Puoli viikkoa sopukkina eheyttää

Viimeiset kolme kuukautta on ollut yhtä hullunmyllyä töiden puolesta. Kaksi ensi-iltaa: Paska äiti ja B for baby, Pumpgirlin lämmitys ja keikat siihen päälle. Tuntuu ettei edes muista noista kuukausista mitään ja varmaan joku juttu jäikin mainitsematta. Niin, Keskustien haltuunotto. Huh, huh ja huokaus. Työrypistys päättyi Hämeenlinnan kolmen päivän Forumin nuorten kiertueeseen ja sitten alkoi 4 päivän nollaus.

Päätin, etten lue sähköpostia tai naamakirjaa noiden nollauspäivien aikana vaan lepään ja olen perheen kanssa. Se onnistui täydellisesti! Meillä on lomakoti maalla, Joutsassa, josta Teatterikonekin on kotoisin. Sieltä kaikki lähti liikkeelle vajaa kymmenen vuotta sitten.

Lomapaikkamme nimi on Sopukka, joten Sopukan asukit ovat sopukkeja. Sopukin elämään kuuluu ulkosaunan saunan lämmitystä, saunomista kaupassa käyntiä, ruuanlaittoa, syömistä ja oleilua. Listan toinen ja viimeinen ovat minun suosikkejani.

Torstaina, kun saavuimme illalla Sopukkaan olin niin väsynyt, etten jaksanut oikein puhua mitään. Toinen lapsemme oli jo siellä isovanhempien kanssa ja oli ikävästä soikeana. Pääsimme suoraan syömään ja siitä saunaan ja nukkumaan. Oli ihana mennä tyttären viereen tietäen, että seuraavana päivänä ei tarvitse ajatella yhtään työhön liittyvää ajatusta, saa olla rauhassa perheen kanssa, eikä tarvitse muuta kuin syödä ja levätä.

Nyt kun uskaltaa katsoa taaksepäin, tajuaa kuinka järjettömän väsynyt oli. Tuo neljän päivän tauko kaikkeen on ollut enemmän kuin tarpeen. Tuntuu, että jaksaa taas katsoa eteenpäin, eivätkä kevään työt tunnu ahdistavalta taakalta. Huomenna menen intoa puhkuen kaupunginteatterille ja aloitan Myrskyluodon Maijan harjoitukset lasten ohjaaja innoissani, teen ensi viikolla Hullun papin harjoitusaikataulun vihdoin valmiiksi ja katson Teatterikoneen tulevaisuutta positiivisesti uusista jutuista innostuen. Välillä täytyy heittäytyä sopukiksi, että voi olla taas ihminen!

Voimaannuttavaa kevään jatkoa!

Nuorta verta taloon

Otsikkoni saa varmasti aikaan paheksuntaa, mutta rohkelikkona aion sitä käyttää. Nyt on takana kolme virallista työpäivää Teatterikoneen uutena tuottajan. Olen jännityksen ja ihastuksen sekavassa pyörteessä. Kun aamulla herään ja ensimmäisenä tulee mieleen, että olen saanut oikean tuottajan työn, oikeasta teatterista.

Uudet ihmiset, joilla riittää puheenlahjoja ilmeikkäine kasvoineen saavat minut sanattomaksi, kun astun toimiston ovesta sisään. Välillä täytyy puhallella keväistä ilmaa sisään ja ulos ja kuiskata itselleen, että tämä on totta. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, elän unelmaani, työskentelin teatterissa. Oikeassa teatterissa, jonka oikea tuottaja olen. Ja se mistä olen tähän kaikkeen lähtenyt, on hyvin kaukana tuottajan työstä ihanassa kotoisassa toimistossa.

Minä olen kotoisin Pohjanmaalta pienestä kunnasta, jossa leikittiin käpylehmillä ja uitiin lehmän juottoaltaassa. Olen lypsänyt lehmiä työkseni ja tienannut mansikoita poimimalla 36 euroa rahaa päivältä. Sain ensimmäisen oman kodin kun olin kuusitoista, jossa myös ensimmäistä ja viimeistä kertaa sytytin vahingossa tukkani tuleen. Olen työskennellyt kehitysvammaistenparissa kymmenen vuotta ja opettanut kuukauden päivät kuuroja lapsia Afrikassa.

Kuutisen vuotta sitten laitoin uudet tennarit jalkaan ja suuntasin kohti Jyväskylää, ilman mitään suunnitelmia. Tämä nyt vain vaikutti niin mukavalta kaupungilta, sen yhden päivän kokemuksella, joka minulla oli.

