamaan. Hoin itselleni, että siihen ei voi kuolla, siihen ei voi kuolla... ja menin ensimmäisen kerran kylmään veteen. Palasin saman homman pariin seuraavana päivänä ja pääti katsoa onko minusta jatkamaan talveen saakka. Oli.
Tänä syksynä alkaa toinen kauteni Jyväskylän seudun avantouimareissa. Yhä siinä on mukana sama itsensä voittamisen tunne, mutta se on  nykyään helpompaa kun tietää millaisen fyysisen tunteen rohkeudestaan saa palkinnoksi.

Kun tämä syksy lipui päälle oli työkalenteri harvinaisen tyhjä. Varsinkin niiden töiden osalta, joista saa palkkaa. Höllääminen on tuonut elämääni tärkeää uutta sisältöä, mutta samalla se on vienyt taloudellisen tilanteen niin ahtaalle, että ahdistaa. Työtön en ole, vaikka työt vähissä ovatkin. Työnhakijaksi ryhtyminen tuntuu kuitenkin liian työläältä. Siinä myös pelottaa työmoraalia rapauttava vaikutus, kun joutuisi miettimään onko jokin yksittäinen keikka tekemisen arvoinen suhteessa menetettyyn tyttömyyskorvaukseen.
Tämän viikon olen kuumeisesti odottanut kahta apurahapäätöstä. Toteutuessaan ne antaisivat mahdollisuuden työskennellä hieman vapautuneemmin vailla taloudellista painetta Teatterikoneen Kielletty, jonka ensi-ilta on 24.10. -näytelmän kanssa ja myös alkuvuodeksi olisi apurahaproggis päällä. Pari muutakin hakemusta on liikkeellä, mutta niiden päätöksiä ei kannata viellä odottaa. Odottaminen on niin kuluttavaa.

Onneksi meille tulee keikkakyselyjä usein myös viimetinkaan. Pikkujouluohjelmaan saimme rakennettua pari uutta juttua ja nyt pitää vain toivoa, että pikkujouluja järjestetään ja ohjelman kanssa. Kyllä niitä tilauksia sitten aina meillekin ropisee.

Mutta nyt pitää alkaa myymään kevättä 2016, ettei silloin huomaa shiftanneensa itseään ihan pohjalle saakka.

31.8.15

Loistava tuote, josta kukaan ei ole kuullut

Olimme reilu viikko sitten pitämässä työyhteisökoulutusta, Duuniforumia, eräässä yrityksessä. Koulutus sujui erinomaisesti ja saimme loistavaa palautetta. Keikan jälkeen fiilis oli mahtava ja mietin, että vitsi tällaista olisi kiva tehdä enemmänkin. Sitten aloin ihmetellä, että miksihän me ei tehdä. Kunnes tajusin, että eihän juuri kukaan tiedä miten loistava tuote meillä on tarjottavana.

Tuli vähän surullinen olo. Meillä on osuuskunta, jossa on valtavasti osaamista ja potentiaalia, mutta meiltä puuttuu taito myydä ja resurssit markkinoida. Tämä on varmasti tuttua monelle muullekin pienelle yritykselle ja olemme keskustelleet tästä omankin porukan kesken useasti. Mutta taas se jotenkin läsähti päin naamaa.

No, mitä minä voisin tehdä? Voisin alkaa markkinoimaan: kirjoittaa markkinointikirjeitä, etsiä osoitteita, lähettää kirjeitä ja soittaa perään. Mutta, mutta, mutta. Kun se on niin helvetin vaikeaa. Entä, jos ketään ei kiinnostakaan ja teen itsestäni tyhmän. Tai hinta on liian iso tai pieni. En minä kehtaa vaivata toisia mitättömällä asiallani. On itserakasta kehua itseään ja omaa juttuaan. Ja on tulossa tuo iso ohjausprojektikin, eikä oikein olisi aikaa... Keksin loputtomasti selityksiä, miksi minä en voi ryhtyä siihen hommaan.

