Saako taiteilija väsyä?

Tänä keväänä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä kun valmistuin teatterialalle Stadiasta. Tein alan töitä jo sitä ennen ja olin opiskellut teatteria Outokummussa reilun kaksi vuotta, mutta taiteilijuuteni katson varsinaisesti alkaneen tuon Helsingin koulun jälkeen.

Olen työllistänyt itseni valmistumiseni jälkeen, sekä freelancerina että yrittäjänä, enkä ole ollut päivääkään työttömänä. Tästä olen ylpeä, koska ei tämä ala ole mikään helppo ala työllistyä. Olen kyllä ollut äitiyslomalla ja hoitovapaalla, mutta nekin ajat ovat menneet hyvin kokonaisvaltaisesti teatterin parissa.

Olen aina hehkuttanut kaikille kuinka mahtavaa on tehdä työtä jota rakastaa. Vaikka on ollut taloudellisesti tiukkoja jaksoja ja tulevaisuudesta ei koskaan tiedä, olen rakastanut epävarmuutta ja sitä että voi itse päättää tekemisistään. Olen saanut olla tekemässä todella hienoja produktioita mahtavien ihmisten kanssa. Kuten Ronja Ryövärintytär -metsäseikkailu, Olemme kotona -esityssarja Jyväskylän Kesässä, Forumin nuoret -forumteatteria nuorille, Ilonen talo, Pumpgirl, Paska äiti, B for baby, Kuin ensimmäistä päivää, Tyynymies, Iso ja vihreä, Inishmaanin rampa.... ja monet monet muut!

Viimeiset pari vuotta on työtahti ollut, no, sanotaanko kiivas. Töitä on usein sekä päivällä, että illalla, kunnon lomia ei ole juurikaan ollut ja silti on ollut taloudellisesti välillä todella tiukkaa. Vielä kun yritystoiminnasta jäi tuhasien eurojen mätkyt maksettavaksi tuntui, että joku tässä yhtälössä ei täsmää. Yritystoiminnan loputtua reilu vuosi sitten pystyin taas hakemaan apurahoja. Olen hakenut niitä siinä toivossa, että olisi aikaa pysähtyä hetkeksi taiteen äärelle ja kaivella sitä luovuuden lähdettä rauhassa, ilman taloudellista painetta. Apurahaa ei ole kuitenkaan herunut.

Olen onnellisessa asemassa, kun olen saanut tehdä ohjauksia ympäri maakuntaa Teatterikoneen töiden lisäksi. Koneen työt, kun tuppaavat usein olemaan taloudellisia riskejä, kun emme saa mitään jatkuvaa avustusta. Riskillä tehdyistä avoimista esityksistä kun jaetaan palkka viidelle kuudelle hengelle, se harvoin vastaa minkään alan minimituntipalkkaa. Mutta saamme toteuttaa omaa rakasta ammattiamme, se on hienoa. Ja onneksi aina silloin tällöin joku säätiö kokee työmme tärkeäksi ja saamme apurahan, jolla voimme maksaa palkkoja, jotka ovat edes vähän lähempänä suosituksia.

Mutta. Viime aikoina on alkanut tuntua raskaalta. Intohimoammatti, jota olen saanut toteuttaa kymmenen vuotta on alkanut ottaa enemmän kuin antaa. Esimerkkinä tämän viikon maanatai. Aamulla lehdessä oli kritiikki Kolmen iloisen rosvon ensi-illasta, joka ei ollut kovin mairitteleva. Purimme kritiikkkiä koneen viikkopalaverissa, mutta ainahan se harmittaa, kun kriitikko ei tykkää. Illaksi ajoin Saarijärvelle ohjaamaan Niskavuoren leipää, jonka ensi-ilta on tällä viikolla. Kotoa lähtiessä tytär kysyi, että onko minun pakko taas lähteä. Harjoituksista tulin kotiin umpiväsyneenä puolen yön aikaan. Harjoitukset eivät sujuneet kuten olin toivonut ja tuntui mahdottomalta saattaa uutta jutta ensi-iltaan, kun edellinen oli juuri tyrmätty. Pöydällä oli tyttäreltä piirrustus, johon hän oli piirtänyt kuvansa ja ja puhekuplan jossa sanottiin: "rakastan sua mami".