Kolme vuotta tein lähihoitajan töitä ympäri kaupunkia, jonka jälkeen halusin kokeilla jotain uutta. Työvoimatoimiston esitteistä löytyi HUMAK, minun tieni onneen. Nousuja ja laskuja on ollut, kyyneliä, epävarmuutta ja ahdistusta. Kuitenkin aina jostain se päivä paistoi läpi, ja tässä sitä ollaan.

Huh, ja nyt tekee mieli hehkuttaa. Huutaa vastaantulijoille, että työskentelen kaupungin suurimpien sankareiden kanssa. Minustakin tulee sankari ihan kohta. Minusta tulee hyvä tuottaja Teatterikoneelle. Ihan varmasti, kunhan tässä ensin vähän aikaa venyttelen sankaritrikoitani ja muistelen kannattaako hypätä mieluummin jalat vai pää edellä pusikkoon.

Olen onnellinen nuori nainen uusissa sankaritrikoissani. Vihellellen menen tuon 500 metrin työmatkani, vaikka en vielä uskallakaan huudella kadun miehille.

Laura

Teatteria, Tarinoita

Palasin entiseen työpaikkaani Jyväskylän kaupunginteatteriin vierailijaksi. Ohjaaja Anssi Valtonen soitti ja kysyi mukaan lastenteatteriesitykseen. Kiinnostus heräsi. Kun kuulin kyseessä olevan Veljeni Leijonamieli päätös oli allekirjoitusta vaille valmis.

Tämä on kolmas Astrid Lindgrenin tarinoiden pohjalta tehty näytelmä, jossa minulla on ilo olla mukana. Kaupunginteatterilla tehtiin joitain vuosia sitten Miio poikani Miio ja Teatterikoneen kanssa teimme pari vuotta sitten metsäseikkailun Ronja Ryövärintytär. Mitään näistä kolmesta en ollut lukenut etukäteen. Leijonamieli herätti kiinnostuksen koska olin nähnyt millaisen vaikutuksen se on tehnyt ihmisiin. Näytelmissä mukana olleet kertoivat siitä ylpeinä ja kirjan lukeneet muistelivat tarinaa edelleen sen tapahtumista syttyen.

On ollut erilaista tehdä työtä pitkästä aikaa kaupunginteatterilla.

Jäin aikanaan pois sieltä muun muassa sen vuoksi, että halusin päästä lähemmäs ihmisiä. Esityksen ajan kontakti voi säilyä katsomon ja näyttämön välillä, mutta niin todellista kuin kontakti onkin se on vain osa teatterin illuusiota. Ihminen ei kohtaa ihmistä. Katsoja kyllä näkee ihmisen, kokee tunteita ja saa oivalluksia, mutta näyttelijän vuorovaikutus yleisön kanssa tapahtuu vain roolin tai ammatti-identiteetin puitteissa.

Minä halusin saada enemmän.

Yksi ensimmäisiä uusia töitäni kaupunginteatterilta lähtemisen jälkeen oli vaikeasti vammaisten lasten viikottainen musiikkikerho. Jatkoin ja kehitin omaa toimintatapaani saman ryhmän kanssa yhden kouluvuoden ajan. Löydettyäni muodon, jota uskoin voivani soveltaa eri ryhmien kanssa hain ja sain apurahaa Taiteen Keskustoimikunnalta erityislasten musiikkityöpajan kustannuksiin.
Viime syksystä lähtien olen voinut hyödyntää oppimaani Kultturiaitan erityislasten työpajaohjaajana.
Olen saanut tavata monenlaisia ihmisiä. Niin oppilaita kuin opettajia ja avustajiakin. Tämän työn myötä olen oppinut itsestäni lisää. Löytänyt uusia keinoja ja voimavaroja. Uutta uskoa itseeni.

Teatterikoneen produktioissa taas olen saanut tehdä Teatteria laaja-alaisesti. Meille on usein ominaista, että näyttelijäntyön lisäksi näyttelijä hoitaa myös vähintään roudauksen, pystytyksen ja purkamisen sekä tietysti huolehtii itse tarpeistonsa, vaatteensa ja maskinsa. Kun näiden perushommien lisäksi olen monesti ollut mukana myös lavastuksen rakentamisessa ja ääni- ja sävellystöissä niin teoksiin tulee väistämättä näkyviin oma kädenjälki. Toki näin on isoissakin teattereissa, niissä vain on enemmän käsiä.

Nyt työskentely isossa ryhmässä, yhdellä tontilla, tuntuu helpommalta. Uusien kokemusteni ansiosta olen valmiimpi myös tähän työskentelyn muotoon. Minun ei tarvitse hitsata lavasteita tai ommella roolivaatteita vaan voin keskittyä omaan työhöni.