Pieni teatteri, joka ei saa jatkuvaa tukea mistään elää koko ajan kädestä suuhun. Kun kenellekään ei voida maksaa kuukausipalkkaa täytyy tehdä töitä muualle ja se vie aikaa osuuskunnan kehittämiseltä. Ja kun on intohimo taiteen tekemiseen, eikä siihen myyntiin ja markkinointiin, mielummin keksii aina jonkin uuden produktion siinä toivossa, että se kiinnostaisi yleisöä ja myisi itse itseään. Produktiota tehdessä on aina varma, että esitys kiinnostaa takuuvarmasti yleisöä, koska aihe on niin kiinnostava. Varmati juuri tämä produktio tuottaa rutkasti ja voimme jakaa lipputuloista muhkean palkan tekijöiden kesken. Ja kun produktio on viimein valmis, kukaan ei tulekaan katsomaan, kun emme ole ehtineet markkinoida esitystä, kun olemme käyttäneet kaikki voimavarat esityksen tekemiseen. Ja kaikki se työaika, joka esityksen valmistamiseen on käytetty on tehty käytännössä ilmaiseksi, eikä siitä jääkään mitään käteen.

Minun piti kirjottaa myynnistä ja markkinoinnista, mutta aloinkin kirjoittaa produktioista, koska se on minulle paljon ominaisempaa. Ehkä pitäisikin tehdä esitys myynnin ja markkinoinnin vaikeudesta. Se olisi kyllä hyvä aihe. Se voisi sopia hyvin yritysten pikkujouluihin. Se olisi juuri sellainen surkuhupaisa juttu, jossa kaikki menee vähän pieleen. Täytyykin alkaa kehitellä siihen synopsista...

12.8.15

ITSEOHJAUTUVA NÄYTTELIJÄ – pohdintoja Teatterikesän kurssin annista 5.-6.8.2015

En ole pitkään aikaan ollut puhtaasti näyttelijänä toisten ohjattavana. Olen tehnyt esityksiä ja keikkoja, joissa olemme työryhmänä ohjanneet toisiamme ja jokainen itse itseään, joten itseohjautuvuus on tuttua. Siinä kuitenkin helposti käy niin, että tekee asiat itselleen helpoimman kautta. Etenkin kun työskentelee lainsuojattomassa teatteriryhmässä, jossa harjoittelusta hyvin harvoin maksetaan ja esityksestä saa korvauksen vain siinä tapauksessa, jos katsojia on riittävästi. Niinpä pääfokus on ollut muiden ryhmien ohjaamisessa, josta saa palkan. Himo näyttelemiseen onkin kasvanut viime aikoina. Ja siihen, että pääsisi jonkun toisen ohjaukseen sekä saisi ohjaajantyöhön uusia työkaluja ja lähestymistapoja. Joten tämä kurssi tuli kuin tilauksesta eteen!

Olin kauhuissani kurssin ennakkotehtävistä. Piti opetella neljä sivua dialogia Niskavuoren nuoresta emännästä, niin että osaa kaikkien roolien repliikit. Yritin ja yritin, mutta minulla ei ollut työkaluja, eikä kärsivällisyyttä hahmottaa kaikkien roolihenkilöiden vuorosanoja. Meinasin kurssiviikon alussa laittaa ohjaajille viestiä, että en voikaan tulla, koska en opi repliikkejä, Mutta onneksi kurssin alussa kerrottiin, että vaatimus oli ylimitoitettu, eikä tekstiä tarvitse osata sanasta sanaan kokonaan. Huh! Lisäksi piti opetella lyhyt monologi, jota on työstänyt, työstämässä tai joka muuten kiinnostaa. Valitsin pätkän Abbie Spallenin näytelmästä Pumpgirl, jonka teimme Teatterikoneen kanssa vuonna 2011 kaupunginteatterin pienelle näyttämölle.

Kurssi jännitti minua todella paljon. Se oli tarkoitettu ammattinäyttelijöille ja pohdin omaa ammattilaisuuttani. Riittääkö koulutukseni (teatteri-ilmaisun ohjaaja) ja kymmenen vuoden työkokemukseni minua tituleeraamaan itseäni näyttelijäksi? Ehkä olen identiteetiltäni enemmän ohjaaja kuin näyttelijä, mutta näyttelen kuitenkin työkseni... Päätin että se saa nyt kelvata tässä tilanteessa. Ja jos minut on kerran otettu kurssille, he ovat enemmän vastuussa tästä asiasta kuin minä.