Onko taiteen tekeminen todella tämän arvoista, että väsytän itseni loppuun? Tunnen itseni riittämättömäksi taiteilijana, äitinä, vaimona, ihmisenä. Poden syyllisyyttä, etten tee asioita tarpeeksi hyvin ja ole läsnä lapsille. Harmittaa, etten ole menestynyt tarpeeksi (mitä se sitten tarkoittaakaan) ja tuntuu etten ole saavuttanut mitään. Pelkään että paljastun ja kaikki näkevät ettei minusta olekaan mihinkään,

Itsestänikin alkaa kuulostaa sille, ettei tässä ole järkeä. Mutta mitä vaihtoehdoja minulla on? Jos apurahaa ei tule, en voi jäädä "taiteilemaan". Töitä on pakko hakea ja tehdä, jotta saa laskut ja lainat maksettua ja pysyy yhteiskuntakelpoisena. Ja edelleen minun sisälläni on se intohimo, mutta se uhkaa hautautua työmäärän alle. Siksi kysynkin, mitä sitten tehdään kun taiteilija väsyy?

Rosvot ensi-illassa

Tajusin tuossa taannoin, että viimeaikaisessa toiminnassa on mielenkiintoista jatkumoa...

Kolme iloista rosvoa on nimittäin toinen produktio peräkkäin, jossa lavalla on ammattitaiteilijoita eri taiteen alalta. 

Vuoden lopulla teimme KöyhtyNYT esityksen taidegraafikko Tuomas Hallivuon ja kuvataiteilijoiden, Johanna Juvonen ja Biagio Rosa, kanssa. 

Oli mielenkiintoista työstää aihetta heidän kanssaan. Etsiä yhteistä kieltä ja näkemystä, sekä ratkaisuja esityksen valmistamiseen. 

Tällä kertaa lavalla on meidän näyttelijöiden lisäksi muusikoita. Harjoitusten alkuvaiheessa huokaisin helpotuksesta kun tajusin, ettei minun tarvitse tässä proggiksessa kantaa vastuuta musiikista millään lailla. -Ei miettiä sävellyksiä tai sovituksia, ei taustanauhoja, ei soittimia, nada! Minun tarvitsee keskittyä ainoastaan tekstin, tilanteiden, laulujen ja tanssien haltuunottoon. Siinäkin on ihan riittämiin...

Tässä kuvataan mainosvideota. Poliisimestari Paavali: Pekka Nättinen

Makkaramestari: Jarmo Kivelä

Kuvaaja: Toni Essel

Edes lavastukseen tahi puvustukseen ei ole tarvinnut itse etsiä ratkaisuja. Teatterikoneen toiminta on siis mennyt eteenpäin vuosien vieriessä! Harjoitusten jälkeen Anniina on jäänyt liimailemaan muovilehtiä taustasermeihin, kun itse olen väsyneenä poistunut paikalta päiväunien toivossa. Annu on ratkaissut sermin teknisen toteutuksen. Ja yön tunteina Anniina on valmistanut vaatteita, joita hän seuraavan harjoituksen aikana on muokannut suoraan näyttelijöiden päällä, mm. tänään kesken harjoituksen rosvot saivat maalia takkiensa selkämyksiin. 

Sitä tämä pistää miettimään, että miten sitä on joskus voinut kehittää ja tehdä koko hela hoidon samalla porukalla joka on lavalla näyttelemässä!?! Ja silti vielä tehnyt roolin siinä sivussa!

Toinen kysymys joka mieltä kutkuttaa on tietenkin, että minkä lajin taiteilijoiden kanssa seuraavaksi saa nousta lavalle? 

Nämä kaksi kokemusta ainakin ovat hyviä. 

Kolme iloista rosvoa ensi-ilta 7.2.2015 klo 18:00 Jyväskylässä Siltasalissa (Pitkäkatu 19-21) kesto n. 50min. 

Flaikku on Riku Suonion käsialaa. 

Kehu itseäsi hymyillen

Kävin eilen pienellä keikalla. Jorman Laulukone soolo. Tarkoituksena oli esitellä ohjelmaa ja tuoda mahdollisille tilaajille esiin tietoa Teatterikoneesta, että tällaista löytyy Jyväskylästä. 

Olen tehnyt näitä ennenkin ja yksi hyvä syy, markkinointityön lisäksi, on käsityötaidon ylläpito. 

