6.9.17

98 päivää selvinpäin - Toisen viikonlopun jälkeen

Vasta kaksi viikonloppua takana! Jotenkin erehdyin ajattelemaan, että niitä oli jo kolme. Ensimmäinen sujui uutuudenviehätyksen voimalla, toinenkin ihan mukavasti. Mutta viikonloppujen välillä on alkanut olla kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita. En tiedä mikä on syy ja seuraus vai onko tämä kaikki jotain isompaa prosessia, joka olisi tullut vastaan ilman tätä testiäkin.

Minä olen käyttänyt alkoholia jo 13-vuotiaasta. Sitä juotiin viikonloppuisin diskon läheisessä metsässä, kotibileissä, festareilla ja missä milloinkin. Se turrutti pahan olon, lisäsi kierroksia hauskanpitoon ja sen avulla uskalsi tehdä asioita, joita muuten ei olisi uskaltanut. Ehkä niistä samoista syistä on juonut näihin päiviin saakka. Enää se ei tietenkään ole ollut kiellettyä, joten jännitys siitä on hävinnyt.

Olen käynyt viime ja tällä viikolla aikamoisilla kierroksilla työhön liittyvien kiireiden vuoksi. Päivät ovat venyneet pitkiksi ja viikonloppukin meni töiden merkeissä, joten ei ole ehtinyt kunnolla palautumaan. Mielialat vaihtelevat, itkettää ja elämä tuntuu turhalta. Nyt huomaa kirkkaasti miten aikaisemmin olen toiminut. Kun kokee elämän raskaaksi ja kärsivänsä, on oikeuttanut itselleen kännin juonnin. Se tyhjentää mielen ja seuraavan päivän saa vain maata krapulassa sohvalla. Mutta nyt, kun ei ole sitä mahdollisuutta, joudun käsittelemään näitä kaikkia epämääräisiä tunteita ja pohtimaan niiden syitä. En pääse pakoon humalaan vaan joudun oikeasti miettimään, mistä joku tunne juontaa juurensa.

Sain kiinni tänään tunteen, jonka tunnistin samaksi, jota olen nuorena kokenut. Jonkinlainen epäonnistumisen ja hylkäämisen kokemus. Näistä ikävistä tunteista puhuminen tekee kipeää. Ei haluaisi kertoa muille olevansa niin surkea, mitä tuntee. Mutta nyt kun ei pääse pakoon, on pakko puhua, että voi hengittää.

Minä tein niin, puhuin pelosta huolimatta. Ja pakko sanoa, että tuntuu paremmalta. Eikä minua edes harmittanut, kun mies otti saunakaljan ja minä limsan.

1 kommentti:

Marjut Vuotila kirjoitti...

Niin tuttua että pahaa tekee. Olisi mukava sanoa, että kohta se helpottaa. Tottahan se on, että helpottaa, mutta ei ihan huomenna eikä ylihuomennakaan.
Sitten kun se helpottaa, huomaakin olevansa ihan uudella tapaa vapaa ja villi. Ihan oikeasti, ei vain jonkun kainalosauvan avulla.
Suuri helpotus on jo se, sitten, ettei tarvitse miettiä millä mennään, kuka ajaa, milloin ja misät haetaan auto. Mutta se tunne on vain osa sitä uutta vapautta!