Meitä oli kurssilla yhteensä 10 osallistujaa; yksi Nätyltä vuosi sitten valmistunut näyttelijä, seitsemän Nätyn opiskelijaa, näyttelijäntyön professori Virosta ja minä. Kurssia vetivät Esa Kirkkopelto ja Minna Hokkanen.  Minna opettaa Nätyssä ja tunsi kaikki opiskelijat. Kieltämättä tunsin itseni ulkopuoliseksi, mutta en antanut asian häiritä vaan ajattelin keskittyä siihen miksi kurssille olin tullut eli opiskelemaan näyttelijäntyötä itseohjautuvasti.

Ensin vetäjät pohjustivat kurssin lähtökohtia. On tehty tutkimus näyttelijäntyöstä, jonka kautta on pyritty löytämään malli näyttelijänpedagogiikalle. Tutkimuksessa on analysoitu Turkan aikaisia metodeita ja pyritty nimeämään ja kehittämään niitä. Tarkoituksena se että näyttelijäntyöstä voisi puhua ja keskustella yhteisin termein sekä ymmärtää mitä näytellessä tapahtuu. Tai näin minä tämän asian ymmärsin. Aiheesta voi lukea lisää kirjasta Nykynäyttelijän taide.

Pohjustuksen jälkeen pääsimme käsiksi omaan ruumiiseemme ja tuntoihimme. Tämän näyttelijäntekniikan perusteena on harjoite, joka koostuu kolmesta eri vaiheesta: virityksestä, välisestä ja olotilasta. Kurssilla lähdimme tekemään virityksiä oman kehon jännityksistä ja niitä liioittelemalla, joka synnytti ääntä ja liikesarjoja. Nuoret opiskelijat lähtivät tekemään harjoitusta suurella innolla, joka auttoi minua heittämään omat jännitykset ja ennakkoluulot pois ja heittäytymään tilanteeseen. Oli mielenkiintoista huomata kuinka nopeasti liike alkoi synnyttää mielikuvia jostain hahmosta. Minulla oli jumituksen tunne yläselässä ja tästä lähtökohdasta syntyi hahmo nimeltä kalastajaukko. Kähisevä, nälkäinen kalastajaukko yrittää bongailla kaloja merestä ja ukolla on niin kova nälkä, että häneltä valuu sylki koko ajan suupielestä ja sitä pitää kuivata toiseen käteen. Tämän jälkeen oma viritys opetettiin parille ja sen jälkeen kävimme läpi kaikkien liikesarjat. Virityksille annettiin nimet ja ne kirjattiin ylös.  Näin meillä oli 10 erilaista viritystä.

Tämän jälkeen virityksiä lähdettiin kokeilemaan omaan tekstiin. Eri virityksien välistä tilaa kutsutaan väliseksi. Välinen on kahden virityksen siirtymä, jossa ei tarvitse tapahtua mitään. Se voi olla monelle vaikea hetki, mutta siihen hetkeen pyydettiin kiinnittämään huomiota ja tutkimaan tilaa. En tiedä kuinka hyvin ymmärsin tuon välisen. Olenkohan minäkin juuri sellainen näyttelijä, etten halua pysähtyä vaan paahtaa eteenpäin tunnehuippuja hakien? Viritys taas johtaa olotilaan, josta käsin näytellään ja jossa ”oleillaan”. Uuden virityksen kautta päästään taas erilaiseen olotilaan.

Valitsin erilaisia virityksiä, joita lähdin kokeilemaan tekstin kanssa. Oli huikeaa huomata kuinka teksti lähti aukenemaan aivan uudella tavalla. Pumpgirl koostui kolmen ihmisen vuorottaisista monologeista, jotka kaikki kuljettivat tarinaa omalta osaltaan eteenpäin. Olin tehnyt nimihenkilön hyvin pienillä eleillä ja nyt pääsi revittelemään tekstin kanssa kunnolla. Fyysisyys avasi välittömästi tunneportit ja löysin aivan uusia ulottuvuuksia tekstiin ja tulkintaan. Päivän päätteeksi esitimme monologit toisillemme. Oli kiinnostavaa nähdä miten ihmiset liikkuivat näiden viritysten kautta erilaisiin olotiloihin ja miten ne tekivät näyttelemisestä hyvin fyysistä. Itse olin omasta monologistani ihan liekeissä ja se tuntui mahtavalta esittää muille. Kurssilla ei annettu palautetta toisten tekemisestä vaan jokainen keskittyi omaan tekemiseen, joka oli tässä tapauksessa varmasti paikallaan.