Edelliset Laulukone keikat olivat marras-joulukuussa. Ilo oli huomata, ettei kone tässä välissä ollut ehtinyt mihinkään rapistua. Päinvastoin. Tekemiseen oli tauon myötä tullut rauhaa ja varmuutta. Sen verran ajattelematon olin, että jätin esiintymisvaatteiden alle liikaa vaatteita. Pitäisi muistaa kuinka kuuma tulee kun polkaisee Laulukoneen käyntiin. 

Loppuun vielä aamupalavinkki: avokadoa ja appelsiinia kuutioina keskenään, toimii. 

Ja vielä elämänohje niin päästään ihan lifestyleblogeilun puolelle: Facebookin selailu aktivoi aivoissa jotain mielihyväkeskusta palkitsemisjärjestelmällä. Ongelma on vain siinä että palkinto on niin pieni, että satseja on saatava lisää ja kaikki aika kuluu klikkauksia jakaessa. Ratkaisu: pidättäydy facen selauksesta palkitsemalla itsesi hyvällä ajatuksella omasta itsestäsi. Liitä ajatukseen mukaan hymy. Kehu itseäsi estoitta ja hymyile. Aivot kiittävät ja aikaa säästyy oikeaan elämään. 

Ravinto- ja elämäntapakonsult'i A. Vuotila

Mitä on olla taiteilija?

Sitä olen miettinyt uusimman teoksemme ´Köyhtynyt - Rikkaamman elämän puolesta´ -aikana. Minun oli vaikea alkuun saada kiinni koko jutusta. Alusta saakka oli hyvä fiilis ihmisistä, jotka lähtivät mukaan, mutta itse proggis leijui itselläni epämääräisyyden pilvessä pitkään.
Meitä on ryhmässä viisi. Minun lisäkseni Teatterikoneelta on mukana Annu Sankilampi, vaimoni, jonka kanssa olemme Teatterikoneen polkeneet käyntiin. Kolme itselleni uutta ihmistä ovat taidegraafikko Tuomas Hallivuo, sekä kuvataiteilijapari Biagio Rosa ja Johanna Juvonen. Alusta
saakka oli selvää, ettei työn alla ole perinteinen näytelmä.

Kävimme keskusteluja maailman tilasta, sodista ja ihmisistä, ihmisyydestä. Köyhyydestä. Luimme uutisia ja teimme niiden pohjalta kirjoitusharjoituksia. Alkoi tuntua, että suuri osa pahoista uutisista liittyi jollain tavalla köyhyyteen, joka juontui ahneudesta. Esitys löysi nimensä: Köyhtynyt ja nimeen liitettiin avaava lause: Rikkaamman elämän puolesta. Jos nimeä pyörittelee hetken niin siitä löytää reittejä useisiin merkityksiin.

Saimme esityksen rungon kasaan, mutta itse en vielä päässyt kiinni sen muotoon. Yksi tekijä tässä on se, ettei meillä ollut ulkopuolista ohjaajaa, silmää joka näkee mitä lavalla tapahtuu, silmää, jolle voi tarjota ja silmää joka valitsee tarjouksista parhaan. Näyttelijä on silloin itse vastuussa kaikista valinnoistaan. Tietämättä varmasti niiden vaikutusta kokonaisuuteen. Olen ollut vastaavassa tilanteessa aikaisemminkin. Tilanteessa, jossa teksti ja kaikki näyttämön tapahtumat luodaan prosessissa ilman esiintyvästä ryhmästä erillään olevaa ohjaajaa. Silloin olemme olleet kuitenkin tekemässä perinteisempää teatteria.

Löysin produktion merkitykseksi itselleni taiteilijan työn.

Kuvasin yksissä harjoituksissa kännykkäni kameralla kun toiset maalasivat lavasteitamme. Illalla tajusin, että voisin koostaa videosta taustaa nauhoittamillemme  pohdinnoille oman työmme merkityksestä. Tajusin tekeväni itsenäistä taiteellista työtä par´aikaa kun leikkasin kuvaa ja ääntä. Ja samalla toin teokseen näkyväksi konkreettisesti taiteilijoiden työtä.

Näyttely tai esitys on aina vain jäävuoren huippu -kulunutta vertausta käyttääkseni. Piste, jossa taiteilijan teokset ovat esillä galleriassa vaatii alleen suuren määrän näkymätöntä työtä ja elämää. Hetki, jolloin teatteriesitys alkaa voi tulla vain lukemattomien työtuntien jälkeen. Kokemus taiteesta syntyy tietenkin vuorovaikutuksessa, mutta taiteilija tekee työtään myös silloin kun ei ole kontaktissa toisiin ihmisiin.

