Irti häpeästä!

- En uskalla mennä kysymään. Menenkö? Pakkohan se on mennä. Mutta hävettää. Jos ei ole yhtään varausta. Taaskaan. Mitä se lipputiskin tyttökin meistä ajattelee? Että onpa ressukoita. Kai silti on mentävä kysymään. Tietääpähän sitten. Jos kukaan ei tule, niin voi pestä meikit pois ja lähteä kotiin. Luikkia hiljaa takaovesta ja toivoa, että ensi kerralla tulisi joku. Entä jos tulee vain muutama? Pakko kuitenkin esittää, kun ne on tänne asti tulleet. Mutta vähän niitäkin nolottaa, kun ei ole ketään muita. Ennen esitystä ne ajattelee, että me ollaan ihan paskoja ja siksi  täällä ei ole muita ja niiden tekee mieli lähteä pois. Mutta meitähän on kehuttu. Hyvä kritiikki ja mahtavia kommentteja niiltä puolitutuilta, jotka on saatu katsomoon. Saattaahan joku tuntematonkin tykätä esityksestä. Mutta on se silti noloa. Ne sanoo kavereille, että kävi katsomassa jotain esitystä ja siellä ei ollut ketään muita. Että mikä niissä on vikana. Niinpä. Mikä meissä on vikana?!

Edellä pääni sisäistä puhetta ennen Pako sirkuksesta esityksiä. Meillä on ollut 6 esitystä ja 4 on jäljellä. Ensi-illassa oli ihan mukavasti väkeä, jotain 40-50 (suurin osa kutsuttuja), toisessa oli joku vähän isompi ryhmä ja sen jälkeen kourallinen per esitys. Pohjat oli 6 ihmistä. Tänään oli 10, joista puolet sukulaisia. Ei hyvältä vaikuta. Tästä ei tainnut tulla hittinäytelmää. Peukkulan auditorioon mahtuu reilu 100 ihmistä. Kyllähän se tyhjyyttään on kumissut, mutta häpeän tunteella se on täyttynyt monikertaisesti. Tuntuu, että on epäonnistunut ihmisenä, näyttelijänä, teatterintekijänä... että on luuseri kaikinpuolin. Siitä kasvaa pelkokierre ennen seuraavaa esitystä. Ei haluaisi mennä sinne, koska joutuu kohtaamaan sen kamalan tunteen.

Häpeään on monta syytä. Suurimmat syyt ovat on raha, kunnia ja ajan tuhlaaminen. Se, että väittää olevansa ammattilainen, vaikka ei tästä palkkaa käteen jää koska meillä ei ole mitään apuraa takana ja kaikki mahdolliset tulot ovat riippuvat lipputuloista. Ja kun lapset kysyvät aikuisina, että missä sinä äiti olit, kun me oltiin pieniä, niin minä voin sanoa, että häpäisemässä itseäni, ilmaiseksi.

Tänään kovasti mietin, että mistä tämä katsojapula johtuu. Kaupungissa ei ole ollut mitään muita lapsille suunnattuja esityksiä. Liput tietysti maksavat, mutta jos samalla hinnalla pääsee Peukkulaan leikkimään ja teatteriin, ei hinta minusta ole päätä huimaava. Keksin kuitenkin muutamia mahdollisuuksia:
a)Ihmiset ovat laiskoja ja kotisohva on kivempi vaihtoehto.
b)Lapsia ei uskalleta tuoda katsomaan tuntematonta esitystä ja tuntematonta tekijää.
c)Markkinointi kusee.
d)Kukaan ei tiedä, että on tälläinen esitys.
e)Meitä vihataan.
f)Minua vihataan.
g)Muualla on kivempaa.