Toisena kurssipäivänä pääsimme kokeilemaan dialogin työstöä tällä tekniikalla. Teimme ensin kuitenkin erilaisia harjoitteita ja saimme lisää materiaalia virityksiin. Kiinnostavin ja käyttökelpoisin harjoite oli minun mielestäni erilaisten aistikenttien kehittely. Mietimme minkälaisia aistikenttiä Niskavuorella voisi olla, minkälaisessa ympäristössä ihmiset siellä asuvat. Jokainen sai heittää ajatuksia erilaisista aistikentistä ja niitä ryhdyttiin toteuttamaan. Minulle jäi mieleen mm. narahtelevat lattialankut, pimeässä huoneessa toisen ihmisen aistiminen, vesisade joka valuu kasvoille kyyneleiden kanssa ja himottava kerman tuoksu kellarista. Nämä erilaiset tilanteet tuottivat meille yhteisen aistikentän ja saivat meidät toimimaan aivan eritavalla kuin ilman tätä yhteistä ohjetta. Erittäin käyttökelpoinen harjoite yhteisen tilanteen synnyttämiseen näyttämölle, jossa on jännitteitä ja toimintaa. Teimme myös virityksiä, joiden lähtökohtana oli joku Niskavuorelle sopiva esine. Lisäksi harjoittelimme toisten kannattelua, tilasta virityksen hakemista, kehon jakamista eri osiin ja kehon rakentamista erilaisilla hedelmillä. 

Toisen päivän pääasia oli tehdä dialogia parin kanssa itseohjautuvasti. Tämä toteutettiin niin, että ensin sovittiin yhteinen aistikenttä, jossa dialogi tapahtuu ja sen jälkeen molemmat työstivät yksin oman osansa dialogista. Sitten näytettiin toiselle mitä oli saatu aikaan ja sovitettiin nämä kaksi pätkää yhteen. Minun parinani oli tämä virolainen näyttelijäntyön professori. Olin todella innoissani omista virityslöydöistäni ja Niskavuoren dialogista. Oli yllättävän helppoa nivoa nämä kaksi yksin rakennettua dialogia yhteen ja hämmästyin miten ehjä kokonaisuus niistä muodostui. Ja mahtavaa oli miten fyysistä näyttelemisestä tuli tällä tavalla. Se oli todella kaikkea muuta kuin seisoskelua. Parini halusi pienentää tekemistä realistisempaan suuntaan, mikä oli hyvä. Pääsi kokeilemaan niitä rajoja miten tilanteen voisi näyttämöllistää niin että se on kuitenkin uskottavaa roolihenkilöiden osalta. Jos aikaa olisi ollut enemmän, niin olisi ollut kiinnostavaa kuinka pienesti kohtauksen olisi voinut tehdä, miten nämä fyysiset viritykset olisivat näkyneet silti ilmaisussa.

Huomaan, että näiden harjoitteiden selittäminen ja tämän koko tekniikan avaaminen tuntuu hankalalta. Kahden päivän kurssi on lyhyt aika yrittää ymmärtää näin isoja asioita. Minulle kurssi jätti nälän näytellä ja sekä kokeilla näitä oppeja seuraavassa ohjauksessa. On kiinnostavaa nähdä miten saan nämä asiat kerrottua ymmärrettäväksi näyttelijöille ja muuttaako se heidän ilmaisuaan tai käsitystä näyttelemisestä.

On ilo oppia! Ihanaa syksyä!