Jostain sieltä sen löysin.

Kaksi esitystä on takana ja kolme edessä. Saa nähdä mitä kaikkia merkityksiä vielä löydän esityskauden aikana ja sen jälkeen. Ensimmäisen esityksen jälkeen oli kova kritiikin jano. Kaipaus siitä ulkopuolisesta silmästä. Ksml. ei tästä projektista kirjoita arviota. Eikä todennäköisesti mikään muukaan lehti. Mikä on sikäli harmi, että tällaista ei tietääkseni ole täällä aiemmin tehty ja lehden kautta tieto olisi tavoittanut nekin, joita itse esitys ei tavoita.

Näin kun vuosi pian siirtyy viimeiselle kuulleen, alkaa katseeni tarkkailla mennyttä vuotta koosteenomaisesti. Jyväskylän Kesässä olleet Olemme kotona esitykset ja tämä Köyhtynyt nousevat tästä vuodesta uusina, erilaisina töinä omalla taiteilijan urallani.

Hurmioitunut kävi katsomassa esityksen ja hänen blogistaan voit lukea mitä siellä tapahtui:
http://hurmioitunut.blogspot.fi/2014/11/tutti-siamo-artisti.html

Esityksen voit nähdä osoitteessa Kauppakatu 8 Jyväskylä, Galleria Hoppa, Monitaidetila IKKUNA
La 22.11. Ma 24.11. Ti 25.11. klo 19, ovet aukeavat klo 18:45, Maksu omantunnon mukaan - hattu kiertää esityksen jälkeen.

Jk. Kiitos Taikelle ja läänintaiteilija Kirsi Pitkäselle tilasta, ajasta ja mahdollisuudesta!!!!

Tyhmyys voimavaraksi!

Olin viime viikolla Bisnes&Kulttuuri -seminaarissa Tampereella. Ajattelin mennä sinne hakemaan uusia ideoita ja ajatuksia Teatterikoneen tulevaisuutta ajatellen. Viikkoa ennen seminaaria lähetettiin kysymyksiä osallistujille pohdittavaksi. Kun sain ne ajattelin, että olen tainnut ilmoittautua seminaariin, jonka kohderyhmään en kuulu. Kysymykset olivat minulle aivan liian korkealentoisia enkä saanut niistä mitään irti. Kysymykset kuuluivat: "Mitä meidän kaikkien toimintaan vaikuttavaa 
muutosta on tulossa esim. 10-20 vuoden tai 30-50 vuoden säteellä? Millaisiin muutoksiin olette yksilöinä tai organisaatioina varautuneet? Mitä te näistä pidätte teille erityisen tärkeänä, joko uhkien tai mahdollisuuksien kautta? Millaisia mahdollisia muutoksia tulevaisuudessa nähdään johtamisessa? Mitä tulevaisuuden yritykselle merkitsee vastuullisuus? Miten me toimijoina voimme olla tukemassa menestyvää ja kilpailukykyistä yritystoimintaa? Mitä hyviä käytäntöjä on jo olemassa, jotka vievät eteenpäin positiivista kehitystä? Mitä mahdollisia vanhentuneita käytäntöjä oman kulttuuriyhteisösi toiminnassa on, joista tulevaisuudessa joudutaan luopumaan tai murtamaan? Mitä uudet, erilaiset ja rohkeat ratkaisut voivat sinun yhteisössäsi olla?"

Työnsin tuon epämielyttävän tunteen kuitenkin mielestäni ja lähdin seminaarin intoa puhkuen käyntikortit kassissa, kuten seminaarikutsussa oli kehoitettu. Seminaari alkoi verkostoitumislounaalla. Ilmoittautuessa Tampere-talon aulassa rintaansa sai omalla nimellä varustetun kyltin, jotta tietäisimme ketä me olemme ja voisimme tuijotella toistemme rintapieliä.

Menin ensin istumaan yksin erääseen pöytään, mutta ruokaa hakiessa rohkaistuin ja menin istumaan kahden tuntemattoman ihmisen pöytään. Ruoka oli hyvää ja luultavasti auttoi, koska istuin kahden keskustelua syntyi vaivattomasti. En tosin kehdannut tuijottaa heidän lappujaan kovin montaa kertaa, joten nimet jäivät unholaan.

