Harjoitukset keittiössä ja olohuoneessa

Näyttelijä tauolla


Meillä oli Minnan kanssa treenit tiistaina. Täytyy alkaa valmistautumaan kilpailuja varten ja teroittamaan miekkaa. Miekka tässä tapauksessa on monologi Marie Valerie.
Tosin mielikuva miekan teroittamisesta, oli aika kaukana meidän harjoituksista.

Ensin joimme kahvia keittiön pöydän ääressä ja höpöttelimme niitä näitä. (Minusta on tärkeää tietää mitä ihmisille kuuluu, että voi sitten keskittyä olennaiseen, kun on purkanut päällimmäiset asiat mielestään (: ) Kävimme tekstiä läpi yrittäen tarkentaa ajatuksen kulkua eri kohdissa ja ottaa näin "löysiä pois". Kuin varkain Minna alkoi näytellä. Peppi ja minä muutuimme yleisöksi keittiönpöydän ääressä. Yhtäkkiä arkisesta kahvinjuonnista tuli taidetta. Se oli samalla kertaa skitsofreenisen sekopäistä ja mahtavaa. Toinen yhtäkkiä muuttuu eri ihmiseksi ja alkaa näytellä sydämensä pohjasta. Minä syötän lapselle välipalaa ja kommentoiden välillä toisen näyttelemistä ja välillä lapsen höpötyksiä. Monologin ohjaaminen on ehkä kaikkein sekopäisintä hommaa.

Keittiönpöydänääressänäyttelemisestä tuli lämmin ja hyvä olo, ajatus, että tämmöistä sen teatterintekemisen pitäisi useamminkin olla. Rentoa keskustelua, olemista, kahvinjuontia ja hauskanpitoa. Näytteleminen tulee kuin itsestään, ilman pakottamista ja turhaa jännittämistä. Tämä muistutti taas, että teatteria voi tehdä missä vaan (riippuu tietysti produktiosta, suuren musikaalin harjoitteleminen meidän olohuoneessa olisi jo pikkuisen hankalampaa), ei se aina vaadi sitä varten rakennettua tilaa. Ehkä voisimme alkaa pitämään esityksiä kotonamme, vähän kuin tuppervaara kutsuja?! Ja harjoitteluvaiheessa voisi pistää näyttelijän siivoamaan, ikään kuin se kuuluisi rooliin, niin saisi kotinsakin puhtaaksi ja tuottaja olisi tyytyväinen kun säästettäisiin tilakustannuksissa...

Siirryimme sitten keittiönpöydän äärestä olohuoneen puolelle ja kävimme tekstin loppuun. Mielestäni saimme Minnan kanssa paljon pieniä ja tärkeitä asioita aikaan. Kokonaisrytmiin tuli vähän eloa ja vaihdot timmiytyivät. Assistenttini Peppi oli jo siinä vaiheessa päiväunille, joten näyttelijä joutui tyytymään vain minun kommentteihini. Lähinnä kyllä kehuin, joten ei kai se ihan kamalaa ollut. Näyttelijä kyllä kommentoi, että on hassua harjoitella esitykseen uusia juttuja, kun sitä on esittänyt jo jonkin aikaa. Mutta eikö teatteri ole juuri siksi niin kiehtovaa, että se muuttuu esitysten myötä ja elää niin kauan kunnes kuolee?