En tiedä todellista syytä, mutta sen tiedän, että lopetan nyt tämän häpeämisen. Minä en ole yhtä kuin työ, jota teen. Pohjimmiltani olen ylpeä siitä mitä me teemme, vaikka se ei tavoittaisikaan katsojia. Ja voimme oppia tästä! Olemme uskaltaneet tehdä jotain omaa ja jos se ei kiinnosta yleisöä, sitä ei ole järkevää tulevaisuudessa jatkaa. Mutta meillä on vielä neljä Pako sirkuksesta esitystä Peukkulassa jäljellä ja ne me esitämme tuli sinne ketään tai ei. Voit tulla vaikka katsomaan :D

Festivaaleja

Jooh,

olin tyttäreni kanssa Jyväskylän Kesän ohjelmistoinfossa eilen. Ihan mielettömiä esiintyjiä tulossa Jyväskylään kesällä! Melko muikeata olla itse mukana samassa ohjelmistossa...

Neljä festivaali-iltaa (ja päivää) menee eri kodeissa Olemme kotona esityksen merkeissä. Kahden näyttelijän esitykset tehdään kotinsa ja tarinansa jakaneiden ihmisten koteihin. Joka kodissa on oma tarinansa. Vaikka etukäteen jo hengästyttää niin silti haluan päästä myös itse näkemään esityksiä Kesässä. En nyt tässä muista mitä kaikkea siellä on, mutta mene ja katso itse http://www.jyvaskylankesa.fi

Huomenna alkaa ylioppilasteatterifestivaali täällä Jyväskylässä. Luvassa on paljon esityksiä. En lähde vielä määrittelemään, millaisia esityksiä. Ilokseni minut kutsuttiin raatiin antamaan palautetta ryhmille. Se takaa sen, että näen esityksiä ainakin kolme. Toivottavasti osaan myös puhua tekijöille esityksen jälkeen. Tämä on kolmas kertani missään raadissa. Vuonna 2000 olin Kankaanpään Ramppikuumeen tuomaristossa melko hiljainen jäsen. Joitain vuosia sitten olimme Annun kanssa tuomaripari TeatteriAallossa ja silloin osasin jo jotain sanoakin. Tällä kertaa pääsen ruotimaan esityksiä vanhojen kaupunginteatterin työkavereiden, Anssi Valtosen ja Merja Levon kanssa. Mielenkiintoinen viikonloppu edessä.

http://www.syty.fi/festivaali/

Loppukaneettina muistuma Unelmapeli keikalta Joutsasta viikko-kaksi takaperin. Haastattelin päähenkilöksi valikoitunutta Aapon hahmoa, joka kertoi voittaneensa Karne-vaalit, -hänet siis oli valittu vuoden Karneksi, oliko se nyt Sipoossa vai missä lie, en koskaan oikein muista improkeikkojen faktoja jälkikäteen. Mutta, mutta...
Saa nähdä kuka voittaa Festi-vaalit.

Käykäähän teatterissa!

Hengähdystä kohti

Tuntuu, että on juossut tätä työelämää ja muutakin elämää pitkään kovalla sykkeellä ilman kunnollisia taukoja. Välillä se tuntuu oikeinkin mukavalta, eikä lomaan tunnu olevan tarvetta. Nyt on tarve.

Viime viikolla meillä oli Pako sirkuksesta -näytelmän ensi-ilta Seikkailupuisto Peukkulassa. Aikaa hajoittelulle tuntui olevan sitten kuitenkin kovin vähän ja loppurutistus tuntui koko kehossa suurena väsymyksenä. Maaliin kuitenkin hienosti päästiin ja kriitikko Maija-Liisa Westman arvioi esityksen onnistuneeksi. 

Näytelmä oli ohjaaja Orasen debyytti ja se vaikutti prosessiin siten, että Kirsin kanssa toimimme sekä näyttelijöinä etttä tutoreina, mikä hajotti näyttelijäntyöhön keskittymistä. Mutta loppua kohden Oranen löysi itsestään ammatillista itsevarmuutta ja kantoi ohjaajan vastuun hienosti. Seuraava kerta on meille kaikille varmasti helpompi.

