7.7.17

Annu 40

Täytän tänään 40 ja se tuntuu jotenkin erityisen merkitykselliseltä. Tajuan kirkkaasti, että nuoruus on auttamattomasti ohi ja olen keski-ikäinen. Ennen tätä olen pystynyt osittain sivuuttamaan sen. Paitsi viime keväänä, kun kävin ensimmäisen kerran Jyrokissa ja jonossa joku poika kysyi minulta olenko Paten äiti.  Enää minua ei nähdä kuumana mimminä, joka halutaan pokata vaan jonkun parikymppisen äitinä. Se tuntuu vähän epäreilulta, vaikka en se kuuma mimmi ole tainnut koskaan ollakaan. Enemmänkin sellainen outo taidemuija. Ja se olen kyllä vieläkin!

Teatterimme tuottaja Laura täyttää tänään 30 eli meillä on tasan 10 vuotta ikäeroa. Se tuntuu kohtalolta ja jotenkin tähtiin kirjoitetulta, että meillä meillä on tuottaja, jolla on sama syntymäpäivä! On jännittävää peilata hänen kauttaan omaa elämää, että minkälaista minun elämäni oli 10 vuotta sitten.  

Kun täytin kolmekymmentä, teimme kesäteatterinäytelmää nimeltä Minusta tulee isona Joutsaan Haihatuksen pellolle. Toinen lapsemme oli tuolloin kuusi ja toinen vuoden ikäinen. Tuntuu, että siitä on vain hetki. Vaikka siitä on hujahtanut se kymmenen vuotta. Elämässä taitaa olla joku aikapoimu, koska  kaksikymppisestä kolmekymppiseksi elämä kulki paljon hitaammin kuin viimeiset 10 vuotta ovat kuluneet.

Minulla on kyllä hieno elämä. Pakko muistutella sitä nyt itselleen, ettei harhaudu kuvittelemaan jotain muuta. Rakastan lapsiani, kehitysvammaista Rasmusta, joka on kasvattanut minua enemmän kuin mikään muu ja empaattista Peppiä, joka on viisas ja mielikuvituksellinen. Rakastan miestäni, joka on paras ystäväni, hauska, lahjakas ja joka tukee minua, kun olen loppu. Ja rakastan rohkeaa äitiäni, taiteellista isääni, kannustavia ystäviäni ja sukulaisia, koska he tietävät mistä olen kotoisin.

Elämä ei aina ole ollut helppoa, mutta kenellä se olisi. Olen saanut kokea todella paljon rakkautta, surua, iloa, onnistumisia, pettymyksiä, epävarmuutta, ahdistusta, toivoa, valoa ja olen saanut nähdä työni jäljen. Kun perustimme Aaron kanssa Teatterikoneen 14 vuotta sitten olimme teatteriopiskelijoita, eikä silloin osannut kuvitellakaan mitä kaikkea tulemme kokemaan yhdessä teatterin kanssa. Teatterikone onkin minun kolmas lapseni. Olen yritänyt kasvattaa sitä hyvin, mutta en oikein tiedä olenko onnistunut vai en. Ehkä sekin tässä selviää, kun tämä uusi elämänvaihe tästä selkiytyy.Koska nelikymppisenä elämä tuntuu painavammalle. Ihan konkreettisestikin. Painan enemmän kuin koskaan. Hiton aineenvaihdunta! Sekin painaa, että tajuaa joka päivä olevansa lähempänä omaa kuolemaansa. Mutta se tuo elämään myös kiitollisuutta kaikista eletyistä päivistä.

Toivottavasti olen oppinut näistä eletyistä vuosista jotain. Kun maallista mammonaa en ole kerännyt, niin jos olisi edes jonkinlaista sydämen viisautta saanut matkaltaan kerättyä, se riittäisi. Toivon, että olisin lakannut huolehtimassa turhista asioista. Mutta se jäi haaveeksi. Se voisi olla toive seuraavalle neljällekymmenelle vuodelle ja lisäksi toivon, että oppisin iloitsemaan hyvistä asioista vieläkin enemmän. Että oppisin iloitsemaan omista saavutuksistani. Että oppisin olemaan kadehtimatta toisten saavutuksia. Ja rakastaisin joka päivä ja voisin jakaa toisille iloa ja onnea.
Teatteri merkitsee minulle hyvin paljon, sitä ei voi kieltää. Välillä kaikki tuntuu polkevan paikallaan työelämässä ja välillä tapahtuu jotain uutta ja kiinnostavaan. Kuten tänä vuonna, kun pääsin Teatterikeskuksen hallitukseen. On ollut hienoa käydä siellä kokouksissa ja tavata toisia naisia jotka pyörittävät omaa teatteria. Olen aina ihaillut heitä ja nyt saan istua heidän kanssaan saman pöydän ääressä. Ihailen heidän peräänantamattomuuttaan, rohkeuttaan, intohimoaan ja kuinka he ovat ilman palkkaa ja omasta selkänahasta antaneet toisille. Ehkä minä kuulun tuohon samaan joukkoon. Teatterikone ei ole yhtä tunnettu, eikä sitä myötä menestynyt, mutta toivottavasti se on pystynyt antamaan katsojille voimakkaita kokemuksia ja tuomaan lohtua elämään. Minä olen ainakin antanut kaikkeni ja tulen antamaan. Koska teatteri on minussa ja uskon, että minulla on vielä paljon annettavaa. (Vaikka olen näin vanha!).

Minä rakastan juhlia. Olen ajatellut, että haluan pitää juhlat aina kun mahdollista. Koska koskaan ei tiedä milloin tämä kaikki päättyy. Ja juhlissa saan olla ystävien kanssa, ihmisten kanssa ketä rakastan. Juhlat kokoavat ihmisiä yhteen, muistuttavat elämän tärkeistä hetkistä. Juhlin tänään ja vielä enemmän juhlin viikon päästä, kun olen kutsunut läheiseni kokoon. Kippis meille kaikille!

3 kommenttia:

Tiina-Liisa Hokkanen-Oja kirjoitti...

Hitot, sinä mikään vanha ole. Paras ikä on vielä kymmenen vuoden päässä.

Sanna Tahvonen kirjoitti...

Ihana ja rehellinen kirjoitus! ❤ Onnea! Kaikkeen!

CArola kirjoitti...

Hieno kirjoitus, Annu. Onnea tuleviin vuosiin!