Ruuan jälkeen suuntasimme Sorsapuistosaliin. Jokaisella oli omassa nimikyltissään kolme numeroa ja niiden mukaan vaihdoimme pöytäseuruettamme kolme kertaa. Ensimmäisessä pöydässä oli puolituttuja ihmisiä, jotka olin tavannut aikaisemminkin. Toinen oli tuttu Mikkelin näyttämöpäiviltä ja toinen heistä asui myös Jyväskylässä. Tuntui kuitenkin etten kuulu joukkoon, enkä puhu muiden kanssa samaa  kieltä, joten onneksi ohjelma alkoi. Seminaarin avasi Tampereen kaupunginvaltuuston puheejohtaja Sanna Marin. Hän puhui Tampereen kulttuuripoliittisista linjauksista ja tunsin suurta alemmuutta ollessani niinkin kulttuurivihamielisestä kaupungista kuin Jyväskylästä. Ainakin Sannan puheiden perusteella Tampere on kulttuurin edelläkävijä. Luultavasti kaikki tamperelaiset ovat kulttuurin suurkuluttajia ja elävät muita kauemmin...

Sitten oli ensimmäisen inspiraatiopuheenvuoron aika. Mikko Alatalo puhui 15 minuuttia ihan todella monesta asiasta. Mikko puhui hyvin ja paljon, mutta muistiinpanoihini en saanut muuta kirjoitettua kuin kysymyksen: Kulttuurin verotus??!!! Alv. - miksi??? Mikon jälkeen puhui ulkomailla asuva kuvataiteilija Osmo Rauhala, jonka puheenvuorosta en kirjoittanut mitään muistiinpanoja. Ja sen jälkeen seurasi ensimmäinen pöytäkeskustelu. Pöytäkeskusteluja olivat vetämässä kulttuurista kiinnostuneet, työssään ansioituneet tamperelaiset vaikuttajat.  Keskuteluja käytiin etukäteen määriteltyjen kysymysten perusteella. En ollut saanut kysymyksistä kiinni, en ennen enkä myöskään puheenvuorojen aikana. Pöydässäni kaikki ihmiset alkoivat kilvan kehua omia organisaatioitaan jotenkin viitaten käsillä olevaan kysymykseen. Kun minun vuoroni tuli minä vain mölisin jotain kulttuurin verottamisen vääryydestä. Sitten vaihdettiin pöytää. Se oli hyvä, koska hävetti omat kommentit, joista kukaan ei ollut kiinnostunut. Kuuntelimme uusia inspiraatiopuheenvuoroja, joista osittain inspiroiduin, mutta pöytäkeskusteluissa olin jokseenkin yhtä pihalla ja tunsin itseni edelleen tyhmäksi, kokemattomaksi ja kaikin puolin huonoksi.

Viimeinen inspiraatiopuheenvuoro oli Santtu -Matias Rouvalilta, joka tuli hikisenä, suoraan harjoituksista paikalle. Häntä haastatteli joku vanhempi rouva, joka selkeästi ihaili Santtu-Matiasta suuresti, enkä yhtään ihmettele. Mutta rouvan kysymykset olivat kummallisia ja niin kaukana Rouvalin hahmosta, että tilanne oli koominen. Nämä kaksi olivat kuin eri planeetoilta. Santtu-Matias ei tiennyt mihin seminaariin hänet oli pyydetty puhumaan, kenelle, mitä ja miksi. Hän vaikutti kyllästyneeltä rouvan älyttömiin kysymyksiin ja halusi tilanteesta mahdollisimman nopeasti pois. Minuun hän teki kuitenkin suuren vaikutuksen. Tämä suuri kapellimestaritähti ei yrittänytkään vastata älykkäästi hänelle osotettuihin kysymyksiin tai nöyristellä ketään vaan oli aidosti oma itsensä.

