Keikalla Helsingissä osa I

Pakkanen oli laskenut alemmas kuin kertaakaan kuluvan talven aikana. Matkapuhelimen herätyskello aloitti soittonsa klo 04:30. Auringonpaiste ei vielä ollut löytänyt tietään edes tehtaiden piipuista tupruaviin pilviin. Miten käy Pendolinon? Tekeekö pakkanen temput raiteiden fallokselle? Näitä miettiessäni hamusin viimeisiä matkalle tarvittavia asioita laukkuuni. Olin lähdössä keikalle. Helsinkiin.

klo 05:00 Soitto jyväskylän taksikeskukseen tuottaa odottamattomia huolia. "Onko teillä jatkoyhteys?" "On, olen menossa junalle joka lähtee puolen tunnin kuluttua." "Meillä on melkoinen aamuruuhka. Kaikki autot ovat varattuja, katsotaan mitä voin tehdä."

Paleltuani pakkasessa odottamassa loputtomalta tuntuvan ajan soitan uudestaan:

klo 05:10 "Kaikki linjamme ovat varattuja, pysytelkää linjalla sulkematta puhelinta. Tuut, tuut, tuut..." Kolmen minuutin kuluttua pääsen läpi. "Oletteko saaneet taksin lähtemään äsken antamaani osoitteeseen?" "Emme ikävä kyllä, kaikki automme ovat..." "Minä perun tilauksen kiitos, hei!"

Kun hätä on suurin on apukin lähellä:
"Äiti, voitko lähtee heittämää miut asemalle?" Nissan lähtee pakkasesta nikotellen käyntiin ensimmäisellä yrittämällä. Asemalla ehdin huoahtaa pendoliinossa kolme minuuttia ennen kuin se lähtee pakkasesta välittämättä uskollisesti liikkeelle.

klo 08:03 Herään Kyrölässä vieraan vanhemman naisen viereltä. Yritän saada unen päästä uudestaan kiinni, mutta uni on mennyttä. Ja juna kulkee vaan. Kulkee.

Ylen kuunnelmastudiossa luetaan ensimmäistä kertaa Sakari Kirjavaisen kirjoittama Tulossa pitkä ilta -kuunnelma, jonka hän myös itse ohjaa. Näyttelijät hakevat hengitystä ja tekevät äänimaisemaa. Ensimmäistä kohtausta aletaan näyttelemään. Tunnelma on rennon oloinen. Kahisevahousuinen näyttelijä riisuu kahisevat housunsa. Työ on alkanut.

Tauolla kuulen toisen työn loppuneen. Niin kuin taivaassa näytelmän viimeinen esitys on peruttu. Yllätävä lopetus. Seuraavaan puoleentoista vuoteen ei minulla ole tiedossa kaupunginteatterin tuottamia esityksiä. Virkavapaan virallinen vapaa viran suorittamispaikalta on siis virallisesti alkanut.

klo 23:29 Vaasankatu sykkii elämää. Seitsemännessä kerroksessa syke on vaimeampi. Täältä asti se ei houkuttele minua luokseen. Sulattelen mielessäni näkemääni Ryhmäteatterin esitystä Päällystakki. Estetiikassa on jotain tuttua. Näyttelijät vaihtavat roolia tiuhaan tahtiin kuin Teatterikoneen esityksissä konsanaan :)

Epäluonnollinen henkilö

Tarkkana saa olla näyttelijäkin kun toimii yrittäjänä. Työsuhteessa on tekijällä joitain oikeuksia, jotka yrittäjä saa itselleen vain jos osaa pitää asioistaan huolta. Kantapään kautta kai se on pakko oppia, mutta suosittelen silti kaikille: tehkää sopimukset huolella!
Olen itsekin lukenut ja kuullut lauseen useasti, mutta mutta... Kun on sopimusta tekemässä niin olettaa kaiken olevan kunnossa kun tekee sopimusta vakiintuneen toimijan kanssa.
Itselläni jäi sopimukseen kirjaamatta kohta, jossa sovittaisiin korvauksesta mikäli työ meidän firmaan liittymättömistä syistä peruuntuu viime hetkellä tai missä vaiheessa vaan. Firmamme henkilöresursseja oli sidottu produktioon sovituiksi esitysajoiksi.
Mikäli näyttelijä olisi luonnollisena henkilönä vierailijan asemassa jossain teatterissa hän olisi työehtosopimuksen perusteella oikeutettu korvaukseen varatusta työajasta, mikäli peruutus tapahtuu tietyn ajan sisällä. Minäpä en olekaan luonnollinen henkilö ;)

Kiitos tästä. Tulevia sopimuksia tehdessä pyrin antamaan asialle aikaa ja tarkastamaan/tarkistuttamaan sopimusehdotukset huolella.

