8.10.15

Downshiftaamalla pohjalle

Olen parin vuoden ajan höllännyt, ottanut rennommin. Tehnyt vähemmän töitä tai ainakin ottanut enemmän aikaa työn ulkopuoliselle elämälle. Downshiftannut, kuten "suomeksi" sanotaan...

Kiireisten vuosien kurimuksessa tuntui välillä siltä kuin itselle ei olisi aikaa lainkaan. Sitä omaa aikaa. Ominta aikaa saattoi saada esim. pyykkejä ripustaessa kun samalla pystyi osallistumaan maailmanlaajuiseen didgeridoo-meditaatioon. Siihen kun saattoi osallistua myös laulamalla.
Hyräilin ja hymisin. Ulvahtelin rytmikkäästi ja ajattelin kuinka ihmiset ympäri maailman osallistuvat tähän ja kuinka ääni kiertää aaltona ympäri planeettamme.

Sittemmin olen löytänyt omaa aikaa muualtakin kuin pyykkien parista. Vaikka jatkan kyllä edelleen myös pyykkäystä harrastuksenomaisesti. Kaksi uutta harrastusta on noussut osaksi elämääni. Ensin tuli kalastus. Se alkoi pilkkimisestä. Kun jäät lähtivät ostin mato-ongen. Ja pian sen jälkeen virvelin. Heti kohta perään ostin kalastusluvatkin.
Kalastus on vienyt minut maisemiin, joihin tuskin olisin muuten eksynyt. Se on saanut minut kiskomaan vieheitäni irti niin pohjasta kuin korkealta puistakin. Ja muutaman kerran se on tuonut ruokaakin. Perusajatuksena minulla on, että kaikki mikä saaliina saadaan se ruokana syödään. Siksi olen kehittynyt myös fileroinnissa, sekä tehnyt ensimmäiset testaukset kalakukon valmistamisesta.

Toisena tuli talviuinti. Olin aiemmin ollut varma, ettei ruumiinrakenteeni mitenkään sovellu kylmiin vesiin. Että siinä tarvitaan reilumpi rasvakerros suojaamaan kylmältä. Reilu vuosi sitten kuitenkin heitin tuon harhan mielestäni kun olin uskaltautunut testaamaan. Hoin itselleni, että siihen ei voi kuolla, siihen ei voi kuolla... ja menin ensimmäisen kerran kylmään veteen. Palasin saman homman pariin seuraavana päivänä ja pääti katsoa onko minusta jatkamaan talveen saakka. Oli.
Tänä syksynä alkaa toinen kauteni Jyväskylän seudun avantouimareissa. Yhä siinä on mukana sama itsensä voittamisen tunne, mutta se on  nykyään helpompaa kun tietää millaisen fyysisen tunteen rohkeudestaan saa palkinnoksi.

Kun tämä syksy lipui päälle oli työkalenteri harvinaisen tyhjä. Varsinkin niiden töiden osalta, joista saa palkkaa. Höllääminen on tuonut elämääni tärkeää uutta sisältöä, mutta samalla se on vienyt taloudellisen tilanteen niin ahtaalle, että ahdistaa. Työtön en ole, vaikka työt vähissä ovatkin. Työnhakijaksi ryhtyminen tuntuu kuitenkin liian työläältä. Siinä myös pelottaa työmoraalia rapauttava vaikutus, kun joutuisi miettimään onko jokin yksittäinen keikka tekemisen arvoinen suhteessa menetettyyn tyttömyyskorvaukseen.
Tämän viikon olen kuumeisesti odottanut kahta apurahapäätöstä. Toteutuessaan ne antaisivat mahdollisuuden työskennellä hieman vapautuneemmin vailla taloudellista painetta Teatterikoneen Kielletty, jonka ensi-ilta on 24.10. -näytelmän kanssa ja myös alkuvuodeksi olisi apurahaproggis päällä. Pari muutakin hakemusta on liikkeellä, mutta niiden päätöksiä ei kannata viellä odottaa. Odottaminen on niin kuluttavaa.

Onneksi meille tulee keikkakyselyjä usein myös viimetinkaan. Pikkujouluohjelmaan saimme rakennettua pari uutta juttua ja nyt pitää vain toivoa, että pikkujouluja järjestetään ja ohjelman kanssa. Kyllä niitä tilauksia sitten aina meillekin ropisee.

Mutta nyt pitää alkaa myymään kevättä 2016, ettei silloin huomaa shiftanneensa itseään ihan pohjalle saakka.

1 kommentti:

Marjut Vuotila kirjoitti...

Hyvää, kaunista puhetta!