12.11.07

Uutta ensi-iltaa

Tämä on taas näitä hulluja viikkoja, että ajatukset ovat sekavat ja mahanpohjaa vääntää, eikä juhlinnaltakaan välty. Minulla on Runollistan ensi-ilta perjantaina Joutsassa ja siipallani Shakespeare Hollywoodissa lauantaina kaupunginteatterissa.

Olen perehtynyt viime aikoina runojen ihmeelliseen maailmaan ja täytyy sanoa, että sieltä löytyy koko maailma! Runojen kautta löytää itsestään ja itseään. Tunteet tulevat pintaan. Ah!

Tuo Runollista sykähdyttää minua ajatuksena hurjasti. Siinä pääsee lähelle yleisöä ja henkilökohtaiseen kontaktiin. Kierrämme pöydissä esittämässä runoja ihmisten toiveiden mukaisesti. Yleisö saa valita listalta suosikkinsa ja se esitetään kuulijalle henkilökohtaisesti. Myöhemmin samoja runoja lauletaan. Se on mielenkiintoista miten samasta tekstistä painottuu eri asiat ilmaisutavasta riippuen. Lausua voi tuhannella tavalla ja miten sävel tuo vielä oman vireensä tekstiin. Saa nähdä onko tämä yleisöstä mielenkiintoista ja vaivaantuvatko he henkilökohtaisesta kontaktista vai syttyykö sielu tuleen!

Haluan laittaa tähän vielä runon joka oli minulle tuntematon (häpeän kyllä sitä!) ennen tätä produktiota. Tämän voi kuulla myös laulettuna. Uuno Kailaan Pallokentällä.

Näin: Pallokentän laitaan
eräs rampa poikanen
oli seisahtunut alle
sen suuren lehmuksen.

Hän seisoi nurmikolla,
nojas kainalosauvoihin;
pelin tiimellystä katsoi
hän silmin kuumeisin.

Yli aurinkoisen hiekan,
johon lehmus varjon loi
moni riemukas huuto kiiri,
moni kirkas nauru soi.

Pojat juoksivat notkein säärin,
yli pallokentän sen.
Eräs seisoi hievahtamatta,
eräs raajarikkoinen.

Vaan hänkään totisesti
ei muistanut sauvojaan.
Oli haltioitunut hehku
hänen kalpeilla kasvoillaan

Rajaviivan takaa milloin
joku rohkeni juosta pois,
oli niin kuin lehmuksen alta
eräs myöskin juossut ois-

kuin jättänyt ramman ruumiin
olis sielu poikasen
ja syöksynyt kilpasille
kera toisten, riemuiten.

Hän askeleen astui - mutta
kuin unesta havahtain
näki itsensä... oikea jalka
oli kuihtunut tynkä vain.

Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen
vaan lehmuksen alla seisoi,
eräs raajarikkoinen,

joka ruumis tärisevänä,
iho harmaana kääntyi pois
kuin ruskean nutun alla
sydän pakahtunut ois.-

Yhä riemukas huuto kiiri,
yhä kirkas nauru soi
yli aurinkoisen hiekan,
johon lehmus varjon loi.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Miten voi olla että aamulla tietokoneen ääressä runo voi jo koskettaa ja itkettää. Täytyy yrittää tulla toiseen ensi-iltaan.

Annu kirjoitti...

Tämä on upea runo!

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos. Olen kaivannut tätä runoa jo vuosia. Nuoruudessani olen tämän jo ulkoa opetellut, mutta vuosikymmenet ovat karistaneet osia pois. Ja nyt sen löysin taas. Voin näyttää futistähti-lapsenlapselleni, miten asiat myös voisivat olla.