Tarinankerrontaan.

Aaro

Tästä voit katsoa Veljeni Leijonamielen pienoismallina pikakelauksella. Suosittelen kuitenkin täyspitkää esitystä ihmisten seurassa.
http://www.youtube.com/watch?v=EyMzRFEEspk&list=UUSj3mpB88gRhaZqsUeDk92Q&index=1&feature=plcp

Teatterityöläisen unetonta arkea

Melkoinen viikko eikä se vielä ole edes ohi. Tällä viikolla Teatterikoneen Kirsi raottaa täällä elämänsä esirippua. Ja silläkin uhalla, että joku saattaa tätä yhtäkkiä luulla vauvablogiksi, aion avautua pienen lapsen äitinä olemisesta.

Viikko alkoikin Pohjanmaalta, kun kaverin kolmekymppisten jälkeinen kohmelo ei antanut mahdollisuutta ajella sunnuntaina kotiin. Noh, mikäpäs siinä, lapset kun olivat anopin luona ja koira hyvässä hoidossa naapurissa. Olimme liikkeellä appiukon autolla ja tarkoitus oli vaihtaa autot Vesannolla, missä appiukko on töissä. Appiukko kuitenkin soitti puolessa välissä matkaa ja ilmoitti, että autoni ei käynnisty. Ajoimme paikalle ja totesimme saman. Ei muuta kun paikalliselle korjaamolle, jossa muutama finninaamainen teiniköösi ja pari paksumahaista korjaamoäijää istuskelivat pienessä toimistokopissa kuin sillit suolassa ja ryystivät kahvia. Kukaan ei tervehtinyt minua. Toinen pipopäisistä teinikolleista suostui kuitenkin narisemaan, että heistä kukaan ei ollut vapaa, mutta että "Jouko" tulee kohta, se on syömässä. Aha. No, minäpä sitten vaikka odotan tuossa ulkona.
Tähän väliin on mainittava, että kaiken kaikkiaan tämä taisi olla kymmenes kerta tämän vuoden puolella kun jompikumpi autoistamme hajoaa. Ja tälläkin hetkellä Passatimme odottaa volkswagen-huollossa uutta konetta hajonneen tilalle. (voin kertoa, että laskussa on aika monta nollaa...) Siispä voin sanoa, että jokseenkin harmitti.
Lopulta tunnin autoani räplättyään Jouko totesi, että avaimesta on patteri loppu eikä se anna signaalia, siksi ajonesto on päällä. Avaimeen uusi patteri, Joukolle 50 egee kouraan ja ulos. Kiitos.
Kun vihdoin pääsimme anopin luokse, sain kuulla että Olga (7,5kk) on nukkunut kaikki yöt heräämättä. Tätä hän ei ole tehnyt minun kanssani pariin kuukauteen. Minä sitten jo hihkumaan riemusta, että jes, nyt alkaa täydet yöunet minullakin. Paskat. Heti seuraavana yönä heräsin seitsemän kertaa.

Maanantaipäivän kuitenkin pelasti Paska Äiti -esitys, jonka kävin Vakiopaineessa katsastamassa. Onhan se hyvä. Ja mitä muuta se voisi olla, kun se on Teatterikoneen tuotantoa. :) Loistavat näyttelijät, loistava musiikki, loistava ohjaaja, ja loistava ohjaajan apulainen, joka muutaman kerran ennen ensi-iltaa kävi juttua päältäkatsomassa (allekirjoittanut, tietysti). Tupa oli täynnä ja tunnelma katossa.
Ja sitten taas yksi uneton yö. Että voi ihminen muuttua melkoiseksi hirviöksi öiseen aikaan, kun univelkaa on takana tarpeeksi monta kymmentä tuhatta. Tekee mieli raivota ja huutaa ja heitellä tavaroita, mutta eipä se tietenkään muuta sitä tosiasiaa, että vauva huutaa edelleen pinnasängyssä pää punaisena.
Aamulla kaikki on kuitattu yhdellä hymyllä. Aamiaispöydässä Olga leväyttää joka aamu sydämen sulattavan korvasta korvaan hymyn ja tarttuu äidin poskista kiinni, ja sillä taas jaksetaan koko päivä.