Eteenpäin mennessä asioita jää taakse

"Onko takki tyhjä?" -Kysyi tarhan täti tänä aamuna viimeisen Päivän lehti esityksen jälkeen. Ja myönnettävähän se oli. Päivän lehden tiimoilta takki kieltämättä tuntuu tyhjähköltä. Toki senkin suhteen alituiseen viriää erinäisiä suunnitelman lapsosia pääkopan uumenissa, mutta kaiken kaikkiaan Päivän lehti ja sen toimittaja Vuotila saa nyt hetken levätä laakereillaan keräämässä muistoja kultaannuttavaa pölyä.
Ehkä Päivän lehteä vielä jaetaan. Sen kanssa kulkiessa on ollut sen verran rattoisia hetkiä, ettei sitä kannata verkkojulkaisuksikaan muuttaa.

Kovin kauan ei takki ehtinyt pullistella tyhjyyttään kun ilmoille nousi mahdollinen paikkausrooli kaupunginteatterilla, joka iltaan mennessä meni sittenkin sivu suun. Nosteen se antoi kuitenkin sille tyhjälle hetkelle joka helposti kaappaa näyttelijän mukaansa. Etsimään omin järjettömin keinoin merkitystä tälle joskus niin järjettömän tuntuiselle maailmanmenolle.

Kolmatta adventtisunnuntaita kohti suuntaava viikko sai kohdallani kevennystä Niin kuin taivaassa näytelmän torstain ja lauantain esitysten peruuntuessa sairastapauksen vuoksi. Siitä on siis näillä näkymin ainoastaan viimeinen esitys jäljellä. Pikku hiljaa vuosi painuu loppuunsa ja produktiot painuvat muistojen hämärään. Ihmisten mieliin. Kun ei tästä ajasta mitään jää kuulemma talteen kun tieto kulkee vain meileissä ja blogeissa ja kaikki tieto on sähkön takana. Sähkön loputtua ei sitten enää ole keinoja purkaa tai löytää olemassa ollutta tietoa. Noh, mene ja tiedä. Niin kauan on tietoa kun on aivosähköä.

Borkia yhtä kaikki

Ryövärituottaja on jo jonkin aikaa ollut Ronja - Metsäseikkailun yhteistyökumppanimetsästyksessä. Metsästys jatkuu pitkälle kevääseen; Teatterikoneen ilomielinen ryöväri toivookin anastavansa sopivan saaliin ennen kesää ;). Pätäkän ohella tälle ryövärille kelpaavat myös palvelut ja markkinointiyhteistyö.

Noh, kävipä tälle ryövärille eräänä päivänä höplästi kun soitteli Ronjan tiimoilta erääseen yritykseen kysyäkseen näitä yhteistyökumppaniksi. Sieltä iloinen ja reipas nuori mies kertoi, että yrityksessään "kaikki ovatkin Borkia". Tätä ei pipo kireällä kiirehtivä ryövärituottaja oikein heti ymmärtänyt ja luuli miehen puhuvan jotain outoa slangia. Mies sitten kyselikin onko ryövärituottaja tutustunut Ronja-teokseen. Vasta puhelimen suljettuaan ryövärituottaja ymmärsi mistä iloinen ja reipas mies oli tarkoittanut: Borkan ryöväreitä. Ryövärituottaja piti itseään jonkin aikaa hyvin dorkana ja harmitteli hidasälyisyyttään, nimittäin olihan sitä Ronja-teokseen tullut tutustuttua. Noh, ryövärit eivät loista älyllään...Toivottavasti nämä tämän yrityksen Borkat saadaan kuitenkin Ronjan matkaan!

Iloksi ja onneksi Teatterikoneen Ronja tekee jo yhteistyötä seuraavien tahojen kanssa: Jyväskylän Kesä, Jyväskylän Seudun Matkailu, Killerin liikuntakeskus, Jyväskylän Parkour-akatemia, Keskimaa sekä Kesko.

Ryöväysreissut jatkukoon!

Jotain on auennut

Laulukone ehti tehdä viikonloppuna toisenkin keikan, pienimmällä mahdollisella kokoonpanolla tosin. Yhdellä hengellä. Se on onneksi mukautuvainen kone. Tämän keikan jälkeen voin sanoa esiintyväni tästä lähtien kaikilla musakeikoilla mikrofonin kanssa -helpottaa kummasti kuuluvuutta. Olen lauleskellut siellä sun täällä ilman äänentoistoa ja koulinut ääntäni siihen suuntaan, että saan sen kuulumaan joka suuntaan, mutta nyt kun pääsi musiikillisena mausteena käyttämään hengityksen ääntä ja huuliploppeja uskon astuneeni tielle, jota on käytävä, kunnes vastaan tulee uusi tie.