Minä olen diettiviikolla viisi. Kiloja on tippunut vaa'asta riippuen 2-7. Killerin vaaka ei edelleenkään anna minulle mitään armoa. Oma vaakamme sen sijaan on kanssani paremmin yhteistyössä. Tiukkaa treeniä en ole ehtinyt/jaksanut toteuttaa muutamaan viikkoon, mutta Pako sirkuksesta esityksessä saa itsensä kyllä hyvin hikeen ja tunnin aamulenkit ovat edelleen ohjelmistossa. Olen siis aika tyytyväinen, että olen jaksanut olla tiukkana kaiken tohinan keskellä.

Tulevana pääsiäisenä aion vapauttaa itseni työstä ja dieetistä ja nauttia. Olen todella sen tarpeessa. Kun katson kalenteria tulevan kesän osalta siellä on kolme ensi-iltaa ja kaikenlaisia muita työkeikkoja. Lepoa siis ja virtaa akkuihin!

Rentouttavaa pääsiäistä!

-Annu

Vapaata piereskelyä

Ensimmäinen viikko treeniä on nyt takana. Nyt näyttää siltä, että tällä näyttelijällä on mahdollisuus näyttää vähän pienemmältä Pako sirkuksesta ensi-illassa! Viikko on sujunut yllättävän hyvin ja kuten kuvassa näkyy on kotitreenin jälkeinen olo onnellisen omenainen. Painokin on lähtenyt tippumaan, mutta eri vaaoista johtuen en pudotuksesta voi olla ihan varma, mutta jos sanon 2-3 kiloa en ainakaan valehtele. Jee!

Olen käynyt tällä viikolla viitenä aamuna noin tunnin lenkillä heti herättyä. Se on useimpina aamuina ollut mahtavaa. Vain perjantai teki poikkeuksen, kun lähdin metsäreitille, enkä tiennyt mistä se menee. Niinpä harhailin metsässä ja tulin puolentoista tunnin sekoilun jälkeen puolikuolleena kotiin. Oli energiat aika vähissä. Mutta ne kohosivat iloisesti, kun muistin illaksi sopimani saunatreffit ystäväni kanssa. Ystävän tapaamisen lisäksi mieltä piristi punaviini, jota olin päättänyt nauttia perjantain kunniaksi. Punaviiniä ei kyllä mainittu dieettiruuissa, mutta koska sen nauttimista ei erikseen kielletty, ajattelin että sillonhan se on sallittu :D Kyllähän nautintojakin täytyy olla, mutta kohtuudella... Lauantain pidin dieettivapaata, koska meillä oli mieheni kanssa parisuhdepäivä ja kaikenlaisia hemmotteluja herkkuineen. Sunnuntai aamuna se näkyikin heti vaa'alla, mutta päätin olla vetämättä siitä pultteja ja palata taas sunnuntaina ruotuun.

Tähän kunto-ohjelmaan kuuluu lenkkien lisäksi neljänä päivänä treeniohjelma. Tein sen kolmena päivänä kotona ja yhtenä päivänä korvasin sen käymällä ryhmäliikuntatunnilla. Olen jotenkin vierastanut kotona treenaamista, mutta nyt olen löytänyt sen ilot. Saa luukuttaa mitä musiikkia haluaa ja voi piereskellä vapautuneesti, huippua!

Jatkan iloisesti ensi viikkoon ja pistelen rahkaa nyrpistelemättä poskeeni. Ja nyt kun vanha vaaka löytyi kellarista, puhdistettiin pölystä ja vaihdettiin patterit pysyy kilojenkin kanssa paremmin kartalla. Jos kiloja on tippunut se kolme, niin pudotusta on jäljellä seitsemän kiloa. Katsotaan miten naisen käy!

Sunnuntaina soi Kurkiauran koululla

Sunnuntaina klo 15 on ensimmäinen KyläKouluMuistoKonsertti.

Hienoja biisejä. Toivottavasti saamme ne toimimaan ja toivottavasti saamme yleisöä niitä kuulemaan. Jännittääkin aikalailla. En ole ikinä tehnyt vastaavaa. Ninan kanssa on ollut hauskaa treenata. Molemmilla on oma, tunnistettava tyylinsä tehdä biisejä ja se tekee konsertin sisällöstä raikkaan tuntuisen.