Viimeistään Santtu-Matiaksen haastattelun jälkeen tajusin miltä minusta koko seminaari tuntui: Kaikki yrittävät esittää fiksumpia kuin ovatkaan, puhua asioista mahdollisimman hienoja sivistyssanoja käyttäen ja koko jutusta ei jää mitään muuta käteen kuin kasa käyntikortteja ihmisiltä joista et ole oikeasti kiinnostunut. Minäkin tahdon olla yhtä aito kuin Santtu-Matias! Olen reilusti tyhmä, enkä väitäkään mitään muuta. Alan markkinoida itseäni tyhmyydellä: Palkatkaa ohjaaja, joka ei tiedä eikä tajua mistään mikään! Vai pitäisikö perustaa tyhmien puolue? Tämä tyhmyys alkaa selkeästi toimia, kun ideoita alkaa virrata. Älä siis kätke tyhmyyttäsi vakan alle!

Mutte teille seminaarien järjestäjät minulla on pyyntö, voitteko järjestää tapahtuman minun kaltaisille tyhmille ihmsille? Siellä ei pönötettä, asioista puhuttaan kansantajuisesti ja päämääränä on synnyttää ideoita käytännöntasolla, joissa bisnes ja kulttuuri kohtaavat niin, että rahaa virtaa kaikkiin suuntiin. Myös sen tyhmän taiteilijan taskuun.

Taiteilijat yrittää

Terveisiä Teatterikone Osuuskunnan kokouksesta.

Tänään käsitellään talousasioita.

"Meillä on talouspaperi melkein lopussa. Viimeinen rulla on menossa ja sekin on rutussa."

"Sen verran on pidettävä säästötalkoita tässä tilanteessa, että otetaan aina vaan puolikas arkki, ellei sitten ole oikeasti iso hätä."

*
"Hei mikä tää on tää kahdensadan velkasaatava täällä taseessa?"

"Niin joo, se oli se ennakko joka maksettiin, jota ei sitten muistettu palkanmaksun yhteydessä. Eli sulle tuli niinku ylimäärästä palkkaa siinä kuussa."

"Pistä kireet niskaan ja käy kompassilla mainoskeikalla niin eiköhän se ole sillä kuitattu."
*

"Plussalle jäätiin, se on aina positiivista."

"Laitetaanko se siis debittiin vai kredittiin?"

"En minä tiedä, laitetaan kaikki debiksen piikkiin."
*

Raportoi, Aaro

Mitä kuuluu Teatterikoneelle

 

Elokuu painaa täyttä haipakkaa eteenpäin. Niin painaa koko maapallokin, vaikka luonnonvarat on tältä vuodelta käytetty. "Elämme velaksi". -Taitaa olla velka, jota emme ole itse maksamassa.

Jahas, mitenkäs tästä jatketaan...

Piti kirjoittamani jostain muusta. Tuo radiosta kuultu uutinen vain takertui ajatuksiin.

Leipää ja sirkushuveja

Teatterikoneen nettisivuilla on tehty ja tehdään tarkistuksia sisältöjen suhteen. Osa vanhoista jutuista on poistunut, kuten Maukka ja Väykkä rakentavat talon. Lastenesityksistä jatkaa Pako sirkuksesta ja Max ja Moritz keppostelee. Veljekset myös keikkailevat Hyvästi tylsyys! Lastenkonsertilla.
Uutta lastennäytelmää suunnitellaan tehtäväksi Loiskiksen kanssa ensi keväänä!!! Siitä lisää myöhemmin...

Tänä syksynä kierrämme paikallisia yläkouluja forumteatterilla. Kulttuuriaitta on tilannut meiltä kymmenen esitystä. Vastaavan kiertueen tekemisestä onkin jo aikaa.

Toinen tänä syksynä kiertävä esitys on Näin kerran kirjastossa, joka tekee syyskuusta lähtien 12 keikan kiertueen Jyväskylän lähikirjastoissa. N.K.K. on yhden miehen konsertti. Konsertteihin on vapaa pääsy.

Esittelyteksti:
"Yleensä kirjastossa ollaan hiljaa.
Tässä esityksessä yleisö pääsee kuitenkin pitämään ääntä ihan kunnolla.
Vuonna 2014 joutsalaisten esikoululaisten ideoista syntyneet uudet kirjastoaiheiset lastenlaulut vievät kuulijat lukuretkelle kirjastoon, jossa on kovia hirviöitä,
kultakaivoksia ja kaivosautoja.
Ja öisin kummitukset valtaavat kirjaston varastaakseen kaikki kirjat.

Laulujen lisäksi kuulet Poppi ja Komppi tarinan
Juhlatuulella ja pääset tanssimaan kissanristiäisiin!"