Tiistaiaamuna väsynyt äiti suuntasikin sitten kaupunginteatterille, jossa Annun ja kt:n johtajan, Kari Arffmanin kanssa palaveerattiin Teatterikoneen tulevasta forumteatteriesityksestä. Ja saatiin kuin saatiinkin lyötyä lukkoon ensi-iltapäivä kaupunginteatterin pienelle näyttämölle.
Johtuen yhden kulkupelin ongelmasta, pitikin palaverin jälkeen sitten painaa sukka syylärissä kotiin hakemaan miestä ja lapsia, jotta ehdimme viemään vanhempi tyttö tarhaan ja lähtemään ajoissa Suolahteen, miehen työpaikalle. Kun mies oli onnellisesti saatettu hullujen huoneen ovelle, käänsin ratista ja ajoin takaisin kotiin Olgan kanssa. Sitten vähän koneella töitä, Olgalle sapuskaa, ja kohti Kuusan Kanavateatteria, jossa ohjaan Pekka Töpöhäntää. Tässä vaiheessa alkoi jo jalka painamaan.
Töpöhäntä toteutetaan nuorisoprojektina, ja välillä on kuin hakkaisi päätään tiiliseinään, kun yrittää pumpata energiaa löysääkin löysempään nuorisoon. Jos he nyt ylipäätään sattuvat vaivautumaan harjoituksiin. He kun kaikki valittavat, että väsyttää. "Väsyttää, kun on nukkunut niin huonosti." "Väsyttää, kun olin koneella koko yön." No voi harmi!!! Mä en ole nukkunut kolmeen kuukauteen, joten mä oon ehkä viimenen ihminen ketä kiinnostaa! Ensimmäisen vartin käytin siis pieneen palopuheeseen motivaatiosta, teatterin tekemiseen sitoutumisesta, omien rajojen tunnistamisesta, vastuunkannosta ym. Näytti siltä, että saattoi jopa mennä perille. Sitten ohjattiin, ja olin paikoin jopa ihan tyytyväinen. Ollaan aika alkumetreillä vielä. Jengi kulkee vielä kartat kädessä ja mitään konkreettista ei vielä ole valmiina, mutta runko alkaa hahmottua. Kyllä siitä hyvä tulee. Teatterikoneen A. Vuotila tekee vieläpä musiikit, joten hyvää settiä on 6.5. tiedossa. Siis Pekka Töpöhäntä Laukaan Kanavateatterissa.

Sitten jälleen yksi uneton yö. Itkua ja hammasten kiristystä. Aamu alkaa hymyllä, ja taas äiti jaksaa.

Tiedossa palaveri JAO:lla puvustusopiskelijoiden kanssa. Mies heitetään jälleen koko perheen voimin töihin, sitten Ansa tarhaan, Olga kainaloon ja Viitaniementielle. Ihana Anu Kauppinen, joka Töpöhännässä on minulla tuottajana, on hoitanut yhteistyökuvion koulun kanssa, ja näin ollen Pekka Töpöhännän puvustus saadaan oppilaistöinä. Ihan mahtavaa. Käydään hahmot läpi, jutellaan vähän näytelmästä, ja oppilaat esittävät muutamia kysymyksiä. sanovat olevansa innoissaan. Hyvä juttu. Palaverista jää hyvä mieli, ja jään innolla odottamaan piirrustuksia.
Loppuilta onkin vapaa. Ja sitten taas yö. Itkua, huutoa, sängystä nousemista, maidon lämmittämistä, aamuyöstä muutama tunti unta ja aamulla hirveä päänsärky. Ja hymy. Tällä taas mennään tämä torstai.