Taidemajakka hankkeen tiimoilta on kolme konserttia ja kuka tietää, josko tästä urkenisi enemmänkin keikkaa. Nämä laulut kertovat entisajan koululaisten elämästä ja maailmasta. Näitä voisi hyvinkin ajatella soittavansa niin tämän päivän koululaisille, kuin jo varttuneeseen ikään ehtineille entisille koululaisille.

Mutta on vielä on treenattava.

Tuossa hieman esimakua sanoituksista:


* * * * *

OPETTAJA HUUTAA -HUUTAA NIIN KUIN HYEENA, NAPPAA KIINNI NISKASTA JA SE ON MENOA

KENKIEN JOUKKOON, NAULAKON ALLE SURUTTA

MIETI SIELLÄ TEKOSIAS, MIETI MIKSET TAHDO TOTELLA
MIETI SIELLÄ TEKOSIAS, MIETI MIKSET NOUSSUT AJOISSA...

* * * * *

JO PIENENÄ TYTTÖNÄ, MÄ TIESIN ETTÄ, PERHEENÄITINÄ, MÄ OON ONNELLINEN

MUL ON MONTA LASTA, HYVÄ TALO HYVÄ MIES, JA AMMATTINA LASTENTARHANOPETTAJA

VAAN, KUINKA OLLAKAAN, OMIA POLKUJAAN, ELÄMÄ JOHDATTAA...

* * * * *

AAMUISIN SOI HARMOONI SIELLÄ SEISTIIN JA VEISATTIIN
AAMUNA KUUMANA AURINKO PAISTOI JA KAADUIN MÄ KANVEISIIN.

SILMISSÄ MULLA MUSTENI JA MUUTA MÄ MUISTANUT EN-

KUIN OPETTAJAN KASVOT JA HIUKSET SEN SE OLI NUTTURATUKKAINEN.

* *  * * *
KESÄ OLI KAUNEIMMILLAAN, SODAN PITI OLLA TAKANA
KUN ALOIN KOULUMATKOJANI YKSIN MINÄ KULKEA

* * * * *

Muun muassa tuollaisissa maisemissa siis liikutaan.
Tervetuloa kuulemaan, konsertteihin on vapaa pääsy.
Joku siellä varmaan myy kahviakin :)

T: Aaro

Läski liikkuu!

Ajattelin avautua täällä dieetistäni, jotta saisin sen varmasti toteutumaan, kun olen siitä julkisesti uhonnut. Kaikki alkoi muutama viikko sitten, kun luin meidän kirjallisuuspiiri kirjaa, Vaimotesti, jossa päähenkilöllä on autistisia piirteitä ja hän tekee päätelmiä ihmisistä heidän ulkonäkönsä ja käyttäytymisen perusteella, eikä tunnetasolla. Hän muun muassa arvioi aina jokaisen painoindeksin. Vielä en voi kertoa mitä mieltä kirjasta olin, koska kirjallisuuspiiri on pitämättä ja siihen saakka mielipiteeni on salaisuus. Kirjan innoittamana päädyin laskemaan myös oman painoindeksini netistä löytämälläni laskurilla. Se kertoi minulle järkyttävän tuloksen, olen lievästi ylipainoinen!

Tiedän, että mahani on vähän möhö, eikä takalistonikaan ole kovin kiinteä, mutta en ole silti ajatellut itseäni sillä tavalla lihavaksi. Tai olen kieltäytynyt ajattelemasta tätä asiaa. Kyllähän Jalat alta videotaltiointia katsoessani ihmettelin, että näytänpä pulskalta näyttämöllä, mutta sivuutin asian ja ajattelin kuvan lihottavan. Mutta avautuessani painoindeksistäni ystävälleni, hän totesi tylysti, että kyllähän me se ollaan huomattu. Eli pakkohan minunkin on uskoa, että olen lievästi ylipainoinen ja keski-ikäinen (lehdessä sanottiin keski-iän olevan 35-65) nainen.