-annu

30.6.15

Satuihin eksynyt näytelmän synnystä

Viime kesänä tein Toivolan vanhalle pihalle kesäteatteria Tiina-työryhmän kanssa. Ja sehän meni ihan mukavasti. Niinpä kun alkuvuodesta mietin, mitä tekisin tänä kesänä, oli Toivolan pihan pihateatteri vahvana vaihtoehtona -pitäisi vain keksiä mitä siellä voisi tehdä!?

Helmisen Jussin kanssa aloin kehittää ajatusta, että kasaisimme jonkin pienimuotoisen esityksen kahteen mieheen. Ensin ajatuksena oli tehdä lastenkonsertti ja siihen oheisohjelmaa. Idea kirkastui kuitenkin kävelylenkillä toisenlaiseksi. Tekisimme teatteria, ihan oikeaa teatteria. Jutussa olisi lapsi, jonka isä on kadonnut satujen sekaan. Lapsi auttaisi isäänsä taistelemaan satujen pahiksia vastaan. Näin saisimme tarinaan mukaan tuttuja elementtejä ja yleisön olisi sen vuoksi helpompi tulla katsomaan meidän juttuamme.

Melko alkuvaiheessa saimme kuulla, että Helmi, joka viime kesänä näytteli Tiinaa, olisi innokas lähtemään myös tänä kesänä näyttämölle, joten lapsirooli ei lankeakaan minulle. Huh!
Myös tyttäreni Peppi, joka oli viime kesänä ensimmäistä kertaa lavalla halusi tulla mukaan ja niin näyttelijäryhmä oli kasassa. Ohjaajakin löytyi ihan kotipiiristä. Annu lähti ohjaajaksi, vaikka hänellä oli kesälle jo ennestään kaksi muuta ohjausta. Tuotanto päätettiin tehdä Teatterikoneen nimissä. Johan tässä joku kesä menikin ilman Teatterikoneen omaa kesäteatteria.

                                           Taisteluparina tarinassa on Kooma ja Sinikeiju
Sinikeiju (Peppi Vuotila) pistää Kooman (Aaro Vuotila) ojennukseen.
                                                             (Kuva Matti Partanen)
 
Pidimme Jussin kanssa käsikirjoituspalavereja. Pyörittelimme ajatuksia ja minä kirjoitin tarinaa eteenpäin. Lopulta kun teksti oli kirjoitettu, se ei kuitenkaan ollut vielä valmis. Törmäsin kirjoittajana muuriin, jonka yli en päässyt. Siirsin kirjoitusvastuun Jussille, mutta muuri oli minun rakentamani, eikä hänkään saanut tekstiä edistymään. Kun olin ollut pari viikkoa erossa tekstistä, tartuin siihen uudestaan ja kirjoitin sen valmiiksi, tai niin luulin siinä vaiheessa... Pääsimme kuitenkin aloittamaan lukuharjoitukset.

Tekstin luku paljasti sen puutteita. Ja niin alkoi kolmas kirjoituskierros, jonka seurauksena itselleni selvisi sekin, mistä näytelmässä on kyse! Aihe oli ollut alusta asti läsnä, mutta vaikka olin tekstin itse kirjoittanut, en ollut sitä nähnyt.

Harjoitusten edetessä tekstin on täytynyt vielä taipua ja joustaa, kasvaa ja kehittyä, jotta näytelmästä ja sen henkilöistä tulee ehyitä, omalla tavallaan loogisia ja jotta tarinan kulkua pystyy seuraamaan.

Nyt ensi-iltaan on viikko. Tänään sain musiikit valmiiksi. Niin, tein äänityöt ja muutaman laulun tähän kaiken muun ohessa. Pientä säätöä niiden kanssa varmasti vielä on. Lavastuksen peruselementit ovat valmiina, samoin puvustus. Olemme vaiheessa, jossa kaikkea täytyy vain tarkentaa. Onneksi siihen on aikaa, vaikka kiire kiire kiire painaa-

Minulla on muutama toive:

Toivon, että katsojat löytävät meidät.
Toivon, että teoksemme puhuttelee heitä.
Toivon, että sää on meille suotuisa.

Toivon, että meillä on kaiken tämän kiireen keskellä aikaa pysähtyä ja pysyä ihmisinä toisillemme.

AAro