Heti aamusta saamme tiedon autostamme. Tilaamamme kone ei ole saapunut sovitusti vaan on jumittunut jonnekin Baltiaan. Kiva. Tämä nyt oli jo kaikessa naurettavuudessaan oletettavaa. Autossa menee siis vielä ainakin kolme viikkoa. Ja tämä yhdellä autolla sompaaminen jatkuu.
Vastoinkäymisistä huolimatta pakkaan Maukan puvun kassiin ja huikkaan heipat. Laadittuani ensin lastenhoitajalle pari A4:sta ohjeita. (Meillä on ollut myös äärettömän huono säkä lastenhoitajien kanssa viime aikoina, mutta ei siitä tällä kertaa enempää). Kohti bussipysäkkiä, että mies pääsee autolla töihin.
Päästyäni Köhniöön, Teatterikoneen varastolle (lue Annun ja Aaron koti), totean, että Aaro ja Matti ovat jo reippaina poikina pakannut auton. Kuppi kahvia naamaan ja kohti Kyyjärveä. Höpötellään koko matka mukavia, ja aika menee joutuin. Perillä toteamme, että meidän on tarkoitus esiintyä kirjastossa. Tai siis sen jo tiesimmekin, mutta siis ettei mitään erillistä tilaa ole, vaan meidän on tarkoitus siirrellä kirjahyllyt syrjään ja esiintyä siinä ihan lainautiskin vieressä. Ei siinä mitään, siirrellään hyllyt, ja päästään vihdoin rakentamaan. Tässä vaiheessa kello on jo aika paljon. Teknikkomme Tullan Matti on vasta toista kertaa messissä, eikä tietenkään toimi vielä sellaisella rutiinilla. Tästä johtuen minun ja Aaron täytyy tehdä paljon "ylimääräistä" omien hommiemme lisäksi. Kiire tulee. Ehdin juuri ja juuri saada tarpeistot valmiiksi, maskit naamaan, puvun päälle, tosin viime sekunneilla en löydä hiuspinnejä mistään ja joudun heittämään kissalakin päähän ilman mitään kiinnitystä. Esitys alkaa samantien.
Ensimmäisessä kohtauksessa huomaan, että tarpeistoon kuuluvat kaulaliinat ovat unohtuneet, mutta ei se mitään, improvisoidaan. Kukaan ei huomaa mitään erhettä tapahtuneen.
Esitys menee hyvin, vaikka yleisöä on harmittavan vähän paikalla. Järjestäjät pahoittelevat sitä, ja myös etteivät olleet tajunneet järjestää meille mitään tarjottavaa. Kyselevät esitysten tilaushintoja, ja Kyyjärveltä luvataan, että jos vielä uskallaudumme sinne asti lähtemään, he hoitavat asian paremmin. Jää hyvä mieli. Sitten kamat kasaan ja kotiin.
Kotona vastassa on hiljaisuus. Lapset nukkuvat, koti on siivottu, ja hoitaja kertoo kaiken menneen hyvin. Tytöt on kuulemma nukkuneet jo muutaman tunnin. Hoitaja lähtee ja väsynyt äiti katselee Idolsin Katsomosta. Kun äiti painaa päänsä vihdoin tyynyyn, kuuluu viereisestä huoneesta: "Äitiiiiiiii!" Ylös sängystä. Kävellessäni Ansan luo, kuulen kuinka Olga alkaa itkeä. No tämäpä kiva. Ehdin maata sängyssä noin 2 sekuntia. Jälleen yksi uneton yö. Kahdelta käyn huutamassa täysiä alakerrassa kun tuntuu, että verisuoni poksahtaa päästä. Helpottaa. Annan maitoa ja vihdoin Olga nukahtaa. Neljä tuntia unta. Luksusta. Aamulla hymy ja perjantai voi alkaa.

Vapaapäivä. Lumitöitä, pyykinpesua, tämän blogin kirjoitusta, leikkimistä lumilinnassa ja illalla vastaanotetaan sisko perheineen Tampereelta. Kivaa. Ehkä illalla vähän viiniä.

Huomenna ja sunnuntaina Aaron kanssa promoamaan Teatterikoneen ohjelmapalveluja häämessuille. Jos vaikka sais kesäksi töitä. Esitteemme on ainakin tosi hieno. Kiitos siitä Rikulle.
Ehkä ens yönä saa vaikka nukuttuakin. Ei sitä koskaan tiedä. Toivossa on hyvä elää.

Kuvan takana

Ennakkokuvien ottaminen on hakuammuntaa, joka joskus osuu maaliin ja joskus jää lonkkalaukaukseksi. Oli näytelmä mikä tahansa, sen markkinointi on hyvä saada vauhdilla käyntiin heti produktiolle näytetyn vihreän valon jälkeen. Siinä vaiheessa lähes poikkeuksetta näytelmä on levällään, ellei peräti tekstikin vasta luonnoksena. Hahmojen puuttuvat roolivaatteet on pieni ongelma, kun koko näytelmän visuaalisuus on vasta alkutekijöissään. Joka kerta on tilanteessa, jossa tyhjästä pitäisi rakentaa julisteeseen kuvat, jotka kertoisivat enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa. Ja vielä sellaiset, jotka olisivat ajan tasalla vielä ensi-illan huitteilla.

Tällä viikolla selviää, tukevatko Paska äiti -näytelmän napakympiltä aikanaan tuntuneet julistekuvat näytelmää vai ei. Kun kuvia otettiin, oli työryhmällä käsikirjoitusprosessi kesken, joten kuvat ideoitiin lennosta kuvauspaikalla ja nopealla temmolla. Ensimmäisen visioni oli kuvasarjasta, jossa paskat äidit ovat kliinisessä, valkoiseksi kaakeloidussa kylpyhuoneessa. Design-koti kiiltää, mutta äitiä ahdistaa.