Pyörittelin asiaan muutaman päivän mielessäni ja viimeinen niitti tuli, kun katsoin Jutan superdieetti -ohjemaa telkkarista. Mietin, että jos tuo kotiäiti Tampereelta pystyy tuohon, niin kyllä pystyn minäkin! Päätin aloittaa 6 viikon rääkin ja tavoitteeni on pudottaa 10 kiloa. Lähtöpainoni oli 69 kiloa eli onnistuessani painan 59. Dieettiin kuuluu tiukka ruokavalio ja paljon urheilua. Rahkaa syön päivässä 750 g marjojen kanssa, sekä kanaa, kasviksia ja kananmunanvalkuaista. Liikuntaa on vähintään neljänä päivänä. Aamulla tunnin lenkki, sekä myöhemmin lihaskunto treeniä. Lenkit ja lihaskunnon voi tehdä myös eri päivinä, mutta kaksi liikunta-annosta samana päivänä antaa aineenvaihdunnalle kyytiä.

Minulla on nyt kaksi päivää takana. Aamuisin olen käynyt koirien kanssa tunnin reippaalla kävelyllä. Se on ollut ihanaa! Aurinko on paistanut ja keho on herännyt mukavasti uuteen päivään. Ruokavaliokin on tuntunut ihan toimivalta, mutta voi olla että sen yksipuolisuus alkaa 6 viikossa tökkimään, saa nähdä. Tänään tein ensimmäinen lihaskuntotreenin. Se on tietty sarja ja jokaista liikettä toistetaan 20 kertaa. Sarja toisetaan 3 kertaa ensimmäisellä viikolla. Sarjassa on yksi liike, joka saa minut melkein itkemään kivusta. Askelkyykky, jossa polvi osuu lattiaan joka toistolla. Molemmille jaloille tulee se 20 toistoa eli yhteensä 40 askelta. Aiiiii! Voihan se olla, että viikkojen aikana alan rakastaa tuota liikettä ja nautin sen aiheuttamasta kivusta, mutta vielä tänään ei tuntunut siltä. Tyttäreni yritti parhaansa ja kannusti minua urhoollisesti, vaikka huusin ja kiroilin kiertäessäni alakertaa ympäri kyykäten naama punaisena.

Lähtöpainon mittasin liikuntakeskuksen puntarilla ja kun kotipuntarilla kokeilin, mittari näytti jotain ihan muuta. Tosin kotivaakamme lukemat muuttuvat sen mukaan missä kohdassa jalat puntarilla ovat, joten ehkä jatkossakin uskon enemmän liikuntakeskuksen puntariin. Kotipuntarin mukaan muutama kilo olisi jo tippunut, mutta se on enemmän arvausta kuin tietoa. Mutta voihan se olla, että nesteet kehossa olisivat lähteneet liikkeelle.

Meillä on Pako Sirkuksesta lastennäytelmän ensi-ilta 12.4. Seikkailupuisto Peukkulassa. Näyttelen esityksessä 10-vuotiasta tyttöä, joka on kasvanut ja elänyt sirkuksessa. En haluaisi saattaa lapsia itkunpartaalle olemuksellani, joka sopisi tällä hetkellä sirkuksen friikkiosastolle paremmin kuin tytön rooliin, joten aion taistella. Nuorta minusta ei enää saa, mutta laihemman ehkä. Toivossa on hyvä elää!

Raportoin tänne edistymistäni, hyvää viikkoa kaikille!

Kukaan ei rakasta mua!

Tänään ne saapuivat. Apurahapäätökset. Kaiken sen odottamisen ja jännittämisen jälkeen tuli suuri pettymys. Minulle ei myönnetty apurahaa. Siinä luki EI!!!

Päässä alkaa hurja myrsky ja tunteet lyövät yli laidan: "Minut torjuttiin. Minä en kelpaa. En ole tehnyt tarpeeksi arvokasta työtä. Minun taidettani ei arvosteta. Enkä edes ole mikään taiteilija. Minua ei rakasteta. Hävettää. Olen surkea tyyppi."