IKKUNA saa jatkoa

Visuaalisten taiteiden läänintaiteilija Kirsi Pitkänen on jatkamassa Sari Ilmolan aloittamaa IKKUNA-hanketta, jossa olimme vuoden lopulla mekin mukana. Kyseessä oli esittävien taiteiden tarpeisiin vuokrattu yhteinen tila, jossa me esitimme mm. Jalat alta näytelmää.

Hanke on saamassa jatkoa vielä tämän vuoden puolella ja mekin olemme olleet kokoustamassa aiheesta. Tällä kertaa tilaan suunnitellaan eri taiteen alojen ammattilaisten yhteisproduktiota. Suunnitelmat ovat vielä alkutekijöissään, mutta kunhan ne selkiytyvät niin niistäkin lisää sitten.

-

Loppuun pitäisi kirjoittaa joku ylevä lause kaiken tämän merkityksestä tässä maailmassa ja maailmantilassa. En keksi sellaista tähän hätään, mutta uskon kaikella tällä kuitenkin olevan merkitystä.

Uskon varassa mennään.

AAro

 

 

 

Oma tie, oma maa, oma tupa oma lupa

Olen työskennellyt apurahalla helmikuusta lähtien. Sain puolen vuoden työskentelyapurahan Taiken Keski-Suomen taidetoimikunnalta. Ilman sitä rahaa en olisi perheeni kanssa selvinnyt alkuvuodesta ja keväästä. Pelottavaa.

Olen tehnyt samaa taiteellista työtä vapaana taiteilijana vuodesta 2009 ja aina on leipä tullut, vaikka tiukassa se on ollut. Tämä on toinen puolen vuoden mittainen apurahakausi. Olen näytellyt, säveltänyt, esiintynyt, ohjannut, lavastanut, puvustanut, järjestänyt ja kehittänyt. Ilokseni olen tänä keväänä myös päässyt osallistumaan parille (lyhyelle) kurssille, joista on saanut apuja eteenpäin.

Muutin Jyväskylään kohta kymmenen vuotta sitten ja aina toisinaan vuosien mittaan on tullut mietittyä, että olisiko Helsingissä ollut tarjolla enemmän ja mielenkiintoisempia töitä. Että mihin suuntaan tämä oma tie olisi kallistunut jos ei sittenkään olisi lähtenyt tänne. Olisinko ollut siinä tai tuossa produktiossa mukana? Olisinko löytänyt tämän tai tuon ihmisen tekemään kanssani musiikkia? Olisinko kantanaama Kannelmäen Britanniassa?

Nyt taas kun on takana Jyväskylän Kesä festivaali, jossa olen esiintyjänä mukana ehkä... viidettä kertaa? -Nyt on sellainen fiilis, että tämä on juuri se oikea tie! Teimme Teatterikoneen kanssa Kesän pääohjelmistoon esityssarjan Olemme kotona. Etsimme koteja ja tarinoita. Haastattelimme ihmisiä ja teimme haastattelujen pohjalta esityksen tämän ihmisen kotiin. Neljä erilaista kotia ja tarinaa. Neljä erilaista esitystä. Neljä päivää, kolme esitystä per tarina. Aamusta menimme kymmeneltä harjoittelemaan paikan päälle ja kolmelta oli esitys talon väelle ja heidän läheisilleen. Yleisölle avoimet esitykset olivat klo 17 ja 19. Yleisö ei saanut esityspaikan osoitetta vaan heidät haettiin kokoontumispaikalta koteihin.

Palaute jota esityksistä saimme oli upea. Keskustelut joita kävimme kodeissa esitysten jälkeen olivat voimaa antavia, ne valoivat uskoa omaan tekemiseen, taiteen merkitykseen ja ihmisiin. Moni katsoja sanoi esityksen koskettaneen niin voimakkaasti, että sitä jää työstämään mielessään pitkäksi aikaa.

Itselle koko Olemme Kotona matka antoi paljon. Työkalupakki tuli tuuletettua ja sinne kerääntyi paljon tarpeellista materiaalia tulevia töitä varten.

Tietenkin tähän tiehen, kuten kaikkiin, kuuluu myös mietintä niistä muista teistä, niistä joita ei valinnut. Mutta ehkä tärkeintä on, minkä tien ikinä kulkeekaan, että valitsee sen.

Aaro, apurahataiteilija

Irti häpeästä!