Kuvaustilanteessa idea elää, muuttaa muotoaan ja joskus siitä jää pohjavireeksi vain alkuperäinen ajatus. Joskus se löytää oman muotonsa helposti ja kasvaa huomaamatta koko näytelmän markkinoinnin visuaaliseksi ilmeeksi. Paskojen äitien kohdallakin kuvat syntyivät tilanteessa.

Kiertävien näytelmien Teatterikoneella ei ole, yllätys, omaa valokuvausstudiota, joten kuvia otetaan milloin missäkin. Joskus toimistolla valkoista seinää vasten, joskus lakanoilla verhotussa työryhmäläisen olohuoneessa. Lisäksi kuvaukset ovat poikkeuksetta harjoitusten välissä tiukalla aikataululla. Niin nytkin. Paskat äidit kuvattiin Tiinan työpaikan vessassa kahvitunnin aikana.

Tilanne oli vauhdikas. Rekvisiittapaita on kirjailtu sillä aikaa äitien toimesta, kun olin ostamassa keltaisia kumihanskoja toiseksi visuaaliseksi jipoksi. Pienehkö vessa oli hämärä ja lähempänä viehättävän 60-lukuista kuin kalsean kliinistä saunaosastoa. Kuvat syntyivät hetkessä ja hahmot löysivät muotonsa lähes huomaamatta. Miksikäs ei, kun kyseessä on neljä heittäytyvää mallia. Hei, sä voisit olla väsynyt.? Jep, nojailu on hyvä. Sä voisit meikata. Toimii. Mitäs me sulle keksitään? Sä voit olla niinkuin Bree Wisteria Lanella ja siivota. Sulla on varmaan sitten krapula. Bueno.

Joskus kuvat osuvat kohdalle puhtaalla intuitiolla, joka on B for Baby -näytelmässä ollut kantavana teemana syntyprosessissa muutenkin. Kuultuani ensimmäisen kerran näytelmän juonen pääpiirteittäin, esiin nousi kuva lumisadepallosta, joka tuntui heti visuaalisesti mielenkiintoiselta idealta julistekuvaan. Myöhemmin olin katsomassa näytelmän lukuharjoituksia, niitä samoja, joissa Outi vallan hullaantui Herra B:hen. Naps, mielessäni olleet julistekuvan mahdolliset elementit ja kohtaus menivät yksin. Alkuperäinen idea tuntui toimivan usealla tasolla ja kertovan laajemminkin näytelmän tematiikasta.

Nyt pitäis päästä vaan kuvaamaan ja toteuttamaan ideaa. Mikä parasta kuvaushetkellä, tai viimeistään kuvankäsittelyssä, lopputulos saattaa muuttua vielä ihan joksikin muuksi. Sitä ennen mennään toimiston nurkassa, raksavalon alla kuvatuilla ennakkokuvilla.

Keikkapäiväkirja 3.2.-12

Pakkasen keskellä on Teatterikoneen kiertuekärry käynyt eilen Luhangassa ja tänään Saarijärvellä. Maukka ja Väykkä ovat saaneet talonsa siirrettyä takaisin mäen päälle molemmilla kerroilla.

Luhangassa näyttämö viriteltiin jumppasalin kulmaan ja Saarijärvi-osali taas oli valmis esiintymistila johon kuitenkin pystytimme omat valokamamme. Koiranmakkara oli vielä jäässä kuljetuksen jäljiltä.

Radiolevyraadin tämäniltaisella kotimatkalla voitti "slowhand" Claptonin Tears in heaven.
Tämä on oiva tapa autolla matkustaessa; vaihdetaan kanavaa aina biisin jälkeen ja jokainen kommentoi ja antaa pisteet.

Toiseksi tuli Kolmas nainen.

Kuvassa Luhangan ilvekset.

Nuoret haluavat vaikuttaa!

Meiltä pyydettiin juttua Fidea lehteen Teatterikoneen draamakasvastustyöstä ja te saatte lukea sen jo ennakkoon:

Teatterikone on pieni jyväskyläläinen ammattiteatteri, joka tekee teatteria tärkeiksi kokemistaan aiheista. Vuonna 2010 syksyllä sai ensi-iltansa Forumin nuoret niminen forumteatteriesitysten sarja, johon aiheet kerättiin nuorilta. Nuoret saivat lähettää nimettöminä tarinansa aiheista, jotka elämässä ahdistivat. Tarinoista nousi viisi aihetta, joista tehtiin esitykset. Aiheet olivat kiusaaminen, päihteet, vanhempien ero, syömishäiriö ja läheisen itsemurha. Kaikkien tarinoiden ensi-ilta oli Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Esitykset tehtiin Teatterikoneen ja kaupunginteatterin yhteistyönä. Tämän yhteistyön myötä kaupunginteatterissa oli mahdollista nähdä soveltavaa teatteria ensimmäistä kertaa koko sen historian aikana. Teatterikoneelta mukana esityksissä olivat Kirsi Sulonen, Pasi Saarinen, Aaro Vuotila ja Annu Sankilampi ja kaupunginteatterin puolella asiasta vastasi teatterikuraattori Antti Niskanen.