Sitten vedän henkeä. Pyyhin harmituksen kyyneleet. Ja yritän ajatella positiivisesti. Meidän taloudessa toinen sentään sai apurahaa puoleksi vuodeksi. Voimme järjestellä laskuja ja siirtää eräpäiviä. Miehellä on töitä joista voi ottaa palkkaa vähän ennakkoon. Me selviämme sittenkin tämän kevään. Mutta ei turhia juhlita tai reissuja tehdä. Niin on asennoiduttava.

Työlista tekemättömistä töistä odottaa edelleen työpöydällä, vaikka rahahanat eivät auenneetkaan. Motivaatio on kyllä hukassa. Ehkä se tulee. Tai sen on tultava, koska olen luvannut tehdä ne työt. Ja jos en tee niitä töitä, ei ole mitään mahdollisuutta saada niitäkään tuloja joista mahdollisesta lipunmyynnistä tulee. Ja onhan ne tosi kivoja produktioita. Ihanien ihmisten kanssa. Murehdin vielä hetken kurjaa kohtaloani ja sitten alan taas taitelijaksi. Vai pitäisikö tehdä lotto?

Apua, apuraha!

Odotus tuntuu piinaavalta. Miksei päätökset jo tule! Ravaan postilaatikolla ja tarkistan netistä tunnin välein onko joku taho jo päivittänyt sivunsa. Hakemukset piti jättää lokakuun lopussa ja vieläkin on vain odotettava. Olen hakenut työskentelyapurahaa koko vuodeksi ja muutamia projektikohtaisia apurahoja. Nyt on siis monta onkea järvessä!

Välillä olen varma, että saan apurahaa: "Minä olen tehnyt kaikkia hienoja juttuja jo monta vuotta ja hakemus oli hyvä!" Välillä iskee epätoivo: "Ei minusta ole mihinkään, siellä on niin monta minua parempaa hakijaa, että eivät ne kuitenkaan anna."

En minä ensimmäistä kertaa ole apurahaa hakemassa. Mutta ennen en ole ollut näin uhkarohkea. Jättänyt kaikkea yhden kortina varaan. Sen apurahakortin. Olen täysin työllistetty koko kevään kaikkien lupaamieni projektien kanssa, mutta niistä tulee rahaa vain siinä tapauksessa, jos tulee tarpeeksi lipputuloja. Ja esitykset ovat vasta kesällä eli sekin mahdollinen raha tulee vasta silloin. Tässä tilanteessa on ihan kiva, että toinen lapsista on vaikeasti kehitysvammainen ja saan omaishoidontukea muutaman sata euroa kuussa. Huono vitsi, mutta tässä tilanteessa menköön.

Hain ensimmäistä kertaa vuoden työskentelyapurahaa. Vuodesta on jo ensimmäinen kuukausi mennyt, mutta päätökset eivät ole tulleet. Se syö vähän työskentelymotivaatiota ja pistää ihmettelemään koko systeemiä. Tänään en kestänyt enempää odotusta vaan soitin Taiken Keski-Suomen toimipisteeseen. Huomenna on kuulemma SE kokous, jossa minun tulevaisuudestani päätetään. Mietin, että pitäisikö soittaa kaikki taidetoimikunnan jäsenet läpi ja anella rahaa, mutta tajusin, että se voisi vaikuttaa heidän päätöksiinsä negatiivisesti. Huomisen kokouksen jälkeen päätökset kuulemma saapuvat viimeistään kahden viikon sisällä kotiin. Toimistossakin oltiin sitä mieltä, että systeemi on järjetön, mutta toimikunta täällä joutuu odottamaan Helsingin päätöksiä ennen kun voivat tehdä omansa. Ymmärrän tavallaan, mutta kyllä se silti harmittaa.