- En uskalla mennä kysymään. Menenkö? Pakkohan se on mennä. Mutta hävettää. Jos ei ole yhtään varausta. Taaskaan. Mitä se lipputiskin tyttökin meistä ajattelee? Että onpa ressukoita. Kai silti on mentävä kysymään. Tietääpähän sitten. Jos kukaan ei tule, niin voi pestä meikit pois ja lähteä kotiin. Luikkia hiljaa takaovesta ja toivoa, että ensi kerralla tulisi joku. Entä jos tulee vain muutama? Pakko kuitenkin esittää, kun ne on tänne asti tulleet. Mutta vähän niitäkin nolottaa, kun ei ole ketään muita. Ennen esitystä ne ajattelee, että me ollaan ihan paskoja ja siksi  täällä ei ole muita ja niiden tekee mieli lähteä pois. Mutta meitähän on kehuttu. Hyvä kritiikki ja mahtavia kommentteja niiltä puolitutuilta, jotka on saatu katsomoon. Saattaahan joku tuntematonkin tykätä esityksestä. Mutta on se silti noloa. Ne sanoo kavereille, että kävi katsomassa jotain esitystä ja siellä ei ollut ketään muita. Että mikä niissä on vikana. Niinpä. Mikä meissä on vikana?!

Edellä pääni sisäistä puhetta ennen Pako sirkuksesta esityksiä. Meillä on ollut 6 esitystä ja 4 on jäljellä. Ensi-illassa oli ihan mukavasti väkeä, jotain 40-50 (suurin osa kutsuttuja), toisessa oli joku vähän isompi ryhmä ja sen jälkeen kourallinen per esitys. Pohjat oli 6 ihmistä. Tänään oli 10, joista puolet sukulaisia. Ei hyvältä vaikuta. Tästä ei tainnut tulla hittinäytelmää. Peukkulan auditorioon mahtuu reilu 100 ihmistä. Kyllähän se tyhjyyttään on kumissut, mutta häpeän tunteella se on täyttynyt monikertaisesti. Tuntuu, että on epäonnistunut ihmisenä, näyttelijänä, teatterintekijänä... että on luuseri kaikinpuolin. Siitä kasvaa pelkokierre ennen seuraavaa esitystä. Ei haluaisi mennä sinne, koska joutuu kohtaamaan sen kamalan tunteen.

Häpeään on monta syytä. Suurimmat syyt ovat on raha, kunnia ja ajan tuhlaaminen. Se, että väittää olevansa ammattilainen, vaikka ei tästä palkkaa käteen jää koska meillä ei ole mitään apuraa takana ja kaikki mahdolliset tulot ovat riippuvat lipputuloista. Ja kun lapset kysyvät aikuisina, että missä sinä äiti olit, kun me oltiin pieniä, niin minä voin sanoa, että häpäisemässä itseäni, ilmaiseksi.

Tänään kovasti mietin, että mistä tämä katsojapula johtuu. Kaupungissa ei ole ollut mitään muita lapsille suunnattuja esityksiä. Liput tietysti maksavat, mutta jos samalla hinnalla pääsee Peukkulaan leikkimään ja teatteriin, ei hinta minusta ole päätä huimaava. Keksin kuitenkin muutamia mahdollisuuksia:
a)Ihmiset ovat laiskoja ja kotisohva on kivempi vaihtoehto.
b)Lapsia ei uskalleta tuoda katsomaan tuntematonta esitystä ja tuntematonta tekijää.
c)Markkinointi kusee.
d)Kukaan ei tiedä, että on tälläinen esitys.
e)Meitä vihataan.
f)Minua vihataan.
g)Muualla on kivempaa.

En tiedä todellista syytä, mutta sen tiedän, että lopetan nyt tämän häpeämisen. Minä en ole yhtä kuin työ, jota teen. Pohjimmiltani olen ylpeä siitä mitä me teemme, vaikka se ei tavoittaisikaan katsojia. Ja voimme oppia tästä! Olemme uskaltaneet tehdä jotain omaa ja jos se ei kiinnosta yleisöä, sitä ei ole järkevää tulevaisuudessa jatkaa. Mutta meillä on vielä neljä Pako sirkuksesta esitystä Peukkulassa jäljellä ja ne me esitämme tuli sinne ketään tai ei. Voit tulla vaikka katsomaan :D