Kaupunginteatterin esityksien jälkeen Forumin nuoret ovat kiertäneet Keski-Suomessa n. 30 esityksen voimin. Näiden lisäksi he ovat vierailleet Imatralla, Lapinlahdella ja YLE Teeman ohjelmassa Tehtävä koulussa. Kysyntää esitykselle riittää edelleen ja uusi esitys on tekeillä ensi syksyksi. Uuden aihe on homoseksuaalisuus ja se tehdään yhdessä paikallisen Setan kanssa. Lisäksi kaksi esitystä on mukana Oulun lasten ja nuorten teatterifestivaaleilla 21.2.

Forumteatteri on Keski-Suomessa vielä varsin vieras teatterin muoto, mutta nuoret ovat olleet siitä todella otettuja. Usein tekijät ovat saaneet nuorilta palautetta, että ”Tää oli paljon parempi esitys, kun mitä teatteri yleensä. Tässä sai osallistua.” Suomalaisia on haukuttua tuppisuiksi ja hiljaiseksi metsäkansaksi, mutta se näyttää olevan historiaa. Tämän päivän nuoret haluavat osallistua ja saada äänensä kuuluviin.

Kirjoittaja on Teatterikoneen johtaja ja mukana Forumin nuorissa näyttelijänä.

Kuva: Studio Luomansivu

Kahvinkeittäjäksi kahvinkeittäjän paikalle – eiku….

Aloitin Teatterikoneella tuottajaharjoittelijana tammikuun alussa. Yleinen vitsihän on, että työharjoittelijan toimenkuvaan kuuluu kahvin keittäminen ja noh, niin kahvin keittäminen.

Oikeasti vastuullani Teatterikoneessa kuitenkin on kevään uutuusnäytelmän B for Babyn tuottaminen eli suomeksi sanottuna kaikkien projektin käytännön asioiden hoitaminen. Olen muun muassa kartoittanut esityspaikkavaihtoehtoja, haalinut yhteistyökumppaneita, kirjoittanut apurahahakemusta, miettinyt markkinointia, laatinut budjettia – soitellut ja lähetellyt sähköposteja. Ja tietysti tutustunut Teatterikoneen tyyppeihin! Mitään hissuttelua ei harjoitteluni alku ole ollut vaan olen hypännyt lennosta mukaan Teatterikoneen kiitävään kelkkaan ja tarttunut kaksin käsin kiinni tuottajan hommiin.

Tiistaina olin katsomassa B for Babyn treenejä ja voin jo paljastaa menettäneeni sydämeni näytelmän päähenkilölle, herkän hellyttävälle herra Beelle. Hän jos kuka on sydäntenmurskaaja, tosiaankin hän on! Oli myös ilo huomata, että jo tässä vaiheessa produktiota B for Babyssä näyttelevien Kari Toiviaisen ja Minna Tuomasen keskinäinen kemia toimii yhtä terävästi kuin salonkilaatuiset kampaajasakset. Odotan maaliskuun ensi-iltaa jo innolla!

Myös tuotannolliset asiat ovat B for Babyn kohdalla pyörähtäneet käyntiin hyvin – tosin kourallisen harmaita hiuksia tuottajan päähän on saanut kasvamaan esityksen tila-asia. B for Babyä on nimittäin tarkoitus esittää yhdessä Jyväskylän keskustan lukuisista tyhjillään olevista liiketiloista. Monet tilavuokraajat etsivät luonnollisesti pidempiaikaisia vuokralaisia, joten kuukauden kestävä teatteri- ja taidenäyttelyprojekti ei ole sijalla yksi. Vinkkejä tyhjillään olevista liiketiloista saa siis laittaa tulemaan osoitteeseen outi@teatterikone.fi!

Niin, ja siitä harjoittelijan perustyöstä eli kahvin keittämisestä vielä. Olen tainnut tämän kuun aikana keittää kahvia Teatterikoneen toimistolla eli Olohuoneessa tasan kerran – ja silloinkin ihan omasta tahdostani.

Luota intuitioon!

Elämä on monin tavoin kummallista ja usein joku asia johtaa toiseen huomaamatta. Niin elämässä kuin teatterissakin.