Olen tällä uhkarohkeudella ajanut itseni ja perheeni sietämättömään tilanteeseen. Jos rahaa ei tule, täytyy soittaa pankkiin ja anoa lainanlyhennyksien jäädyttämistä ainakin kevään ajaksi ja varata työkkäristä sekä kirpparilta aika.Tämä on toki monelle ihmiselle arkipäivää näinä aikoina, enkä minä sääliä sillä yritä kalastaa. Ehkä yritän avata kulissien takaista elämää ja sitä miten joskus omasta työstään innostuu niin paljon ettei ajattele järkevästi. Katsotaan mihin se johtaa.

Mitä muistat kyläkoulusta?

"Meillä kävi venäläisiä -siis neuvostoliittolaisia tietenkin silloin, tutustumassa kouluumme kun olin ensimmäisellä tai toisella luokalla. Kaikki saivat heiltä hienoja rintamerkkejä, joita sitten vaihdeltiin keskenään."

"Yksi poika tuotiin ekalle luokalle sairaalasängyssä. Hän oli ollut kesällä onnettomuudessa ja tuli joitain viikkoja myöhässä kouluun. Opettaja sanoi meille, ettei onnettomuudesta sitten kannata puhua hänen kanssaan. Mitä lie ajatellut? Tuntuu näin jälkikäteen huonolta ohjeelta."

Nämä muistot nousivat itselleni mieleen kun aloin miettimään omia ensimmäisiä vuosia pienessä koulussa.

Mitä muistoja sinulle nousee kun muistelet?

Osana Taidemajakka-hanketta Teatterikone toteuttaa KyläKouluMuistoKonsertin. Konsertti pidetään Kurkiauran ja Mieskonmäen kouluilla, sekä Rutalahden nuorisoseurantalolla. Konserttia varten säveltäjät Nina Loimusalo ja Aaro Vuotila keräävät ihmisiltä muistoja kyläkouluista.

Mitä muistoja kyläkoulu herättää, omia tai kuultuja juttuja ja tarinoita? Millaisia opettajia? Mitä leikkejä leikittiin? Mitä ruokia syötiin? miten koulumatkat sujuivat?

Tarinat voi jättää kirjoitettuina Joutsan kirjastoille tai lähettää sähköpostilla osoitteeseen aaro(a)teatterikone.fi Liitä mukaan yhteystiedot, mielellään puhelinnumero, josta voi tarpeen tullen tarkistaa tarinan yksityiskohtia. Jos tahdot kertoa tarinasi puhuen niin voit myös soittaa numeroon 040-5732420/Aaro. Muistoja kerätään helmikuun 2014 loppuun saakka. Sen jälkeen alkaa kiivas sävellystyö.

Muistoja ja tarinoita tai niiden osia käytetään uusien laulujen säveltämiseen. Konsertit ovat kaikille avoimia ja pääsymaksua ei peritä. Konsertin yhteydessä voi olla paikallisen seuran tai yhdistyksen järjestämää kahvilatoimintaa. Myös muut toimijat ovat tervetulleita tapahtumaan mukaan esittelemään toimintaansa. Ota yhteyttä niin mietitään yhdessä!

KyläKouluMuistoKonsertti
Nina Loimusalo, piano ja laulu
Aaro Vuotila, kitara ja laulu

Kurkiauran koulu                      su 23.3. klo 15:00
Mieskonmäen koulu                la 29.3. klo 13:00
Rutalahden Ns-talo                  ke 16.4. klo 18:00

Konsertin kesto on toistaiseksi avoin, koska yhtään laulua ei ole vielä tehtynä. Ohjelma tulee olemaan joka paikassa konsertin osalta sama.

Asiasta saa kertoa eteenpäin kaikille kiinnostuneille ja heillekin, jotka eivät vielä tiedä olevansa kiinnostuneita. Mitä enemmän saamme muistoja, sitä varmemmin saamme sävelletyksi upean konsertin. Ja mitä enemmän saamme kuulijoita, sitä laajemmalle pääsemme muistoja jakamaan.

Tervetuloa jakamaan muistoja kanssamme!

Kunnioittavasti: Aaro Vuotila ja Nina Loimusalo

Voit jättää omia muistojasi myös kommenttina tähän alle.