Toivo Elvis käväisi Petäjävedellä. Miilu-sali oli niin täynnä, että rehtori muisteli nähneensä vastaavaa viimeeksi tilan avajaisissa 2005. Täynnä oli sali kun siellä järjestettiin lasten iltakoulu yhdistettynä vanhempainiltaan. Ohjelmassa oli siis Teatterikoneen Toivo Elvis Tähti, sekä väliajan jälkeinen keskustelutilaisuus, jossa jokainen pääsi miettimään omaa suhdettaan Annun kehittämiin väittämiin, sekä ratkomaan yhdessä erilaisia ongelmatilanteita, joista oman huoneen siivoaminen tuntui herättävän eniten keskustelua alakoululaisissa ja heidän vanhemmissaan. Opettaja-lehden toimittaja oli tekemässä lehtijuttua tästä hienosta, innovatiivisesta vanhempainillasta. Teatteria voi käyttää monenlaiseen.

EDIT 27.1.2010: Opettaja-lehden artikkeli julkaistiin numerossa 3/2010 ja on luettavissa sähköisenä versiona täällä.

Tiistaina 8.12. ilmestyy, ainakin toistaiseksi, viimeinen Päivän lehti. Esityskertoja sille on tuolloin kertynyt 28kpl, että jokunen päiväkoti sillä on tullut kierrettyä syksyn mittaan. Päivän lehdestä löytyy enemmän tietoa sen omasta blogista, mutta minut on hiljalleen taivutettu uskomaan, ettei joka keikalla tarvitse olla omaa blogia. Silläpä kirjoitankin kaiken tämän nyt Sanakoneeseen.

Näyttelijä vapaalla -blogi, jota oli tarkoitus pitää vuoden päivät virkavapaan selostuskanavana (hauska on muutoin ajatus kanoista, jotka kulkevat jonossa, eli kanavanasta) on nyt jäänyt päivittämättä kun sen lähtökohtainen logiikka muuttui. Vapaalla olo kun on niin mukavaa, että päätin ottaa saman tien toisenkin vuoden virkavapaata tehdäkseni näitä töitä, joita halajan. Kaikki tämä mitä on jo ensimmäisen puolen vuoden aikana virkavapaalla tehnyt on avannut ajatusmaailmaa ja mielen maisemaa niin, etten voi vielä mitenkään kuvitella palaavani kiinteään työsuhteeseen.

Olen avannut jotain mitä en halua sulkea :)

Lehmä on paha

Lehmänlihan hiilijalanjälki on tosi iso. Palkka on liian pieni. Miksi kaikki pitää laittaa suuhun?

Laulukone kävi taas laulamassa pikkujouluilijoiden huolia taivaan tuuliin. Tällä erää liikkeellä olivat huoltenkerääjät Annu&Aaro. Villa Rask kaikui iloisesta laulusta ja parivaljakolta vaadittiin encóre kun kaikki huolet oli jo laulettu pois. Työyhteisö sai mitä vaati ja kuuli laulun, joka kuvasi osaltaan niin heitä kuin meitäkin; Asiakas saa mitä haluaa!

Laulukone on kulkenut pitkän matkan ja kehittyy edelleen. Uusina puolina aina uusien sanojen ja sävelten lisäksi on nykyään mm. yleisön osallistaminen soittoon ja lauluun yhä vahvemmin.
Onhan siinä jo pientä yhteiskunnalista otettakin kun koko porukka laulaa yhteen ääneen "Lehmä on paha".

Okariina soikoon

Suurempi on kirpparilöytö-okariina. Pienempi on Ville Matti Simosen astiahuilu. Soittimet on tehty soittoa varten!