Viime kesänä Tampereen teatterikesässä oli irlantilaisen Abbey teatterin esitys nimeltään B for Baby, joka vaikutti erittäin mielenkiintoiselta aiheensa vuoksi, mutta en päässyt sitä katsomaan. Meillä oli samaan aikaan Pumpgirlin esityksen pystys ja läpimeno teatterikesän OFFissa. Asia jäi minua kuitenkin kaivelemaan.

B for Baby sijoittuu kehitysvammaisten hoitolaitokseen ja se kertoo laitoksen kahdesta asukkaasta Beestä ja Deestä, sekä hoitajasta, Rouva C:stä. Heillä kaikilla on unelma, joka tuntuu saavuttamattomalta. Minulla on itselläni vaikeasti kehitysvammainen lapsi ja kaikki näytelmät, joissa on kehitysvammaisia, kiinnostavat minua suunnattomasti. Niin tämäkin. Ja kaiken lisäksi tässä näytelmässä käsitellään sellaista tabua kuin kehitysvammaisten seksuaalisuus, olin myyty! En ollut lukenut tekstiä tai saanut siitä mitään muuta infoa kuin Teatterikesän sivuilla olevan esittelyn, mutta päätin, että tämä me tehdään! Aloin selvittää miten tekstin saisi luettavaksi.

Kesällä tapasin pitkästä aikaa vanhaa ystävääni Minnaa, joka on näytellyt useassa Teatterikoneen jutussa. Minna kysyi olisko minulla hänelle mitään roolia, kun hän ei ole päässyt näyttämölle viime aikoina kovin usein. Sanoin, että keksitään jotain! Maukkaa ja Väykkää ohjatessa tapasin myös pitkästä aikaa Karia, jonka lapsi oli mukana kissan ja koiran talon rakennuspuuhissa. Karin kanssa tuli puhetta, että hänkään ei ole näytellyt aikoihin, mutta se olisi kivaa pitkän tauon jälkeen. Siinä hetkessä langanpäät yhdistyivät: Minna + Kari = B for Baby! Vielä yksi onnenkantamoinen asiaan liittyi, minuun oli yhteydessä Humakista tuottajaopiskelija, joka kysyi olisko meillä tarjota hänelle työharjoittelupaikkaa. Vastaukseni oli iso kyllä ja produktio, jonka hän sai vastuulleen oli myös selvillä...

Sain syksyllä ystäväni avustuksella tilattua tekstin Irlannista luettavaksi ja aloimme selvittää oikeuksia. Soitin Minnalle ja Karille, että minulla olisi näytelmä idea ja he molemmat innostuivat tekstistä. Jotta projeksi ei venyisi kovin pitkälle, sovimme että teemme jutun keväällä. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Tekstiä ei ole suomennettu aikaisemmin, mutta meillehän se sopi. Kari on opiskellut vuoden Yorkissa ja tekee työkseen käsikirjoituksia, joten hän olisi erittäin pätevä kääntämään tekstin. Muutaman mutkan kautta löysimme oikeuksien haltijat ja selvisi, että Suomessa niitä valvoo Teatteritoimisto. Saimme oikeudet kääntää tekstin ja esittää sitä. Tapasimme tammikuun alussa työryhmän kesken ja ensi-ilta päiväksi sovittiin olosuhteiden pakosta 24.3.2012. Koska aikaa ei ollut tuhlattavaksi sovimme, että tehdään käännöstä ja viedään harjoituksia eteenpäin samaan aikaan, kohtaus per harjoitus.

Nyt olemme tammikuun loppupuolella ja puolet näytelmästä on käännetty ja luonnosteltu näyttämölle. Teksti on vielä parempi kuin uskalsi toivoakaan. Asiat etenevät hyvää vauhtia. Koska Teatterikoneella ei ole omaa tilaa, keksimme tehdä yhteistyötä Äkkigallerian kanssa ja tehdä esityksen tyhjillään olevaan liiketiaan. Ensi-ilta sattuu sopivasti Jyväskylän päiville ja on osa sen ohjelmaa. Yhteistyötahoiksi on varmistumassa Kehitysvammaisten tukiliitto ja Bovallius ammattiopisto. Lisäksi Linnateatterista on tulossa ihmisiä ensi-iltaan, koska hekin ovat kiinnostuneet tesktistä.

Summa summarum. Kannatti luottaa siihen fiilikseen, että B for Baby on Teatterikoneen juttu. Se jatkaa hienosti Pumpgirlistä alkanutta Suomen kantaesitysten sarjaa ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen teemaa. Olen meistä ylpeä!