Muistuma: Vuosia sitten kuljin Turussa (teatteri jurkan mobile horror vieraili siellä pienellä näyttämöllä) soitinpajan ohi. Se oli suljettu, mutta herätti mielenkiintoni. Otin nettiosoitteen lapulle talteen ja vilkaisin aikanaan sivut läpi ja unohdin asian.
Taannoin Helsingissä kävimme muistelemassa lämmöllä vanhoja kotimaisemiamme. Kannelmäen asemalle oli perustettu kirpputori, johon jäimme kuluttamaan aikaa (ja rahaa) junaa odottaessa. Juuri ennen lähtöä huomioni kiinnittyi esineeseen, jonka hintalappu sanoi olevan vanha soitin. Puhaltelin reikiin saaden ääniä ilmoille ja ostin kapistuksen mukaani.
Netistä pengoin tietoa ostamastani instrumentista, joka pian paljastui itävaltalaiseksi okariinaksi. Lämmin, tumma sointi on korvaa miellyttävän pehmeä.
Ronja Ryövärintyttäreen, jota olemme suunnitelleet jo pitkän aikaa tuo sointi sopisi kauniisti, mietin silloin. Fazer-musiikilta löytyi uusia okariinoja, mutta jätin ne tuolloin ostamatta.
Eilen kävimme kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa -poppoon kanssa katsomassa Svenska teatterissa Så såm i himmelen, eli samaisen näytelmän ruotsinkielisen version. Ennen esityksen alkua meille jäi reilut puoli tuntia aikaa kulutettavaksi valitsemallamme tavalla. "jokainen laittaa puhelimen kiinni ja kaikki lähtee sitten eri suuntaan". Minä suuntasin askeleeni musiikki-fazerille ostamaan okariinan tai kaksi. Olin jo ottanut okariinan kaupan toisessa kerroksessa käteeni kun myyjä sanoi heillä olevan toisenlaisiakin malleja. Sinne jäi hyllylle perusokariinat kun silmäni osuivat esiteltyihin Ville Matti Simosen astiahuiluihin. Sivuiltansa löydät simosen repertuaarin, johon kuuluu mm. yksilölliset udu-rummut.
Joihinkin asioihin tuntuu törmäävän juuri silloin kun tarve niin vaatii. Ostin ensimmäisen vmsimoseni. Ehkä udua tarvitessani törmään soittimiinsa taas jotain kautta. Soittimia on kiva kerätä, mutta ne on tehty soitettaviksi!
Se esitys. Oli hauska katsoa näytelmää tajuamatta juuri sanaakaan, mutta tietäen koko ajan missä mennään ja mistä puhutaan. Repliikit eivät kohdallani juurikaan haitanneet seurattavuutta.
Niin kuin taivaassa vielä neljä kertaa Jyväskylän kaupunginteatterissa.

Ronjan matka on alkanut!

Reilu viikko sitten Ronja aloitti matkansa Laajavuoren metsään. Kokoonnuimme työryhmän kanssa tutkimaan missä ne kakkiaiset oikein asuvat. Tosin ihan kaikki ryövärit eivät löytäneet perille, joku jäi Killerin raviradan kahvion ovia kolkuttelemaan ja joku toinen jatkoi ryöväysretkiään, vaikka tarkoitus oli tavata Killerin liikuntakeskuksella...

Ilma kohteli meitä kauniisti ja aurinko tuli pilvien takaa esiin oltuaan siellä piilossa monta pitkää pimeää päivää. Mutta matka on alkanut ja ennenkuin huomaammekaan, alkaa kevät aurinko paistaa ja kohta on kesä. Ja silloin Ronja Ryörintytär kutsuu teidätkin Laajavuoreen seikkailemaan!

Tämä puu suojelee metsää ja tarvittaessa kätkee Ronjan ja Birkin ajattarien hyökkäykseltä.

Ohjaaja näyttää tuottajalle miltä männiäiset näyttävät. Ja tuottajaa pelottaa.

Näyttelijät eläytyvät kakkiaisten ajatusmaailmaan - siellä ei ole kovin vilkasta.

"Täällä saa kulkea vain minun luvallani ja tässä muuten maksatte sitten tullimaksun! Onneksi tuo pieni kaveri tulee ensimmäisenä, se on helppo heivata sivuun, jos se ei muuten tottele."

Huolet pois Himos Areenalta!

Laulukoneen kaunottaret: Pirjo, Unelma, Anelma ja Sanelma.
Kuva: Mirva Riitesuo.

Viime lauantaina saatoin päästä lähimmäs tähteyttä mitä voin päästä, esiinnyin Eppu Normaalin kanssa samalla lavalla. Tosin Eput aloittivat vasta joitakin tunteja meidän jälkeemme, mutta me oltiin eka!

Teatterikoneen Laulukoneella oli keikka pankin pikkujouluissa, joita vietettiin HimosAreenalla. Mukana huolia oli poistamassa Sanelma, Anelma, Unelma ja Pirjo koskettimissa (eli Annu, Emmi, Tuija ja Eve). Kyllä oli hauskaa, meillä ja yleisöllä.

Pikkujouluissa tunnelma on usein rentoutunut ja vapautunut, eikä tässäkään tapauksessa ollut poikkeusta. Muutama huolista valittu kertosäe porautui kyllä huolienpoistajankin mieleen: "Akuutti tippuri, rahan ja piparin puute" soi mukavasti ikävästä sanomastaan huolimatta, mutta näidenkin asioiden ääneen sanominen varmasti vapauttaa! Toinen lause, jossa tiivistyi monen sen hetkinen huoli, oli: "Kova miehenpuute". Tähän jälkimmäiseen kertosäkeeseen pyydettiin niitä ihmisiä osallistumaan, joilla oli tämä vaiva, jotta he saisivat nopeasti apua ja meidän lähtiessämme näin alkoikin tapahtua. Laulukone siis toimii!

Hauskoja pikkujouluja!